Lääkäri ei määrää happoa – olisiko syytä?

Alkuperäinen artikkeli: Why Doctor's Can't Give You LSD (But Maybe They Should), Popsci 16.04.2013. Asiavirheitä korjattu. 

70-luvun alussa tukahdutettu psykedeelitutkimus on 90-luvun alun jälkeen alkanut ottaa uutta tuulta purjeisiinsa. Yhäkin psykedeelejä silti kontrolloidaan äärimmäisen tiukasti, ja tutkimuksen toteuttaminen on vaikeaa.

sympaattinen tohtori david nichols kammiossaan.

David Nichols valmistui lääkeainekemian tohtoriksi Iowan Yliopistosta vuonna 1973. Hänen tutkimusaluenaan oli psykedeelit, joiden äärelle hän visioi tulevan uransa. "Otaksuin työskenteleväni psykedeelien parissa loppuelämäni", Nichols sanoo.

Hänen ajoituksensa ei ollut onnekkaimmasta päästä. Vuonna 1970, vuosi sen jälkeen kun Nichols oli aloittanut opintonsa, Richard Nixon allekirjoitti uuden huumelainsäädännön, jonka tarkoituksena oli rajoittaa maan huumekauppaa*. Uusi lainsäädäntö siirsi psykedeelit, esimerkiksi LSD:n, DMT:n, psilosybiinin ("taikasienten" aktiivinen ainesosa) ja meskaliinin, sekä esimerkiksi kannabiksen, tiukimmin kontrolloitujen ykkösluokituksen (Schedule I) huumeiden listalle. Listalla olevat aineet ovat määritelmän mukaan "suuren riippuvuuspotentiaalin omaavia ja vailla lääketieteellistä arvoa". (Tieteellistä näyttöä psykedeelien riippuvuuspotentiaalista ei ole; väite "vailla lääketieteellistä arvoa" on myös vähintäänkin epäilyttävä. --suom. huom.) 15 vuotta myöhemmin, ekstaasin yleistyttyä 80-luvun puolivälissä, listalle päätyi hätätoimenpiteiden kautta myös MDMA. Vertailun vuoksi, esimerkiksi kokaiini ja oopiumi** on luokiteltu vähemmän vaarallisiksi kakkosluokituksen (Schedule II) aineiksi, mikä tarkoittaa että niitä on laillista määrätä reseptillä.

Tutkimusaineistoa psykedeelien tehosta alkoholismin ja mielenterveysongelmien hoidossa, sekä niiden hyödyllisyydestä ihmispsyyken ja aivojen toiminnan ymmärtämisessä, oli huomattavasti. 1970-luvun alkuun tultaessa valtio oli kuitenkin tiukentanut ykkösluokituksen aineiden kontrollia, myös tutkimustarkoituksessa. Valtavirrassa on vasta viime vuosina alettu hyväksyä ajatus psykedeelien mahdollisesta lääketieteellisestä potentiaalista.

Muutos alkoi 90-luvun alussa. Kun yhä useammat tutkimukset ovat viimeisen vuosikymmenen kuluessa osoittaneet psykedeelitutkimuksen olevan mahdollista, yhä useammat tutkijat ovat sittemmin saaneet luvan ihmiskoehenkilöillä toteutettuihin kliinisiin tutkimuksiin. Tulokset ovat olleet lupaavia, ja osoittavat esimerkiksi, että MDMA on tehokas apu posttraumaattiseen stressioireyhtymään, ja että klassiset psykedeelit, esimerkiksi psilosybiini ja LSD, tarjoavat merkittävää apua kuolemansairaiden kokeman ahdistuksen sekä alkoholismin hoitoon. Käytännössä psykedeelitutkimuksen tekeminen ei kuitenkaan yhäkään ole helppoa.

