Katsaus ayahuascan etnofarmakologiseen historiaan

Alkuperäisteksti "Ayahuasca: An Ethnopharmacologic History" on alunperin julkaistu Ralph Metznerin toimittamassa kirjassa The Ayahuasca Experience (2006). Suomennos on tehty Reality Sandwich -verkkolehdessä julkaistun artikkelin pohjalta. Suomentaessani olen jonkin verran tiivistänyt alkuperäistekstiä, pyrkimyksenäni tehdä tekstin seuraamisesta kevyempää.


AYAHUASCAN HISTORIAA

Monista Amazonin alueen alkuperäiskansojen hyödyntämistä hallusinogeeneista ehkä kiinnostavin ja moniulotteisin – niin kasvitieteellisessä, kemiallisessa kuin etnografisessakin mielessä – on keitos, joka tunnetaan ayahuascana, caapina tai yagéna. Juoman yleisimmin käytetty nimi ayahuasca tarkoittaa ketšuan kielellä ”sielujen köynnöstä”. Sanalla viitataan sekä keitokseen että sen keskeiseen ainesosaan, malpighiacae-heimoon kuuluvaan viidakkoliaani Banisteriopsis caapiin (Schultes 1957). Brasiliassa ketšuankielinen sana translitteroituu portugaliksi muotoon hoasca.

Ayahuasca on olennainen osa mestitsien kansanlääkintäperinnettä, mutta sen kemiallisen luonteen ja käyttötapojen vuoksi sen tutkiminen on merkittävää myös modernissa kontekstissa, niin neurofarmakologian, neurofysiologian kuin psykiatriankin perspektiivistä.

AYAHUASCASTA TARKEMMIN

Juoma valmistetaan perinteisesti keittämällä tai liottamalla Banisteriopsis caapi -kasvin juuria tai runkoa yhdessä tiettyjen muiden kasvien kanssa. Näistä yleisimpiä ovat Rubiaceous-heimon Psychotria-kasvit, erityisesti P. Viridis, jonka lehtien sisältämät alkaloidit ovat olennainen tekijä keitoksen psykoaktiivisissa vaikutuksissa. Ayahuascassa on ainutlaatuista se, että keitoksen farmakologiset vaikutukset ovat riippuvaisia kasvien sisältämien alkaloidien synergisestä vuorovaikutuksesta. Yksi kasveista, Banisteriopsis caapi, sisältää ß-karboliinialkaloideja, jotka ovat tehokkaita MAO-estäjiä; toisen, Psychotria viridiksen tai sitä vastaavien lajien lehdet puolestaan sisältävät voimakasta, lyhytvaikutteista psykedeeliä, N,N-dimetyylitryptamiinia (DMT:tä). Yksinään nieltynä DMT:llä ei ole psykoaktiivisia vaikutuksia, mutta yhdistettynä MAO-estäjään siitä tulee oraalisesti aktiivista. Tämä vuorovaikutussuhde on ayahuascan psykotrooppisten vaikutusten perusta (McKenna, Towers ja Abbott 1984). Muitakin Psychotria-suvun lajeja hyödynnetään muualla Amazonin alueella (Schultes 1972).

Luoteisamazonilla, erityisesti Kolumbian Putumayon maakunnassa ja Ecuadorissa, hyödynnetään Banisteriopsis caapin kanssa samaan heimoon kuuluvan viidakkoliaani Diplopterys cabreranan lehtiä. Diploteryksen ja Psychotrian aktiiviset alkaloidit ovat samoja, ja farmakologisesta näkökulmasta vaikutukset ovat yhteneväisiä. Perussa keitokseen lisätään tyypillisesti muitakin ainesosia, riippuen tavoitelluista maagisista, lääkinnällisistä tai uskonnollisista vaikutuksista. Vaikka käytettyjen kasvien kirjo onkin laaja, yleisimmät lisäainesosat kuuluvat Solanaceous-heimoon, esimerkkeinä tupakka (Nicotiana sp.), Brugmansia sp. ja Brunfelsia sp. (Schultes 1972; McKenna et al. 1995). Suvun kasvien tiedetään sisältävän esimerkiksi nikotiinia, skopolamiinia ja atropiinia, jotka vaikuttavat sekä keskus- että ääreishermoston adrenergiseen ja kolinergiseen välittäjäainetoimintaan. Tällaisten aineiden yhteistoiminta serotoniinijärjestelmän agonistien ja MAO-estäjien kanssa on modernille lääketieteelle käytännössä tuntematonta aluetta. 

ARTIKKELIN HISTORIALLISESTA PERSPEKTIIVISTÄ 

Artikkeli tarjoaa lyhyen katsauksen ayahuascan etnofarmakologisten tutkimusten historiaan. Juoma on kiehtonut niin kansantutkijoita, kasvitieteilijöitä, kemistejä kuin farmakologejakin niin kauan kuin se on ollut tieteen ulottuvilla – 1800-luvun puolivälistä saakka. Ayahuascan etnofarmakologian historia voidaan selkeyden vuoksi jakaa useisiin osiin. Se alkaa keitoksen esihistoriallisilta alkulähteiltä ja päätyy moderniin ayahuascatutkimukseen. Ayahuascan moderni historia ulottuu 1850-luvulle. Artikkelin painopisteenä on juoman etnofarmakologinen historia, mutta keitos on jättänyt jälkensä niin uskontoon, politiikkaan (esimerkkinä Brasilian hallituksen päätös sallia ayahuascan rituaalikäyttö UDV:n ja muiden Brasilian synkreettisten lahkojen toimesta), yhteiskuntaan kuin tieteeseenkin, ja sen käytön leviäminen tulee varmasti ilmenemään lukuisilla tasoilla myös tulevaisuudessa. 

AYAHUASCAN ESIHISTORIALLISET JUURET

Ayahuascan käytön alkuhetket Amazonin altaalla ovat vaipuneet esihistorian hämärään. Perinteen syntysijoista ei ole varmaa tietoa; varmuudella voidaan sanoa ainoastaan, että ayahuasca oli jo levittäytynyt useiden Amazonin alkuperäiskansojen keskuuteen ilmaantuessaan länsimaisten kansantieteilijöiden näkökenttään, mikä viittaa keitoksen muinaiseen alkuperään.

Ecuadorilainen kansantutkija Plutarco Naranjo on vetänyt yhteen ayahuascan esihistoriasta kerätyt tiedonmuruset (Naranjo 1979, 1986). Saviastioiden, ihmismuotoisten veistosten, nuuskausvälineiden ja vastaavien löydösten tarjoaman todistusaineiston perusteella näyttää siltä, että hallusinogeenejä on käytetty Ecuadorin alueella laajalti viimeistään 1500-2000 eaa. Useimmat löydökset, esimerkiksi kasvijauheet ja käyttövälineet, liittyvät muiden psykoaktiivien kuin ayahuascan käyttöön. Tällaisia ovat esimerkiksi koka, tupakka ja Anadenanthera-lajista valmistettu, vilka-nimellä tunnettu nuuska. Sellaista ikonografista materiaalia tai kasvien jäännöksiä, jotka yksiselitteisesti osoittaisivat ayahuascaa käytetyn jo esihistoriallisella ajalla, ei ole löydetty. Silti on syytä otaksua, että nämä Kolumbiaa edeltäneet kulttuurit, joilla oli hienostunut suhde moniin psykotrooppisiin kasveihin, tunsivat myös ayahuascan valmistusmenetelmän. 

