Psykedeeliterapia ja kuolemanpelko

Uuden tutkimustiedon mukaan psykedeeleillä saattaa olla terapeuttista arvoa kuoleman käsittelyssä


FDA on hyväksynyt psykedeelisienten aktiivisen ainesosan, psilosybiinin, käytön kuolemanpelon hoitamisessa.


Kun lääkärit kertoivat Pam Sakudalle hänen syöpänsä levittäneen etäispesäkkeitä, ja ettei mitään ollut enää tehtävissä, kuolemanpelko musersi hänet.

"Tulevaan elämään tähtäävät suunnitelmani romahtivat", hän kertoo kuolemaansa edeltäneessä videohaastattelussa vuonna 2006. "Kyky hyvään elämään lamautuu pelon myötä."

Tämän vuoksi Sakuda kääntyi hallusinogeenien puoleen.

Toivoen löytävänsä keinon "rauhan saavuttamiseen", hän otti vuonna 2004 osaa psykiatri Charles Grobin toteuttamaan pilottitutkimukseen Harbor-UCLA:n tutkimuskeskuksessa, Los Angelesissa. Sakuda sai yhdessä istunnossa tavanomaisen keskusteluterapiahoidon lisäksi psilosybiiniä, psykedeelisten sienten aktiiviseen ainesosaa, joka tunnetaan parhaiten yhteydestään hippiliikkeeseen. FDA, yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto, on hiljattain hyväksynyt psilosybiinin käytön kuolemanpelkoon liittyvän ahdistuksen hoitamisen kliinisissä pilottitutkimuksissa.

Sakuda koki huumeen auttaneen häntä saamaan elämänhalunsa takaisin. "Se auttaa luomaan tilaa erilaisille tunteille, tutkimaan erilaisia tuntemisen tapoja," hän sanoi. "Aloin ymmärtää negatiivisuuden ja pelon hankaloittavan jäljellä olevasta ajastani nauttimista."

Hän ei jäänyt yksin kokemuksensa kanssa. Grob havaitsi 12 psilosybiinillä hoidetussa potilaassa merkkejä ahdistuksen vähentymisestä, kohonneesta mielialasta ja elämänlaadusta, sekä viitteitä siitä, että nämä hyödyt säilyivät tulevien kuukausien aikana.

Laajentaakseen Grobin löydöksiä, Johns Hopkins -yliopiston ja New Yorkin yliopiston psykiatrit ovat parhaillaan etsimässä potilaita lisätutkimuksia varten. Tämä uudenlaisen tutkimuksen aalto lupaa uusia tapoja psyykkisen kärsimyksen hoitoon, ja kasvavaa ymmärrystä aivojen toiminnasta.

"Näyttää todella siltä, että tällainen hyvin voimakas kokemus auttaa yksilöitä saavuttamaan suurempaa mielenrauhaa," sanoi Grob, jonka tarkoituksena on julkaista tutkimuksensa tulokset tänä vuonna.

New Yorkin yliopiston tutkimusta johtavan Stephen Rossin mukaan lääkäreillä ei ole vakiintuneita käytäntöjä potilaiden kuolemanpelon hoitamiseen, jonka vuoksi tällainen ahdistus joudutaan usein sivuuttamaan.

"Lääkäreinä olemme hyviä pelastamaan elämiä," Ross sanoi, "mutta emme ole oppineet auttamaan potilaitamme hyvään kuolemaan."

American Cancer Societyn tutkimuksessa vuonna 2007 todettiin, että jopa 50 prosentilla potilaista, joiden syöpä oli levinnyt pitkälle tai kuolettavaan vaiheeseen, oli diagnosoitu vakavia psyykkisiä sairauksia, ja alle puolta masennuksen oireista kärsiviä lääkitään. Uusista hoitomalleista saattaisi olla paljon apua niille yli 500,000 Amerikkalaiselle, joiden on ennustettu kuolevan syöpään kuluvan vuoden aikana.

Tutkijoiden mukaan yhdessä psilosybiini-istunnossa on mahdollista saavuttaa vastaavia vaikutuksia kuin kuukausien tai vuosienkin pituisessa perinteisessä terapiassa. Kaikilla potilailla ei enää ole aikaa sellaiseen.