***

veikeä tohtorimme hofmann

1930-luvulla sveitsiläinen, Sandoz-lääkeyhtiössä työskentelevä kemisti Albert Hofmann tutki ergot-alkaloideja. Vuonna 1938 hän syntetisoi ensimmäistä kertaa Lysergihapon dietyyliamidin. LSD ei alun perin herättänyt kummempaa kiinnostusta, mistä huolimatta Hofmann tunsi aineeseen outoa vetoa. Viisi vuotta myöhemmin, huhtikuussa 1943, hän syntetisoi LSD:tä uudelleen, ja huomasi sen erikoiset vaikutukset omakohtaisesti: Pieni määrä ainetta imeytyi hänen ihonsa läpi, ja hän päätti poistua työpaikaltaan tilassa, jota hän myöhemmin kuvaili "ei alkuunkaan epämiellyttäväksi päihtymykseksi".*** Joitakin päiviä myöhemmin hän päätti kokeilla ainetta uudelleen pieneksi otaksumallaan annoksella, 250 mikrogrammalla (nykyään tiedetään, että jo 100 mikrogrammaa riittää huomattavan vaikutuksen tuottamiseen). Hän kuvailee tästä seurannutta kokemusta kirjassaan LSD: My Problem Child.

Hofmann ounasteli, että LSD:llä voisi olla lääketieteellisiä käyttötarkoituksia, jonka vuoksi hän alkoi kollegoineen tutkia aineen vaikutusta koe-eläimiin. Ensimmäinen tutkimusartikkeli LSD:n psykiatrisista vaikutuksista julkaistiin vuonna 1947. Tutkijoiden näkökulma oli, että LSD:n avulla olisi mahdollista mallintaa psykoottisia häiriötiloja terveissä aivoissa – aineen ajateltiin tarjoavan tutkijoille tilaisuuden tuottaa itselleen samankaltaisia tuntemuksia kuin ne, joita mielenhäiriöistä kärsivät kokevat. Tila oli myös mahdollisuus kaataa raja-aitoja, vapauttaa mieli tavalla joka edesauttaa potilaiden avautumista psykoterapiassa.

Huolimatta myöhemmästä maineestaan, LSD ei ollut ainoastaan The Beatlesin ja Kalifornian hippien mieleen. Kuten Time-lehti vuonna 1955 otsikoi, aine nähtiin "mittaamattoman arvokkaana aseena psykiatrien arsenaalissa". Tutkimusten laatu vaihtelu suuresti, mutta arvioiden mukaan ainetta annosteltiin vuosina 1950-1963 n. 40,000 koehenkilölle ympäri maailman. 

Vuonna 1953, kanadalaiset tutkijat yrittivät hyödyntää suuria LSD-annoksia alkoholistipotilaiden säikäyttämiseksi raittiuteen, mutta totesivatkin aineen tuottavan eräänlaisen mystisen, kuin uskonnollisen kokemuksen, joka motivoi alkoholisteja raittiuteen. Hiljattainen meta-analyysi osoitti, että tutkijoiden vainu ei ollut tuulesta temmattu: Vaikka monet 1960-luvun yksittäisistä tutkimuksista olivatkin otannaltaan liian pieniä tuottaakseen tilastollisesti merkittävää näyttöä, yhdessä tarkasteltuna tutkimusten selvät, johdonmukaiset tulokset osoittivat selviä, myönteisiä vaikutuksia.

Samaan aikaan myös Yhdysvaltain valtio kasteli varpaitaan haponkyllästämiin virtoihin. CIA näki LSD:n tarjoavan kyseenalaisia mahdollisuuksia: Ehkä aine voisi toimia totuusseerumina tai mielenhallinnan työkaluna. Natsitohtori Josef Mengele kollegoineen oli tehnyt keskitysleirien vangeilla tutkimuksia meskaliinin ja muiden aineiden avulla. Kylmän sodan vainoharhaisessa ilmakehässä Yhdysvaltain laivastossa ajateltiin, että meskaliinin avulla saattaisi olla mahdollista pakottaa ihmisiä paljastamaan tietoa vasten tahtoaan. Kokeet eivät tuottaneet toivottuja tuloksia, mutta seuraavaksi käännyttiin Albert Hofmannin uuden ihmeainen puoleen, joka oli jo kerännyt huomattavaa liikemomenttia psykiatrisena työkaluna.