Erityisen turhauttavaa tiedon puute on liittyen erääseen etnofarmakologeja 60-luvulta lähtien kiehtoneeseen, Richard Schultesin ja hänen oppilaidensa esiinnostamaan kysymykseen. Kuten ylempänä todettiin, ayahuasca on siinä mielessä ainutlaatuista, että se valmistetaan yhdistämällä kahta kasvia, joista kumpikin on juoman vaikutuksen kannalta välttämätön. Todennäköisyys yhdistää niitä sattumalta vaikuttaa pieneltä, koska kasvit eivät vaikuta yksinään. Jossain esihistorian vaiheessa yhdistelmä joka tapauksessa ”keksittiin”. 

Löydöksen yksityiskohdista tai tekijöistä ei ole tietoa, vain erilaisia viehättäviä myyttejä. Perun mestitsiayahuasquerot kertovat tänäkin päivänä, että tieto on peräisin ”kasvioppailta” (Luna 1984), kun taas Brasilian synkreettisen UDV-kultin mestret väittävät yhtäläisellä vakaumuksella tiedon lähteeksi ”ensimmäiseksi tiedemieheksi” kutsumaansa Kuningas Salomoa, joka muinaisen antiikin aikaan välitti tiedon inkojen kuninkaalle salaisella vierailullaan Uuteen maailmaan. Varsinaista todistusaineistoa keitoksen syntyperästä ei siis ole. 

AYAHUASCA TIETEEN KENTÄLLÄ – 1800-LUKU 

Jollei jotain kiistämättömästi muinaishistoriaan osoittavaa, odottamatonta todistusaineistoa ilmaannu, ayahuascan arkeologinen esihistoria ei todennäköisesti tule selkenemään. Ayahuascan tieteellinen historia sen sijaan on jäljitettävissä vuoteen 1851, jolloin merkittävä englantilainen kasvitieteilijä Richard Spruce törmäsi aiemmin tuntemattoman keitoksen käyttöön Brasilian Rio Uapesin Tukanojen keskuudessa (Schultes 1982). Spruce keräsi näytteitä keitoksessa käytetystä kookkaasta viidakkoliaanista, jonka hän nimesi Banisteria caapiksi. Kasvi uudelleennimettiin Banisteriopsis caapiksi taksonomi Mortonin toimesta vuonna 1931, jolloin tämä muokkasi koko Malpighiaceae-heimon nimeämisperiaatteita. 

Seitsemän vuotta myöhemmin Spruce törmäsi liaaniin uudelleen Guahibojen keskuudessa Kolumbian ja Venezuelan Orinocon yläjuoksulla. Myöhemmin samana vuonna hän kohtasi Perun Andien Záparot, jotka kutsuivat valmistamaansa päihdyttävää keitosta ayahuascaksi. Vaikka Sprucen löydös edeltääkin muita julkaistuja kertomuksia aiheesta, hän julkisti löydöksensä vasta vuonna 1873, jolloin se mainittiin osana hänen Amazonin tutkimusmatkojaan kuvaavaa kertomustaan (Spruce 1873). Tarkempi kuvaus julkaistiin vasta vuonna 1908 A. R. Wallacen antologiassa Notes of a Botanist on the Amazon and Andes (Spruce 1908). Ensimmäiset julkaistut kuvaukset ayahuascan käytöstä kirjoitti kuitenkin Ecuadorilainen maantieteilijä Manuel Villavicencio, joka vuonna 1858 kuvasi ayahuascan käyttöä noituuden ja ennustamisen välineenä Napo-joen yläjuoksulla (Villavicencio 1858). Vaikka Villavicencio ei tarjonnut tarkempia tietoja keitoksessa käytetyistä kasveista, Sprucelle Villavicencion kuvaus päihtymyksestään teki selväksi, että he kirjoittivat samasta asiasta. 

Seuraavina vuosikymmeninä lukuisat kansantutkijat ja tutkimusmatkailijat kirjoittivat kohtaamisistaan päihdyttävän juoman kanssa, jota useiden Amazonin alueen heimojen keskuudessa valmistettiin tuntemattomista ”juurista” (Crévaux 1883), ”pensaista” (Koch-Grünberg 1909) tai ”liaaneista” (Rivet 1905). Toisin kuin Spruce, joka kauaskatseisuudessaan kokosi sekä kasvitieteellisiä näytteitä että materiaalia kemiallista analyysiä varten, useimmat hänen aikalaisensa eivät keränneet kohtaamistaan kasveista näytteitä, minkä vuoksi heidän kirjoituksillaan on nykyään lähinnä historiallista arvoa. Merkittävä poikkeus tähän oli Simsonin (1886) julkaisu, joka käsitteli ayahuascan käyttöä Ecuadorilaisten keskuudessa. Simson mainitsi juomaan sekoitettavan ”yagea, samerujan lehtiä ja guanto-puuta, mikä tyypillisesti johti juomaa nauttineiden välisiin rähinöihin”. Ainesosia ei varmennettu eikä näytteitä kerätty, mutta raportti on yhtä kaikki ensimmäinen viite ayahuascaan sekoitettaviin muihin ainesosiin.

Samaan aikaan kun Spruce kollegoineen toteutti ensimmäisiä kenttätutkimuksiaan, rakennettiin pohjaa myös ayahuascan kemiallisia ominaisuuksia kartoittavalle työlle, joka alkoi konkretisoitua 1900-luvun toisella vuosikymmenellä. 1800-luvulla sai alkunsa luonnontuotteita hyödyntävä kemian haara, jonka ensimmäinen työnäyte oli morfiinin eristäminen oopiumunikoista saksalaisen farmakologi Sertünerin toimesta vuonna 1803. Alussa suhteeton osuus eristetyistä ainesosista oli alkaloideja, joiden eristäminen puhtaaseen muotoon niitä sisältävistä kasveista on jokseenkin helppoa. Toinen syy alkaloidien painottumiselle oli se, että ne olivat tärkeitä lääkekasveja, joilla oli ilmeisiä ja usein dramaattisia farmakologisia vaikutuksia. 

Tällä kuumeisen alkaloidien kartoituksen aikakaudella saksalainen kemisti H. Göbel eristi pilviharmikin (Peganum harmala) siemenistä harmaliinin. Kuusi vuotta myöhemmin, vuonna 1847, hänen kollegansa J. Fritsch eristi samoista siemenistä harmiinin, ja yli puoli vuosisataa myöhemmin, 1901, niistä löydettiin Fisherin toimesta myös kolmas alkaloidi, harminoli. Harmiini, kuten muutkin Peganum harmalan lajinimityksen mukaan nimetyt ß-karboliinit, osoittautuivat myöhemmin identtisiksi Banisteriopsis caapin sisältämien ß-karboliinien kanssa. Tämä kuitenkin selvisi vasta 1920-luvulla, kun harmiini oli useiden toisistaan riippumattomien tutkijoiden toimesta ehditty eristää ja nimetä usealla eri tavalla. 1800-luvun viimeinen ayahuascan tieteellisen historian kannalta merkittävä tapahtuma oli Tappeinerin toteuttama harmiinin keskushermostoon kohdistuvien vaikutuksen tutkiminen koe-eläimillä vuonna 1895; hänen ensimmäisten tulostensa jälkeen Gunn toteutti vuonna 1909 systemaattisempaa tutkimusta, jonka mukaan keskeinen vaikutus koe-eläimiin oli vapinana ja kouristuksina ilmenevä keskushermoston stimulaatio, jota seurasi lamaantuminen ja hidastunut pulssi (Gunn 1935).