Psilosybiini kiinnittyy aivoissa kahdenlaisiin serotoniinireseptoreihin, jotka säätelevät mm. mielialaa ja ahdistusta. Erityisen kiinnostavaa psykiatrian näkökulmasta on se, että Sveitsin Heffter Research Centerin aivokuvatutkimukset osoittavat sen vaikuttavan niihin aivojen alueisiin, joiden ajatellaan vastaavan tietoisuudesta ja henkisistä elämyksistä.

Psilosybiinin vaikutukset kestävät neljästä kuuteen tuntiin, jonka aikana koehenkilöiden aivotoiminta muistuttaa esimerkiksi meditaation aiheuttamien henkisten tilojen aikaista aivotoimintaa. Meditaatiota harjoittavien ihmisten lailla, psilosybiinitutkimusten koehenkilöt ovat raportoineet mm. tavallista suurempaa yhteyttä kanssaihmisiin, helpotusta pelosta ja ahdistuksesta, ja kykyä nähdä rajattu elinaikansa henkilökohtaisen kasvun mahdollisuutena.

Rossin mukaan potilaat ovat psilosybiinin vaikutuksen alaisena "yhteydessä psyykensä syvempiin osiin, sellaisiin jotka tavallisesti jäävät pimentoon, ja kykenevät luomaan yhteyksiä tavallisesta poikkeavilla tavoilla."

Aineen toimintamekanismia ei vielä täysin ymmärretä, jonka seurauksena pitkän aikavälin riskeistä ei ole varmuutta. David Shurtleffin, National Institute of Drug Abusen neurotieteen johtajan mukaan psilosybiinin vaikutukset vaihtelevat, ja sitä tulisi ottaa ainoastaan hallituissa olosuhteissa. Kuitenkin, toisin kuin monissa muissa huumeissa, todistusaineisto viittaa siihen, ettei psilosybiinissa ole merkittävää riippuvuusriskiä. Psilosybiini ei ilmeisesti ole fyysisesti addiktoivaa; rotat eivät ota sitä toistuvasti, toisin kuin nikotiinia, alkoholia ja kokaiinia.

Kuolemanpelkotutkimuksen varhaisten myönteisten tulosten perusteella Ross ja muut tutkijat tahtovat selvittää psilosybiinin tehoa tupakkaan, alkoholiin ja muihin päihteisiin liittyvien riippuvuuksien hoidossa. "Addikteilla on pakonomainen, ontto suhde päihteisiin, eikä juuri mihinkään muuhun," Ross sanoo. "Psilosybiini voi auttaa heitä löytämään elämäänsä merkitystä, suuntaa, tavoitteita ja yhteyttä."

Ennen kaikkea tieteilijät toivovat näiden tutkimusten auttavan henkisyyden neurobiologian selvittämisessä. "Se tosiasia, että kehossamme on hermokudosta joka sallii tällaiset kokemukset, osoittaa että aivot ovat kehittyneet henkiset kokemukset mahdollistaviksi. Nämä aineet auttavat ymmärtämään muitakin organismien palkintomekanismeja kuin nautintoon liittyviä."

Tällä hetkellä tutkijoiden tavoitteena on, että vuoteen 2012 mennessä ainakin 80 kuolettavan vaiheen syöpäpotilasta olisi hoidettu psilosybiinillä. Mikäli tulokset ovat myönteisiä, tulee seuraava askel olemaan laajempi tutkimus johon osallistuu satoja potilaita.

Psilosybiinin laittomuus vaikeuttaa suuremman tutkimuksen rahoitusta. Grob ja hänen kollegansa toivovat, että ajan myötä yhä useammat lääkärit tulevat ymmärtämään heidän työnsä arvon.

"Emme pyri luomaan yhteiskunnallista liikettä," hän sanoi. "Yritämme vain tehdä hyvää tiedettä, ja etsiä hoitokeinoja joista voisi olla apua ihmisille."


Alkuperäisen artikkelin kirjoittanut Alex Liu Scienceline-julkaisussa, helmikuun 24, 2010.