tarkistetaan matkalaput, olkaa hyvä

Vuosien 1953 ja 1964 välillä CIA, MKULTRA-projektinsa nimissä, tutki LSD:n vaikutuksia ujuttamalla sitä pahaa-aavistamattomien siviilien, vankien, hallituksen työntekijöiden ja jopa omien agenttiensa hermostoihin –tavalla, jota senaattori Edward Kennedy myöhemmin kuvaili "tieteellisestä näkökulmasta jokseenkin järjettömäksi puuhaksi". Ennen pitkää oltiin pisteessä, jossa odottamattomat happotripit nähtiin yhtenä CIA-työtehtävän "ammatinvalintaan liittyvistä riskeistä", kuten Martin Lee ja Bruce Shlain kirjassaan Acid Dreams kuvaavat. (Kiinnostuneet voivat muuten käydä lainaamassa tämän ja muitakin aihepiirin teoksia Helsingissä majailevasta Vaihtoehtojen varjokirjastosta. --suom. huom)

Kokeita toteuttaneet henkilöt eivät olleet tukijoita. Ainakin yksi "tutkimusten" kohteeksi joutunut kuoli hämärissä olosuhteissa****. MKULTRA-ohjelman tiimoilta järjestettiin ennen pitkää senaatin kuulustelut, mutta tässä vaiheessa monet operaatioon liittyvistä dokumenteista oli jo ehditty tuhota CIA:n johtaja Richard Helmsin käskystä.

Vuonna 1965 CIA:n väärinkäytöksistä häiriintynyt kongressi rajasi LSD:n ja muiden psykedeelien käytön tieteellisiin tutkimuksiin. Ilmapiiri oli vähitellen kääntymässä psykedeelejä vastaan. Yhtenä syynä tähän oli joidenkin tutkijoiden epäeettinen toiminta (jota eräs tutkija myöhemmin kuvaili "liiallisena innokkuutena"). Timothy Leary, psykologi ja psykedeelinen puolestapuhuja joka tunnetaan mm. lausahduksestaan "Turn on, tune in, drop out", menetti työtehtävänsä Harvardin Yliopistossa vuonna 1963, koska yliopiston johto pelkäsi hänen ja muiden Harvardin Psilosybiiniprojektin tutkijoiden toteuttavan tutkimustaan huolimattomasti, jopa olevan itse tutkimuksissa psilosybiinin vaikutuksen alaisena! He olivat myös antaneet eräälle opiskelijalle psilosybiiniä tutkimustilanteen ulkopuolella.

Myös poliittiset motiivit kasvattivat painetta psykedeelitutkimuksen keskeyttämiseen, huolimatta siitä, että Learynkin tutkimukset olivat tuottaneet lupaavia tuloksia, mm. vankien rikoksenuusimismäärien vähentämisessä psilosybiinin avulla (ks. myös seurantatutkimus tästä). LSD ja psilosybiini näyttelivät merkittävää roolia kasvavassa vastakulttuurisessa liikehdinnässä. Psykedeelit lietsoivat rauhaa ja rakkautta aikana jona hallitus yritti epätoivoisesti värvätä sotilaita käymäänsä Vietnamin sotaan, jota yhä useammat nuoret vastustivat. Vuonna 1966 USA kriminalisoi LSD:n. Muu maailma seurasi nopeasti perässä. Kaikista lupaavimmatkin tutkimukset hidastuivat huomattavasti, ja 1970-luvun puoliväliin mennessä ne oli lopetettu kokonaan.