Martina Hoffmannin teos Curandera.

AYAHUASCA 1900-LUVUN ALKUPUOLELLA (1900-1950)

1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä Spruce julkaisi yksityiskohtaiset kertomuksensa kokemuksistaan ja havainnoistaan ayahuascan käytöstä Amazonilla kohtaamiensa heimojen keskuudessa. Vaikka aiemminkin oli julkaistu lyhyitä kuvauksia, Sprucen kirjoitukset, jotka julkaistiin tunnetun luonnontieteilijän ja evoluutioteorian pioneerin A. R. Wallacen toimittamassa teoksessa vuonna 1908, saattoivat pelastaa ayahuascaan liittyvän tietouden hukkumiselta akateemiseen unholaan, ja toivat aiheen koulutettujen harrastajien tietoisuuteen. 

Näinä aikoina ayahuascaan liittyvä ymmärrys eteni pääsääntöisesti kahdella rintamalla: taksonomian ja kemian aloilla. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta farmakologista tutkimusta ei liiemmin tehty.

Tämän kauden ayahuascaa käsittelevä kasvitiede on huvittava yhdistelmä erinomaista taksonomista etsiväntyötä, ja toisaalta aiemmin muodostuneiden väärinkäsitysten varaan rakentuvia uusia väärinkäsityksiä. Vuonna 1917 Safford ilmaisi käsityksensä, jonka mukaan ayahuasca ja caapi olivat sama kasvi. Ranskalainen antropologi Reinberg (1921) puolestaan väitti, että ayahuasca kyllä on sama asia kuin Banisteriopsis caapi, mutta yagéa sen sijaan valmistettaisiin Apocyanaceous-suvun Haemadictyon amazonicumista (joka nykyään luokitellaan Prestonia amazonicaksi). Tämä väärinkäsitys, joka ilmeisesti juonsi juurensa Sprucen alkuperäisten kenttämerkintöjen huolimattomaan tulkintaan, jäi elämään ja leviämään ayahuascakirjallisuuteen seuraavien neljänkymmenen vuoden ajaksi. Asia sai viimein selvyyttä, kun Schultes ja Raffauf julkaisivat artikkelin jossa nimenomaisesti korjattiin tämä tunnistusvirhe (Schultes ja Raffauf 1960). Tästä huolimatta siihen törmää toisinaan vielä nykyäänkin alan teknisessä kirjallisuudessa.

Niiden tutkijoiden joukosta, jotka enemmän selkeyttivät kuin sumensivat ayahuascaan liittyvää taksonomista ymmärrystä, on mainittava Rusbyn ja Whiten työ Boliviassa vuonna 1922 (White 1922) ja Mortonin vuonna 1930 julkaisemat kasvitieteilijä Klugin muistiinpanot Kolumbian Putumayosta. Klugin aineiston pohjalta Morton kuvaili uuden Banisteriopsis-lajin, hallusinogeenisia vaikutuksia omaavan B. inebriensin, ja totesi, että näiden ohella ainakin B. quitensista käytettiin samaan tapaan, minkä lisäksi keitoksiin on saatettu lisätä kahta muutakin lajia, B. longialataa sekä B. rusbyanaa.

Suurimman työn ayahuascaan käytettyihin kasveihin liittyvän sekaannuksen hälventämisessä tekivät kemistit Chen ja Chen (1939). Heidän pyrkimyksenään oli eristää ayahuascan ja yagén aktiiviset ainesosat, ja he hyödynsivät työssään autenttisia vertailunäytteitä (mikä oli tuohon aikaan harvinainen käytäntö). Alan kirjallisuuteen perehdyttyään he tulivat siihen johtopäätökseen, että caapi, yagé ja ayahuasca olivat eri nimiä samalle asialle: kussakin oli kyse Banisteriopsis caapista. Mm. Schultesin työ 1950 osoitti, että muitakin Malpighiaceous -lajeja kuin B. caapia käytettiin keitoksissa, mutta ottaen huomioon aikana vallinneen sekaannuksen, Chenien työpanos tarjosi harvinaislaatuista valoa vallitsevan pimeyden keskelle. Ajan myötä on varmistunut, että tärkeimmät elementit caapina, ayahuascana, yagéna, natémana ja pindenä tunnettuun keitokseen ovat B. caapi ja B. inebriens. 

Samoin kuin merkittävää osaa tänä aikakautena toteutetusta taksonomisesta työstä, myös ayahuascan aktiivisia ainesosia selvittävää rintamaa leimasi aluksi hämmennys, joka oli seurausta useiden tutkijoiden rinnakkaisista tutkimuksista. Näiden tutkimusten löytäessä tiensä tieteelliseen kirjallisuuteen, sotkuinen kuva alkoi vähitellen selkiytyä. 

Kuten ylempänä mainittiin, harmiini, joka myöhemmin tunnistettiin Banisteriopsis-lajin ensisijaiseksi ß-karboliiniksi, eristettiin alun perin vuonna 1847. Alkaloidin yksiselitteinen tunnistaminen tapahtui vasta vuosikymmeniä myöhemmin, kun Zerda ja Bayón vuonna 1905 eristivät ”telepatiiniksi” nimetyn alkaloidin varmentamattomasta kasvimateriaalista, jota kutsuttiin ”yajéksi” (ensimmäinen julkaisu heidän löydökseensä liittyen kuitenkin vasta Perrot ja Hamet 1927). Vuonna 1923 eristettiin toinen, myöskin telepatiiniksi nimetty alkaloidi kolumbialaisen kemisti Fisher Cardenasin (1923) toimesta; samaan aikaan toinen kolumbialainen ryhmä, kemistit Barriga-Villalba ja Albarracin (1925), eristivät yageiiniksi nimeämänsä alkaloidin. Kyse on saattanut olla epäpuhtaasta harmiinista, mutta tuolloin julkaistu kaava ja sulamispiste eivät käy yksiin ß-karboliinirakenteen kanssa. Sekaannusta lisäsi se, että Barriga-Villalban tutkimuksen kohteena ollut köynnys oli ”tunnistettu” Prestonia amazonicaksi; tunnistus korjattiin myöhemmin Banisteriopsis caapiksi. Kaikissa näistä tapauksissa kasvitieteellisen vertailunäytteen puute vähensi koko työn arvoa. 

Vuodesta 1926 eteenpäin tilanne alkoi kohentua. Michaels ja Clinquart (1926) eristivät varmistamattomista materiaaleista yageiiniksi kutsumansa alkaloidin. Pian tämän jälkeen Perrot ja Harmet eristivät telepatiiniksi kutsumansa alkaloidin, jonka he katsoivat identtiseksi yageiinin kanssa. Vuonna 1928 Lewin eristi banisteriiniksi kutsumansa alkaloidin; Merck & Co:n kemistit osoittivat sen identtiseksi aiemmin pilviharmikista löydetyn harmiinin kanssa (Elger 1928; Wolfes and Rumpf 1928). Elger käytti varmistettuja kasvinäytteitä, jotka oli tunnistettu Kewin kasvitieteellisessa puutarhassa Banisteriopsis caapiksi. 

Lewinin kehoituksesta, pohjautuen aiempiin eläinkokeisiin, farkamologi Kurt Beringer (1928) hyödynsi Lewinin lahjoittamia banisteriininäytteitä kliinisessä tutkimuksessa, johon osallistui viisitoista aivotulehduksen jälkeisestä Parkinsonin taudista kärsivää potilasta. Vaikutukset olivat erittäin myönteisiä (Beringer 1928). Tämä oli ensimmäinen kerta, kun palautuvaa MAO-estäjää kokeiltiin Parkinsonin taudin hoitoon, vaikka harmiinin aktiivisuus palautuvana MAO-estäjänä löydettiin vasta lähes 30 vuotta myöhemmin. Se edustaa myös yhtä ainoista tapauksista, joissa hallusinogeenia on tutkittu kliinisesti fyysisen sairauden hoitoon (Sanches-Ramos 1991). [Pelkän Banisteriopsis caapin luokittelua hallusinogeeniksi voidaan pitää hieman kyseenalaisena, mutta toisaalta hallusinogeenin määritelmä ylipäänsä on varsin epäselvä ja kyseenalainen. --suom. huom]

Chicagon kenttämuseon Llewellyn Williamsin toimittamien kasvimateriaalien avulla Chen ja Chen (1939) varmensivat Elgerin, Wolfesin ja Rumpfin työn eristämällä harmiinia B. caapin varsista, lehdistä ja juurista – kyseessä oli sama alkaloidi kuin Lewinin aiemmin eristämä banisteriini. Vuonna 1957 Hochstein ja Paradies analysoivat varmistettua, Perusta kerättyä ayahuascamateriaalia, josta he eristivät harmiinia, harmaliinia ja tetrahydroharmiinia. Muiden Banisteriopsis-lajien ainesosien tutkimukset aloitettiin 1953, kun O'Connell ja Lynn (1953) löysivät harmiinia Schultesin toimittaman B. inebriensin varsista ja lehdistä. Tämän jälkeen Poisson (1965) varmensi nämä tulokset eristämällä harmiinia ja pienen määrän harmaliinia Perusta tuodusta ”natemasta”, jonka Cuatrecasas tunnisti B. inebriensiksi. 

1900-LUVUN JÄLKIPUOLISKO (1950-1980)

1900-luvun alkupuoliskolla nähtiin ayahuascaan kohdistuvien tieteellisten tutkimusten käynnistyvän ja tuovan jonkin verran selkeyttä tästä erityislaatuisesta hallusinogeenista kerättyihin näytteisiin ja sen vaikuttaviin ainesosiin. Vuosina 1950-1980 kasvitieteelliset ja kemialliset tutkimukset jatkuivat ripeällä tahdilla, ja uudet löydökset loivat pohjaa ayahuascan farmakologisten vaikutuksen selvittämiselle. 

Kemian rintamalla Hochstein ja Paradies (1957) varmistivat ja laajensivat Chenin ja Chenin (1939) ja muiden aiempaa työtä. Banisteriopsis caapin ja sen sukulaisten aktiiviset alkaloidit oli selvitetty. 60-luvun lopulla alkoi ilmaantua ensimmäisiä yksityiskohtaisia raportteja ayahuasca-keitoksen muista ainesosista (Pinkley 1969), ja pian kävi ilmeiseksi, että ainakin kahta niistä, Banisteriopsis rusbyanaa (jonka Bronwen Gates myöhemmin uudelleenluokitteli Diplopterys cabreranaksi) ja Psychotria-lajia, erityisesti P. viridistä (Schultes 1967), lisättiin juomaan ”voimistamaan ja laajentamaan” näkyjä. Näistä lajeista eristetyt alkaloidit osoittautuivat yllättäen voimakkaaksi, lyhytkestoiseksi (mutta nieltynä epäaktiiviseksi) hallusinogeeniksi, N,N-dimetyylitryptamiiniksi (DMT) (Der Marderosian et al. 1968). Manske oli syntetisoinut aineen joitakin vuosikymmeniä aiemmin, mutta sen esiintyminen luonnossa ja sen hallusinogeeniset ominaisuudet oli havaittu vasta kun Fish, Johnson ja Horning (1955) eristivät sen Karibian intiaanien ja Orinocon altaan intiaanien hallusinogeenisena nuuskana käyttämän Piptadenia peregrinan (joka myöhemmin uudelleenluokiteltiin Anadenanthera peregrinaksi) oletettuna aktiivisena ainesosana. 

60-luvun lopulla Schultesin, Pinkleyn ja kollegoidensa tarjoama farmakologinen selitys, jonka mukaan ayahuascan vaikutus syntyi Banisteriopsiksen MAO-estävien ß-karboliinien ja psykoaktiivisen mutta yksinään inaktiivisen DMT-tryptamiinin synergisestä vuorovaikutuksesta, oli alunperin esitetty jo vuonna 1958 Udenfriendin ja kollegoidensa (Udenfriend et al. 1958) toimesta. Nämä NIH:n Kliinisen farmakologian laboratorion tutkijat osoittivat ensimmäisenä, että ß-karboliinit olivat vahvoja, palautuvia MAO-estäjiä. Samoihin aikoihin unkarilainen psykiatri ja farmakologi Stephen Szara (1957) teki kliinistä tutkimusta ja itse-eksperimentaatiota, joka johti ensimmäisiin kuvauksiin aineen voimakkaista, joskin lyhytkestoisista hallusinogeenisista vaikutuksista. Szaran tutkimusten pohjalta kävi myös ilmi, ettei yhdiste ole oraalisesti aktiivinen, vaikka sen inaktiivisuuden aiheuttavia mekanismeja ei vielä täysin ymmärrettykään. On ironista, että vuosikymmeniä myöhemmin DMT-pioneeri Szara nimitettiin NIDAn (National Institute on Drug Abuse, Yhdysvaltain terveysviraston huumeriippuvuuksien tutkimuskeskus) johtajaksi. 

Vuonna 1967, Haight-Ashburyn rakkauden kesän ollessa huippukohdassaan, järjestettiin San Franciscossa Yhdysvaltojen Terveyden, koulutuksen ja hyvinvoinnin laitoksen toimesta ainutkertainen konferenssi. Nimellä Ethnopharmacologic Search for Psychoactive Drugs (Psykoaktiivisten aineiden etnofarmakologinen etsintä) järjestetty tapahtuma (jonka sisältö julkaistiin myöhemmin samalla nimellä valtion toimesta) (Efron et al. 1967[1]) toi yhteen nousevan tutkimusalan, psykedeelien etnofarmakologian, johtohahmoja. Osanottajiin kuuluivat mm. toksikologi Bo Holmsted Tukholman Karoliinisesta instituutista, etnobontanisti Richard Evans Schultes, kemisti Alexander Shulgin ja vastavalmistunut lääketieteen tohtori ja kannabistutkija Andrew Weil.