***

Tällainen maailma odotti vastavalmistunutta Nicholsia, jonka kirjoitti väitöskirjansa psykedeeleistä. "Psykedeelitutkimus tarjosi oivallisen mahdollisuuden lupaavan tutkijanuran tuhoamiseen", Nichols muistelee. Käsitys pitää jossain määrin paikkansa tänä päivänäkin, koska rahoituksen saaminen psykedeelitutkimukselle on edelleen vaikeaa. Arvostettuna Purduen Yliopiston professorina Nichols sai National Institute on Drug Abuselta (Yhdysvaltain Kansallinen huumeiden väärinkäytön instituutti) 30 vuoden tutkimusrahoituksen, tavoitteenaan selvittää psykedeelien toimintamekanismeja. Koska NIDA:n tavoitteena on kuitekin nimenomaisesti aineiden väärinkäytön lopettaminen, Nicholsilla ei ollut mahdollisuutta tutkia mahdollisia lääketieteellisiä hyötyjä.

Psykiatri Charles Grob kirjoittaa vuoden 1994 artikkelissaan Yearbook for Ethnomedicine and the Study of Consciousness -julkaisussa:

Armeijan tiedustelupalvelun ja CIA:n alaisuudessa toimineiden psykiatrian tutkijoiden epäeettiseen toimintaan liittyvät paljastukset, yhdessä psykedeelien puolestapuhujien laajaa huomiota herättäneen, hyvin kiistanalaisen toiminnan kanssa, johti tutkimustyön tukahduttamiseen. Seuraavien 25 vuoden aikana psykedeelit olivat akateemisen maailman hylkiö; käytännössä virallinen keskustelu keskeytyi kokonaan.

90-luvun alussa Nichols kertoi eräässä tiedetapahtumassa tarinaa jonka oli aiemmin toistanut jo miljoonia kertoja: "On harmillista, ettei psykedeelien parissa toteuteta minkäänlaisia kliinisiä ihmiskokeita. Tutkimus on mahdollista, mutta vaatii yksityistä rahoitusta." Nichols päätti hankkia tuon yksityisen rahoituksen, vaikka hänellä itsellään ei ollutkaan riittävää koulutusta kliinisen tutkimuksen toteuttamiseen. Vuonna 1993 Nichols ja Grob kollegoineen perustivat Heffter Research Instituten, jonka tavoitteena oli tehdä laillista, tiukan pätevää tieteellistä psykedeelitutkimusta.

Grob, UCLA:n lääketieteellisen tiedekunnan professori, oli yksi ensimmäisistä FDA:n (Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto) tutkimusluvan saaneista tutkijoista kymmeniin vuosiin. Häntä kiinnosti psilosybiinin (jonka kantama poliittinen taakka oli huomattavasti LSD:tä tai MDMA:ta kevyempi) hyödyntäminen kuolettavasti sairaiden syöpäpotilaiden kokeman ahdistuksen ja masennuksen hoidossa.

Mikä sitten muuttui? Nykyään Pohjois-Carolinan Chapel Hill -yliopistossa työskentelevän Nicholsin mukaan säätelyssä ei tapahtunut mitään äkillistä muutosta, vaan kyse on enemmänkin asenteiden hitaasta muutoksesta. "Vuosien ajan FDA:lle tarjotut tutkimusprotokollat psykedeelien käytöstä ihmiskoehenkilöillä vain jäivät lojumaan viraston nurkkiin."

Eläinkokeet jatkuivat, koska aineiden toimintamekanismit kiinnostivat yhä valtiota. "Oletus oli, että ihmistutkimus oli yksinkertaisesti mahdotonta", sanoo Mark Geyer, myöskin yksi Heffter-tutkimussäätiön perustajista, joka on tehnyt NIDA:n rahoittamaa neurotieteellistä koe-eläintutkimusta psykedeelien parissa lähes kolmen vuosikymmenen ajan. Vaikka tutkimus olisi ollut mahdollistakin, FDA:lle tuskin lähetettiin paljonkaan hakemuksia, koska yleinen uskomus oli ettei tutkimuslupia tultaisi saamaan.