Kyseessä oli ensimmäinen koskaan järjestetty psykedeelien kasvitieteellistä, kemiallista ja farmakologista tutkimusta käsittelevä konferenssi, joka jäi ehdottomasti viimeiseksi valtion rahoittamaksi vastaavaksi tapahtumaksi. Tämä merkittävä tapahtuma ja siitä tuotettu julkaisu, josta tuli myöhemmin psykedeelejä käsittelevän kirjallisuuden klassikko, oli ensimmäinen foorumi, jossa aikakauden ajankohtaisin ayahuascaa käsittelevä tieto julkistettiin maailmalle. Tapahtumassa käsiteltiin esimerkiksi ayahuascan kemiallisia ominaisuuksia (Deulofeu 1967), keitoksen käytön ja valmistamisen etnografiaa (Taylor 1967) ja ayahuascan ß-karboliinien ihmispsykofarmakologiaa (Naranjo 1967). Ajankohdan ayahuascaan liittyvän ymmärryksen vähäisyys käy ilmi ironisella tavalla siitä, ettei tryptamiinipitoisten komponenttien roolia tai niiden aktivoitumista MAO-estäjien avulla käsitelty tapahtumassa ollenkaan; vallitseva oletus oli, että keitoksen psykoaktiivisuus johtui ensisijaisesti, jollei kokonaan, ß-karboliineista. 

Konferenssia seuranneiden viiden vuoden aikana tapahtui merkittävää edistystä ayahuascan farmakologian ja kemian ymmärryksessä. Schultes sekä hänen oppilaansa Pinkley ja der Marderosian julkaisivat ensimmäiset DMT-pitoisia kasvikomponentteja käsittelevät löydöksensä (Der Marderosian et al. 1968; Pinkley 1969), jotka voimistivat spekulaatiota siitä, että ß-karboliinien oraalisesti aktivoima DMT oli olennaisessa roolissa keitoksen psykoaktiivisuudessa. Käsityksen varteenotettavuudesta huolimatta tieteellistä todistusaineistoa saatiin odottaa vielä vuosikymmen.

Vuonna 1972 Rivier ja Lindgren (1972) julkaisivat yhden ensimmäisistä poikkitieteellisestä ayahuascaa käsittelevistä artikkeleista, joka käsitteli Perun Purús-joen yläjuoksun Shuar-kansan ayahuasca-keitosten ja lähdekasvien alkaloidiprofiileja. Ilmestyessään artikkeli oli yksi kattavimmista ayahuascan kemiallisista, varmennettuihin kasvikokoelmiin tukeutuvista tutkimuksista. Se käsitteli useita muitakin caapiin lisättäviä kasveja kuin Psychotria-lajia ja Diplopterys cabreranaa, ja tarjosi ensimmäistä kertaa todistusaineistoa siitä, että kyseessä oli monimutkainen teknologia, jossa hyödynnettiin monia eri kasvilajeja.

Myöhemmin 70-luvulla ryhmä japanilaisia fytokemisteja kiinnostui Banisteriopsiksen kemiasta ja raportoi uusien ß-karboliinien eristämisestä sekä pyrrolidiineistä shinuniinistä ja dihydroshinuniinistä (Hashimoto ja Kawanishi 1975, 1976; Kawanishi et al. 1982). Useimpia uusia ß-karboliineja löytyi kuitenkin vain äärimmäisen pieniä jäämiä, ja myöhemmin nostettiin esiin mahdollisuus, että löydökset saattoivat olla eristystoimenpiteiden tuottamia virheitä (McKenna et al. 1984). 

1900-LUVUN LOPPU (1980-2000) 

Tieteellisellä kentällä ei 1970-luvulla tapahtunut merkittävää edistystä Rivierin ja Lindgrenin julkaisun jälkeen. Ensimmäinen merkittävä seuraaja heidän työlleen oli Terence McKennan et al. (1984) julkaisemat ayahuascan ja muiden keitoksessa hyödynnettävien kasvien kemiaa, etnobotaniaa ja farmakologiaa koskevat tulokset, jotka perustuivat varmennettuihin kasvinäytteisiin ja Perun mestitsiayahuasquerojen käyttämistä juomista otettuihin näytteisiin. Julkaisu oli merkittävä, koska se tarjosi ensimmäistä kokeellista todistusaineistoa juoman oraalista aktiivisuutta selittävän teorian tueksi. DMT:n osoitettiin olevan aktiivinen ainesosa, jonka oraalisen aktiivisuuden mahdollistaa ß-karboliinien aiheuttama ääreishermoston MAO-toiminnan estyminen. Analyysit rottien maksojen MAO-järjestelmistä osoittivat, että juomat olivat erittäin tehokkaita MAO-estäjiä silloinkin, kun niiden pitoisuutta laimennettiin monta kertaluokkaa. 

Toinen merkittävä löydös oli, että mestitsien ayahuascakeitosten alkaloiditasot olivat hyvinkin paljon korkeampia kuin Rivierin ja Lindgrenin tutkimat Purús-joen keitokset. DMT:n ja ß-karboliinien tunnettuun ihmisfarmakologiaan perustuen Terence McKenna kollegoineen osoitti, että tyypillinen annos (100 ml) mestitsien ayahuascaa sisälsi tarpeeksi DMT:tä aktiiviseen annokseen. Tutkijat esittivät, että Rivierin ja Lindgrenin (1972) Shuareilta keräämien näytteiden vähäisemmät alkaloidimäärät saattaisivat olla seurausta valmistusmenetelmien eroavaisuuksista: Shuarit tyypillisesti liottavat kasveja kylmässä vedessä keittämisen sijasta, eivätkä siten myöskään keitä lopullista juomaa pienempään tilavuuteen, kuten mestitsit tyypillisesti tekevät. Nämä tekijät selittävät eri tutkimusten havainnoimat epäjohdonmukaisuudet alkaloidipitoisuuksissa, tai ainakin tarjoavat niille uskottavan selityksen.
 

Pablo Amaringon teos Ayari Huarmi.

80-luvulla korjattiin myös antropologi Luis Eduardo Lunan työpanoksen ensimmäisiä hedelmiä. Hän työskenteli Perun Iquitosin ja Pucallpan kaupunkien lähellä mestitsiayahuasquerojen parissa. Lunan työ osoitti ensimmäistä kertaa shamaanioppilaiden seuraaman dieetin tärkeyden sekä joidenkin vähemmän tunnettujen komponenttikasvien käyttötarkoituksia (Luna 1984a; 1984b; 1986). Hän oli myös ensimmäinen shamaanien yleisiä käsityksiä ”kasviopettajista” (plantas que enseñan) valottanut tutkija. Vuonna 1986 McKenna, Luna ja Towers julkaisivat ensimmäisen kattavan taulukon keitoksiin käytettävistä kasveista ja niiden biodynaamisista ainesosista, huomauttaen näiden jokseenkin tutkimattomien lajien muodostavan laajan kansanfarmakopean, jonka tarkempi tutkiminen saattaisi tarjota uudenlaisia lääkkeitä (McKenna et al. 1995). 

Toteuttaessaan kenttätyötään Perun Amazonilla vuonna 1985, McKenna ja Luna alkoivat keskustella mahdollisuudesta toteuttaa biolääketieteellistä ayahuascatutkimusta. Lisäksi esimerkiksi ayahuasquerojen vanhallekin iälle poikkeuksellisen hyvänä jatkuva terveydentila olisi otollista aluetta tieteelliselle tutkimukselle. Käytännössä tutkimuksen toteuttaminen Perussa tarkoittaisi kuitenkin huomattavia logistisia haasteita, koska mahdollisuus plasmanäytteiden varastointiin olisi rajallista, ja paikallisten käsitykset noituudesta tekivät epätodennäköiseksi, että shamaanit suostuisivat veri- ja virtsanäytteiden keräämiseen. He kirjoittivat projektille alustavan suunnitelman palattuaan kentältä, mutteivät lopulta lähteneet hakemaan rahoitusta.