"Päämääränä ei ollut tieteenteon vaan katukäytön estäminen. Sivuvaikutuksena kuitenkin oli, että mahdollisuus tehdä laillista tutkimusta kutistui", Geyer selittää. "Käsittääkseni mitään tutkimuksen suoranaisesti kieltävää lainsäädäntöä ei ollut olemassa."

Nicholsin mukaan johtajiston vaihtuminen 90-luvun alussa höllensi viraston asenteita ihmiskoehenkilöillä toteutettavaan psykedeelitutkimukseen. Vuosikausien yrityksen jälkeen psykiatri Rick Strassman sai viimein luvan toteuttaa DMT-tutkimusta.

"Lailliset ihmiskokeet psykedeeleillä, huolimatta niiden huomattavasta potentiaalista, niin teoreettisesta kuin käytännöllisestäkin, vaatii valtavasti työtä tiukan konrollin läpäisemiseksi. Tämän vuoksi harva on edes yrittänyt toteuttaa sellaisia", Strassman tuskailee Journal of Psychoative Drugs -lehden artikkelissaan vuonna 1991. Tästä huolimatta hänen tutkimuksensa, joka kattoi 60 vapaaehtoista koehenkilöä ja satoja DMT-annoksia, ei tuottanut ongelmia FDA:n suhteen. Tämä avasi ovea uusille tutkimuksille.

Heffter-instituutin kanssa työskentelevä Grob suunnitteli ja onnistui saamaan FDA:n hyväksynnän pienelle tutkimukselle, jossa annosteltiin psilosybiiniä 12 kuolemansairaalle, 30-60-vuotiaalle syöpäpotilaalle. Jokainen osallistujista kävi kahdessa istunnossa, joiden välillä oli kuukausi aikaa. Yhdessä istunnoista annosteltiin plaseboa, toisessa psilosybiiniä. "Koimme, että olisi epäeettistä kieltää kuolemansairailta aktiivinen aine", Grob selittää.

Koska kyse oli ensimmäisestä psilosybiiniä hyödyntävästä tutkimuksesta vuosikymmeniin, FDA hyväksyi tutkimukseen vain alhaisen annoksen. "Koehenkilöt eivät nähneet kaikenkyllästäviä hallusinaatioita", Grob muistelee. Vaikutukset olivat lähempänä valveunta. Kuuden kuukauden kuluttua toteutettu seurantatutkimus osoitti, että koehenkilöiden ahdistus oli laskenut huomattavasti. Tutkimus loi edelleen tietä lisätutkimukselle.

Vastoin yleistä käsitystä, terapeuttinen psykedeelisessio ei näytä tältä.

***

Vaikka Strassmanin tutkimuksen myötä kävi selväksi, että kliininen tutkimus on sekä laillista että mahdollista, polku ei yhäkään ole kevyt. Tämän vuoksi Heffter-instituutin ja MAPS:in kaltaiset yhdistykset ovat tarpeellisia: Niillä on resursseja ja motivaatiota rämpiä tutkimusten toteuttamiselle välttämättömän byrokraattisen viidakon lävitse. Heffter-instituutti tarjoaa tutkijoille tietoa siitä, millaiset menetelmät on aiemmin todettu toimivaksi, sekä rakentavaa vertaisarviointia. Kun tutkimusprotokolla on hyväksytty, järjestö hakee sille yksityistä rahoitusta.

"Lupien saamiseen menee vuosia", Grob kertoo. Erityisen kauan lupa-asioissa kesti hänen ensimmäisen tutkimuksensa kohdalla; sittemmin kulku on helpottunut koska jo tehdyt tutkimukset tarjoavat valmiita piirustuksia joiden varaan suunnitella uusia.

Ihmiskokeet vaativat yliopiston lautakunnan hyväksynnän lisäksi myös FDA:n sekä DEA:n (liittovaltion huumepoliisi) luvan. Jälkimmäiseltä saadaan luvat aineiden säilytykseen ja käsittelyyn. Säilytyksen osalta DEA:n säännökset ovat äärimmäisen tiukkoja; tarkoituksena on estää, etteivät esimerkiksi uteliaat opiskelijat pääse aineisiin helposti käsiksi. Luvat myönnetään yksittäiselle tutkijalle, ja esimerkiksi huoneen vaihtamiseen on erikseen haettava DEA:n lupaa.

Kliinisessä tutkimuksessa käytettävät aineet on puhtauden takaamiseksi valmistettava tarkasti määritellyin menetelmin. Vaikka eläinkokeita ei koske samat vaatimukset kuin ihmiskokeita, myös eläinkokeet vaativat erityisen ykkösluokituksen tutkimusluvan, huolimatta siitä, että ihmisen normaaliannos riittäisi sadoille hiirille.

"Alalle lähdeteään intohimosta", sanoo Nichols, jonka Purduessa sijaitseva laboratorio on tuottanut suuren osan tutkimuksissa käytetyistä aineista. "Hyvän kemistin taidot riittävät synteesiin, mutta rikkaaksi tällä ei tule."

DEA:n mukaan luvat ykkösluokituksen aineiden tutkimiseen saa tällä hetkellä noin yhdeksässä kuukaudessa. Tutkijat ovat arvion suhteen epäileväisiä: "DEA:lla ei vaikuta olevan kummempaa kiirettä lupien myöntämiseen", Nichols tölväisee.

Tällä hetkellä luvat on 349 tutkijalla, ja suuta on ollut laskeva: Kolme vuotta sitten lupia oli Yhdysvalloissa 550. Nicholsin mukaan tämä saattaa olla seurausta DEA:n tehostetusta valvonnasta, jota on kohdistettu puutteellisin luvin toimineisiin tutkijoihin. Aiemmin tutkimusluvat sai jokseenkin helposti uudistettua vuosittain, mutta viime vuosina Nicholsilta on vaadittu ajan tasalla olevia tutkimusprotokollia ja tarkkaa selontekoa siitä, miksi luvat ovat yhä tarpeen.

***

Osa psykedeeleihin – ja muihinkin laittomiin aineisiin, esimerkiksi kannabikseen – liittyvän tutkimuksen vaikeudesta on seurausta siitä, ettei kyse ole lääkeyhtiöitä kiinnostavasta huipputekniikasta. Alalla ei liiku suuria rahoja. Vaikka LSD:n ja psilosybiinin kaltaisia aineita on suhteellisen helppo valmistaa, MAPS:in perustaja Rick Doblinin sanoin "psykedeelejä ei voi patentoida tai monopolisoida, ja ne kilpailevat suoraan sellaisten lääkkeiden kanssa, joita tätä nykyä määrätään päivittäiskäyttöön".

"Kollegani kysyvät tämän tästä, miksi haluan käyttää aikaani tähän, näinä nanoteknologian ja täsmähoitojen aikoina", kannabistutkimusta tehnyt Kalifornian San Franciscon yliopiston lääketieteen professori Donald Abrams kertoo. "Elämme 2000-luvulla; lääkekasvien tutkimus ei ole sijoituskohteena erityisen kovassa huudossa."

Ilman ulkopuolista tutkimusrahoitusta eivät tutkijanurat etene, mikä nostaa entisestään tutkijoiden kynnystä lähteä alalle.

Heffter-instituutin ja MAPS:in kaltaiset järjestöt saavat rahoituksensa yksityishenkilöiltä, eikä niillä ole varaa kalliisiin suuren mittakaavan ihmiskokeisiin jotka voisivat tuottaa riittävän suuren otannan tarjoavia tuloksia. Nichols toivoo liittovaltion rahoitusta heltiävän ensi vuosikymmenellä, olettaen että pilottitutkimusten tulokset ovat riittävän lupaavia. "On käynnissä selvä kehitys suuntaan, jossa psykedeelien potentiaali ja suhteellinen vaarattomuus hyväksytään mahdolliseksi."