Vuonna 1991 brasilialaisen synkreettisen uskonnon, União do Vegetalin (UDV:n), lääketieteellisen tutkimusryhmän São Paulossa järjestämässä konferenssissa kuitenkin ilmaantui mahdollisuus toteuttaa vastaavaa tutkimusta Brasiliassa. Brasilian viranomaiset olivat sallineet ryhmän käyttää ayahuascaa rituaalisessa kontekstissa (jossa keitokseen viitataan nimellä hoasca, vegetal tai yksinkertaisesti cha, tee) tilapäisluvalla. Monet UDV:n jäsenistä olivat lääkäreitä, psykiatreja tai muiden lääketieteen alojen ammattilaisia, ja olivat hyvin vastaanottavaisia ajatukselle ayahuascan biolääketieteellisestä tutkimuksesta, jota Luna ja McKenna ehdottivat. Kävi ilmi, että tämäntyyppinen tutkimus oli kuulunut UDV:nkin pyrkimyksiin, ja oli yksi syy sille, että he kutsuivat ulkomaalaisia tutkijoita konferenssiinsa. Sen lisäksi, että tutkimus tarjoaisi mahdollisuuden tyydyttää ayahuascan ihmisfarmakologiaa koskevaa tieteellistä uteliaisuutta, heillä oli myös poliittinen motiivi: He tahtoivat osoittaa Brasilian terveysviranomaisille, että hoascan pitkäaikaiskäyttö on turvallista eikä aiheuta riippuvuutta tai muita ei-toivottuja reaktioita. UDV:n lääkärit tahtoivat värvätä ulkomaalaisia tutkijoita yhteistyökumppaneiksi tutkimukseensa. Kysymys tutkimuksen rahoituksesta oli yhä auki. 

Palattuaan konferenssista Yhdysvaltoihin, McKenna luonnosteli hakemuksen, joka kuvasi tavoitteita projektille, joka tulisi myöhemmin saamaan nimekseen The Hoasca Project. Alkuperäisenä ajatuksena oli suunnata hakemus NIDA:lle, mutta luonnostelman edetessä kävi ilmeiseksi, ettei valtion rahoituksen saaminen olisi kovinkaan todennäköistä. Sen lisäksi, että NIH:n (National Institute of Health) rahoituksen saamisessa Brasiliassa toteutettavaan tutkimukseen olisi lainsäädännöllisiä, logistisia ja poliittisia hankaluuksia, vallitsevan huumepolitiikan huomioonottaen oli ilmeistä, ettei NIH katsoisi hyvällä hakemusta, jonka pyrkimyksenä ei olisi osoittaa merkittäviä haittavaikutuksia psykedeelisen huumeen käytöstä. McKennalla oli onneksi yhteyksiä voittoatavoittelemattomaan järjestöön Botanical Dimensionsiin, jonka tavoitteena on edistää kansanlääketieteellisesti merkittävien kasvien tutkimusta, ja tämän yhteyden kautta hän onnistui hankkimaan runsaskätisiä lahjoituksia useilta yksityishenkilöiltä.

Varmistettuaan riittävän rahoituksen vähintäänkin vaatimatonta pilottitutkimusta varten, McKenna värväsi kollegoitaan niin lääketieteen alalta kuin muualtakin akateemisesta maailmasta. Ennen pitkää koossa oli kansainvälinen, poikkitieteellinen ryhmä tutkijoita UCLA:sta, Miamin, Kuopion, Rio de Janeiron ja Campinasin yliopistoista sekä Manausin Amazonico-sairaalasta. 

Kesällä 1993 ryhmä palasi Manausiin aloittaakseen tutkimuksen kenttävaiheen, johon osallistuvat vapaaehtoiset kuuluivat Nucleo Caupariin, yhteen Brasilian vanhimmista ja suurimmista UDV-yhteisöistä. Ryhmä vietti Brasiliassa viisi viikkoa annostellen teetä vapaaehtoisille, keräten plasma- ja virtsanäytteitä myöhempää analyysia varten ja toteuttaen erilaisia fysiologisia ja psykologisia mittauksia.

Lopputulos oli yksi 1900-luvun kattavimmista ja monitahoisimmista tutkimuksista psykedeelisen aineen kemiallisiin ja psykologisiin vaikutuksiin ja psykofarmakologiaan. Hoascateen säännöllisen nauttimisen välittömiä ja pitkän aikavälin vaikutuksia kartoitettiin ja mitattiin; vapaaehtoiset osallistuivat laajamittaisiin psykologisiin arviointeihin ja perusteellisiin, järjestelmällisiin psykiatrisiin haastetteluihin. Ayahuascan vaikutuksia serotoniinijärjestelmään selvitettiin, ja hoascan keskeisten alkaloidien farmakokinetiikkaa mitattiin ensi kertaa ihmisplasmassa. Tutkimuksen tulosten pohjalta on julkaistu artikkeleita useissa vertaisarvioiduissa lehdissä (Grob et al. 1996; Callaway et al. 1994, 1996, 1998), sekä kattava yhteenvetoartikkeli (McKenna et al. 1998). Keskeisimpiä löydöksiä oli, että UDV:n pitkäaikaisjäsenten ayahuascakokemukset muuttivat heidän elämiään ja käytöstään myönteisillä ja perustavanlaatuisilla tavoilla. Heidän verensä serotoniin takaisinottoproteiinien määrä verihiutaleissa oli pysyvästi koholla, mikä saattaa viitata samankaltaisiin serotonergisiin muutoksiin keskushermostossa, ja siten mahdollisesti pitkäaikaisiin aivotoiminnallisiin adaptaatioihin. Tutkimus osoitti, että ayahuascan säännöllinen käyttö, ainakin rituaalikontekstissa ja kannustavan sosiaalisen ympäristön puitteissa jollaista UDV tarjoaa, on turvallista eikä ole toksista. Tämän lisäksi sillä mitä ilmeisimmin on pysyviä myönteisiä vaikutuksia sekä fyysiseen että psyykkiseen hyvinvointiin. 

AYAHUASCATUTKIMUKSEN TULEVAISUUS

The Hoasca Project oli pilottitutkimus, jonka tavoitteet olivat vaatimattomia, ja jonka tarkoituksena oli rakentaa pohjaa lisätutkimukselle. Tässä mielessä tutkimus oli huomattavan menestyksekäs; kuten kaikki hyvä tiede, se tuotti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, ja hahmotteli monia lupaavia tulevaisuuden suuntia. Ayahuascan on selkeästi osoitettu olevan turvallinen, myrkytön ja terapeuttisesti hyödyllinen lääke, ja on syytä toivoa, että juoman parantavan potentiaalin tutkimiseen tullaan kohdistamaan yhä enemmän huomiota ja rahoitusta. 

Robert Venosan teos Ayahuasca Dream.

SPEKULAATION AIHEITA

Hoasca Projectin myötä on tarjolla hyvää pohjatietoa, jonka varaan tulevat tutkimukset voivat rakentua siirtäessään painopistettään kentältä laboratorioon ja kliiniseen ympäristöön. Tieteellisen tutkimuksen kylmä järjen valo ei kuitenkaan todennäköisesti kykene selittämään ayahuascaa kokonaisuudessaan – ainakaan niissä raameissa, joissa tiede tänä päivänä määritellään. Ayahuasca on ihmislajin symbioottinen liittolainen; yhteinen historiamme ulottuu vähintään Uuden maailman esihistoriaan saakka. Vuosituhansien mittaisen rinnakkaisevoluutiomme aikana vastaanottamallamme opetuksella saattaa olla perustavanlaatuisia vaikutuksia siihen, mitä on olla ihminen – älykäs, kysymyksiä esittävä laji biosfäärisessä lajien verkostossa. 