Leima on kuitekin yhä vahva. "Psykedeelitutkimukseen ryhtyminen on yhä vaikeaa, niin ammatillisen uran kuin rahoituksenkin lähtökohdista", MAPS:in viestintävastaava Brad Burge sanoo.

Vaikka psykedeelitutkimus on ottanut edistysaskelia Englannissa ja Sveitsissä, esteitä on yhä muuallakin kuin Yhdysvalloissa. Huhtikuun alussa psilosybiinin vaikutuksia masennukseen selvittävä tutkimus viivästyi johtuen säädöksistä, jotka vaativat tutkimuksissa käytettävien aineiden valmistuksen tapahtuvan tietyn standardin (Good Manufacturing Practice, GMP) mukaan. Lontoon Imperial Collegen tutkijat eivät toistaiseksi ole löytäneet sopivaa valmistajaa.

"Lainsäädäntö joka kategorisoi psilosybiinin kaltaiset substanssit kaikista vaarallisimmiksi aineiksi tekee tutkimuksen lähes mahdottomaksi", professori David Nutt toteaa lehdistötiedotteessa. "Tutkimuksemme ei ole päässyt käyntiin, koska on osoittautunut hyvin vaikeaksi löytää yritystä joka voisi valmistaa aineen ja olisi valmis hankkimaan tarvittavat luvat. Lupien saaminen saattaa kestää jopa vuoden ja kolminkertaistaa hinnan. Kokonaisuutta mutkistaa huomattavasti antiikinaikainen asenne, jonka mukaan ykkösluokituksen aineilla ei voi olla minkäänlaista lääkinnällistä potentiaalia. Tutkimus on tehty käytännössä mahdottomaksi."

Esteistä huolimatta psykedeelien parantavat mahdollisuudet – esimerkiksi alkoholismin, masennuksen ja PTSD:n hoidossa – saavat tutkimusalan näyttämään joidenkin tutkijoiden silmissä vaivan arvoiselta. Tällä viikolla sata tutkijaa ja yhteensä noin 1600 osanottajaa**** ympäri maailman osallistuu Kalifornian Oaklandissa järjestettävään kolmepäiväiseen Psychedelic Science 2013 -konferenssiin, jonka järjestäjiin MAPS ja Heffter-instituutti kuuluvat.

Burge toteaa, että psykedeelitiedettä vainonnut leima saattaa vähitellen olla haihtumassa uuden tutkijasukupolven myötä. "Alkuperäisten tutkijoiden rinnalle on syntynyt uusi opiskelijoiden ja tutkijoiden sukupolvi, jota psykedeelitutkimus ei pelota. He etsivät hoitoja joihinkin kaikista vaikeimmista sairauksistamme."

huomioita:

* rajoittaa huumekauppaa, ts. puskea huumekauppa maan alle - huumekauppa sinänsä kyllä on kelvannut Yhdysvaltain vallanpitäjille
** Alkuperäisen artikkelin mukaan myös heroiini lasketaan kakkosluokitukseen; tämä ei pidä paikkaansa.
*** Tarina tavasta, jolla Hofmann sai LSD:tä elimistöönsä on kyseenalaistettu mm. artikkelissa haastatellun tri. Nicholsin toimesta. 
**** Alkuperäisessä artikkelissa väitettiin, että Olson putosi ikkunasta LSD:n vaikutuksen alaisena, mutta itse asiassa huumauksen ja kuoleman välillä oli yli viikko aikaa, ks. tämä.
***** Alkuperäisessä artikkelissa väitettiin virheellisesti, että konferenssiin osallistuisi 1600 tutkijaa, mutta mainittu määrä on koko osallistujamäärä. Esitelmöimässä on 100 tutkijaa, ja jäljellejäävistä 1500 osallistujasta osa on tutkijoita, osa muuten vain aiheesta kiinnostuneita.