Kysymys ihmisen ja puheenaiheena olevan visionäärisen liemen välisen suhteen luonteesta ja merkityksestä, sekä laajemmin suhteestamme koko kasviopettajien kirjoon, ei anna rauhaa. Miksi kasvit kantavat sisällään alkaloideja, jotka ovat rakenteellisesti samankaltaisia kuin omat välittäjäaineemme, ja joiden välityksellä kasvit voivat ”puhua” meille? Minkälaista, jos minkäänlaista, ”viestiä” ne pyrkivät välittämään? Aivan sattumaltako joku muinaisaikojen kokeilunhaluinen shamaani päätyi keittämään ayahuascaköynnöstä ja chakrunan (=Psychotria viridis) lehtiä teeksi, jonka vaikutus sai verhon väistymään ”näkymättömän maiseman” tieltä? Se vaikuttaa epätodennäköiseltä kun otetaan huomioon, ettei kumpikaan ainesosista ole ravintona erityisen houkuttelevaa, mutta onko toisaalta tarjolla parempiakaan selityksiä? Ayahuasquerot kertovat köynnöksen ”kutsuvan ihmistä”. Hienostuneempiin, rationaalisempiin selityksiin pyrkivät tahot eivät tarjoa sen tyydyttävämpiä vastauksia: He puhuvat kasvialkaloideista lajienvälisen feromonisen viestinnän välineinä, jotka auttoivat varhaisia ihmisiä valitsemaan ja hyödyntämään ympäristöstään löytyviä biodynaamisia kasveja.

Toiset, mukaanlukien minä ja veljeni Terence McKenna varhaisissa julkaisuissamme sekä vastaavanlaisen teorian muotoillut antropologi Jeremy Narby (McKenna ja McKenna 1975; Narby 1998), esittävät, että ayahuascan ja vastaavien aineiden tarjoamat visionääriset kokemukset aiheuttavat jollakin toistaiseksi tuntemattomalla mekanismilla kokemuspohjaisia oivalluksia biologisen olemassaolon molekulaarisesta perustasta. Tämän ajatusmallin mukaan tuo intuitiivisesti avautuva ymmärrys, jota myös tieteen maailma on molekyylibiologian karkeiden menetelmien avulla vähitellen kartoittanut, on kautta aikain ollut tarjolla suoran kokemuksen muodossa shamaaneille ja näkijöille, joilla on ollut rohkeutta muodostaa symbioottisia siteitä mykkiin mutta äärimmäisen paljon meitä vanhempiin ja viisaampiin kasviliittolaisiimme. 

Tällaiset ajatukset ovat ehdottoman spekulatiivisia eivätkä missään tapauksessa ole tiedettä. Nykymaailman havainnoitsijana, joka on ollut tekemisissä ayahuascan kanssa jo vuosikymmenten ajan niin tieteellisen tutkimuksen kuin suoran henkilökohtaisen kokemuksen kautta, pidän kuitenkin hyvin kiinnostavana sitä tosiasiaa, että tämänkaltaisia ”villejä” spekulaatioita nousee esiin uudestaan ja uudestaan – huolimatta vakaista pyrkimyksistä riisua tee pyhyydestään ja selittää sen toiminta kokonaisuudessaan kemian, kasvitieteen, reseptorien ja farmakologian keinoin. Mainitut lähestymistavatkin ovat ehdottoman tärkeitä, mutta mikään niistä ei tule tarjoamaan lopullisia vastauksia ayahuascan perinpohjaiseen ja kiistämättömään mysteeriin.


[Tutkimuksia on jatkettu alkuperäisen artikkelin julkaisun jälkeen. Linkkejä blogauksen lopussa lähde- ja viitelistausten jälkeen. --suom. huom.]


Lähteet

Barriga-Villalba, A. M. 1925. Yajeine. A new alkaloid. Journal of the Society of Chemistry and Industry 44:205–207.
Beringer, K. 1928. Über ein neues, auf das extrapyramidal-motorische System wirkendes Alkaloid (Banisterin). Nervenarzt 1:265–75.
Callaway, J. C., D. J. McKenna, C. S. Grob, G. S. Brito, L. P. Raymon, R. E. Poland, E. N. Andrade, E. O. Andrade, and D. C. Mash. 1999. Pharmacokinetics of Hoasca alkaloids in healthy humans. Journal of Ethnopharmacology 65 (3): 243–56.
Callaway, J. C., L. P. Raymon, W. L. Hearn, D. J. McKenna, C. S. Grob, G. S. Brito, and D. C. Mash. 1996. Quantitation of N,N-dimethyltryptamine and harmala alkaloids in human plasma after oral dosing with Ayahuasca. Journal of Analytical Toxicology 20:492–97.
Callaway, J. C., M. M. Airaksinen, D. J. McKenna, G. S. Brito, and C. S. Grob. 1994. Platelet serotonin uptake sites increased in drinkers of ayahuasca. Psychopharmacology 116:385–87.
Chen, A. L., and K. K. Chen. 1939. Harmine: The alkaloid of caapi. Quarterly Journal of Pharmacy and Pharmacology 12:30–38.
Crévaux, J. 1883. Voyages dans l’Amerique du Sud. Paris: Librairie hachette & Cie.
Der Marderosian, A. H., H. V. Pinkley, and M. F. Dobbins. 1968. Native use and occurrence of N,N-dimethyltryptamine in the leaves of Banisteriopsis rusbyana. American Journal of Pharmacy 140:137.
Deulofeu, V. 1967. Chemical compounds isolated from Banisteriopsis and related species. In Ethnopharmacological Search for Psychoactive Drugs, ed. D. H. Efron, B. Holmstedt, and N. S. Kline. U.S. Public Health Service Publication No. 1645. Washington, D.C.: GPO.
Efron, D. H., B. Holmstedt, and N. S. Kline, eds. 1967. Ethnopharmacological Search for Psychoactive Drugs. U.S. Public Health Service Publication No. 1645. Washington, D.C.: GPO.
Elger, F. 1928. Über das Vorkommen von Harmin in einer südamerikanischen Liane (Yagé). Helvetica Chemica Acta 11:162.
Fischer, C. G. 1923. Éstudio sobre el principio activo de Yagé. Unpublished thesis. Bogotá: Université Nacional.
Fish, M. S., N. M. Johnson, and E. C. Horning. 1955. Piptadenia alkaloids. Indole bases of Piptadenia peregrina (L.) Benth and related species. Journal of the American Chemical Society 77:5892–95.
Grob, C. S., D. J. McKenna, G. S. Brito, E. S. Neves, G. Oberlender, O. L. Saide, E. Labigalini, C. Tacla, C. T. Miranda, R. J. Strassman, and K. B. Boone. 1996. Human psychopharmacology of hoasca, a plant hallucinogen used in ritual context in Brasil. Journal of Nervous & Mental Disease 184:86–94.
Gunn, J. A. 1935. Relationship between chemical constitution, pharmacological actions, and therapeutic uses in the harmine group of alkaloids. Archives Internationales de Pharmacodynamie 50:379–96.
Hashimoto, Y., and K. Kawanishi. 1975. New organic bases from the Amazonian Banisteriopsis caapi. Phytochemistry 14:1633–35.
———. 1976. New alkaloids from Banisteriopsis caapi. Phytochemistry 15:1559–60.
Hochstein, F. A., and A. M. Paradies. 1957. Alkaloids of Banisteriopsis caapi and Prestonia amazonica. Journal of the American Chemical Society 79:5735ff.
Kawanishi, K., Y. Uhara, and Y. Hashimoto. 1982. Shihunine and dehydroshihunine from Banisteriopsis caapi. Journal of Natural Products 45:637–38.
Koch-Grünberg, T. 1909. Zwei Jahre unter den Indianern 1:298ff.
Lewin, L. 1928. Sur une substance envirante, la banisterine, extraite de Banisteria caapi Spr. Comptes Rendeus 186:469ff.
Luna, L. E. 1984a. The healing practices of a Peruvian shaman. Journal of Ethnopharmacology 11:123–33.
———. 1984b. The concept of plants as teachers among four mestizo shamans of Iquitos, northeast Peru. Journal of Ethnopharmacology 11:135–56.
———. 1986. Vegitalismo: Shamanism Among the Mestizo Population of the Peruvian Amazon. Stockholm: Almqvist and Wiksell International.
McKenna, D., G. H. N. Towers, and F. S. Abbott. 1984. Monoamine oxidase inhibitors in South American hallucinogenic plants: Tryptamine and ß-carboline constituents of ayahausca. Journal of Ethnopharmacology 10:195–223.
McKenna, D. J., C. S. Grob, and J. C. Callaway. 1998. The scientific investigation of Ayahuasca: A review of past and current research. Heffter Review of Psychedelic Research 1:65–77.
McKenna, D. J., L. E. Luna, and G. H. N. Towers. 1995. Biodynamic constituents in Ayahuasca admixture plants: an uninvestigated folk pharmacopoeia. In Ethnobotany: Evolution of a Discipline, ed. S. von Reis and R. E. Schultes. Portland: Dioscorides Press.
McKenna, D. J., and T. K. McKenna. 1975. The Invisible Landscape. New York: Seabury Press.
Michaels, M., and E. Clinquart. 1926. Sur des réactions chemiques d’identificacion de la yageine. Bulletin de Academie Royale Médicin Belgique, Series 5, 6:79ff.
Morton, C. V. 1930. Notes on yagé, a drug plant of southeastern Colombia. Journal of the Washington Academy of Science 21:485.
Naranjo, C. 1967. Psychotropic properties of the harmala alkaloids. In Ethnopharmacological Search for Psychoactive Drugs, eds. D. H. Efron, B. Holmstedt, and N. S. Kline. U.S. Public Health Service Publication No. 1645. Washington, D.C.: GPO.
Naranjo, P. 1979. Hallucinogenic plant use and related indigenous belief systems in the Ecuadorian Amazon. Journal of Ethnopharmacology 1:121–45.
———. 1986. El ayahuasca in la arqueología ecuatoriana. America Indigena 46:117–28.
Narby, J. 1998. The Cosmic Serpent: DNA and the Origins of Knowledge. New York: Jeremy Tracher/Putnam Publishers.
O’Connell, F. D., and E. V. Lynn. 1953. The alkaloids of Banisteriopsis inebriens Morton. Journal of the American Pharmaceutical Association 42:753.
Perrot, E., and R. Hamlet. 1927. Le yagé, plante sensorielle des Colombie. Comptes Rendues de la Adacemie Scientifique 184:1266.
Pinkley, H. V. 1969. Plant admixtures to ayahuasca, the South American hallucinogenic drink. Lloydia 32:305ff.
Poisson, J. 1965. Note sur le “natem,” boisson toxique péruvienne. Annales Pharmacia Francaise 23:241ff.
Reinberg, P. 1921. Contribution à l’étude des boissons toxiques des indiens du Nord-ouest de l’Amazon, l’ayahuasca, le yagé, le huanto. Journal de la Societé des Americanistes, Paris, 4:49ff.
Rivet, P. 1905. Les indiens colorados. Journal de la Societé des Americanistes, Paris, 2:201ff.
Rivier, L., and J. Lindgren. 1972. Ayahuasca, the South American hallucinogenic drink: Ethnobotanical and chemical investigations. Economic Botany 29:101–129.
Sanchez-Ramos, J. R. 1991. Banisterine and Parkinson’s Disease. Clinical Neuropharmacology 14:391–402.
Schultes, R. E. 1967. The place of ethnobotany in the ethnopharmacologic search for psychoactive drugs. In Ethnopharmacologic Search for Psychoactive Drugs, ed. D. H. Efron, B. Holmstedt, and N. S Kline. U.S. Public Health Service Publication No. 1645. Washington, D.C.: GPO.
———. 1982. The beta-Carboline hallucinogens of South America. Journal of Psychoactive Drugs 14:205–19.
Schultes, R. E., and R. Raffauf. 1960. Prestonia: An Amazonian narcotic or not? Botanical Museum Leaflets, Harvard University 19:109–22.
Simson, A. 1886. Travels in the Wilds of Ecuador. London: Lowe, Livinston, Marston & Searle.
Spruce, R. A. 1873. On some remarkable narcotics of the Amazon Valley and Orinoco. Ocean Highways. Geographical Magazine 1:184–193.
———. 1908. Notes of a Botanist on the Amazon and Andes, ed. A. R. Wallace, 2 vols. London: MacMillan.
Szára, S. I. 1957. The comparison of the psychotic effects of tryptamine derivatives with the effects of mescaline and LSD-25 in self-experiments. In Psychotropic Drugs, ed. S. Garratini and V. Ghetti, 460–67. New York: Elsevier.
Taylor, D. 1967. The making of the hallucinogenic drink from Banisteriopsis caapi in northern Peru. In Ethnopharmacological Search for Psychoactive Drugs, ed. D. H. Efron, B. Holmstedt, and N. S. Kline. U.S. Public Health Service Publication No. 1645. Washington, D.C.: GPO.
Udenfriend, S., B. Witkop, B. G. Redfield, and H. Weissbach. 1958. Studies with reversible inhibitors of monoamine oxidase: Harmaline and related compounds. Biochemical Pharmacology 1:160–65.
Villavicencio, M. 1858. Geografía de la República del Ecuador. New York: Craighead.
White, O. E. 1922. Botanical exploration in Bolivia. Brooklyn Botanical Garden Record 11:102ff.
Wolfes, O., and K. Rumpf. 1928. Über die Gewinnung von Harmin aus einer südamerikanischen Liane. Archive für Pharmakologie 266:188ff.


 
Viitteet

[1]: Konferenssiartikkeli Ethnopharmacologic Search for Psychoactive Drugs PDF-muodossa: http://www.samorini.it/doc1/alt_aut/sz/wassen03.pdf

Lisää luettavaa:

Halpern et al. 2008: Evidence of health and safety in American members of a religion who use a hallucinogenic sacrament

Barbosa et al. 2009: A six-month prospective evaluation of personality traits, psychiatric symptoms and quality of life in ayahuasca-naïve subjects

Fábregas, J.M., et al. 2010: Assessment of addiction severity among ritual users of ayahuasca

Bouso et al. 2012: Personality, Psychopathology, Life Attitudes and Neuropsychological Performance among Ritual Users of Ayahuasca: A Longitudinal Study

Katso myös Ayahuascaa käsittelevät artikkelit tässä blogissa.