Posts
Suomennettu John Tierneyn kirjoittamasta The New York Timesin artikkelista.
Mikään hoitomenetelmä ei tuntunut tuottavan pysyviä vaikutuksia - kunnes Martin 65-vuotiaana koki ensimmäisen psykedeelisen kokemuksensa. Hän lähti kotoaan, Vancouver Washingtonista, osallistuakseen Johns Hopkins -yliopiston kokeeseen joissa hyödynnettiin psilosybiiniä, tiettyjen sienilajikkeiden vaikuttavaa ainesosaa.
Tiedeyhteisö on antamassa psykedeeleille uuden mahdollisuuden. Psykedeeleistä tuli tabu 60-luvulla sen myötä kun Timothy Leary ja kumppanit mainostivat niitä erilaisilla sloganeilla, kuten "Turn on, tune in, drop out". Tiukkojen tutkimussuunnitelmien ja varotoimenpiteiden ansiosta psykedeeleille on kuitenkin viime aikoina alettu jakaa uudelleen tutkimuslupia. Tutkimusten kohteena on esimerkiksi psykedeelien käyttö mielenterveydellisten ongelmien hoidossa ja ihmismielen toiminnan kartoittamisessa.
Martinille ojennettiin psilosybiinin lisäksi silmälaput ja kuulokkeet, jonka jälkeen hän asettui sohvalle tutkailemaan maailmankaikkeuden saloja klassisen musiikin tahdittamana.
"Yhtäkkiä tuttuus alkoi liueta pois," hän muistelee. "Kuin huomaisi kulkuneuvonsa kadonneen pudottuaan veneestään avomerellä, ja seuraavaksi merenkin kadonneen, ja lopulta itsensäkin."
Tänä päivänä, vuoden päästä tutkimuksesta, Martin kokee tuon kuusituntisen elämyksen auttaneen suuresti masennuksensa selättämisessä. Hänen suhteensa tyttäreensä ja ystäviinsä on läpikäynyt perustavanlaatuisen muodonmuutoksen. Hän pitää kokemusta yhtenä elämänsä merkittävimmistä, mikä on ollut varsin tyypillinen reaktio psykedeeliterapiaan osallistuneiden keskuudessa.
Tutkijat kaikkialta maailmassa osallistuivat huhtikuussa 2010 Kalifornian San Josessa pidettyyn psykedeelitiedekonferenssiin, joka oli suurin aihepiirin kokoontuminen Yhdysvalloissa neljään vuosikymmeneen. Konferenssissa keskusteltiin psykedeelien hyödyntämisestä mm. syöpäpotilaiden masennuksen, pakko-oirehäiriön, kuolemanpelon, posttraumaattisen stressioireyhtymän ja päihderiippuvuuksien hoidossa.
Tulokset ovat olleet rohkaisevia, mutta tutkijat varoittavat tekemästä varhaisen vaiheen pilottitutkimuksista liian laajoja tulkintoja. 1960-luvulla tehtyjen virheiden ei haluta toistuvan: Tuolloin evankilestoiksi ryhtyneet tiedemiehet liioittelivat ymmärrystään näiden lääkeaineiden mahdollisista haitoista ja hyödyistä.
Koska psykedeelit saattavat tilanteesta riippuen vaikuttaa niin monenlaisilla tavoilla, tutkijat ja tutkimusarviolautakunnat ovat suunnitelleet ohjenuoria miellyttävästä koeympäristöstä ja asiantuntijoiden roolista mahdollisten ei-toivottujen vaikutusten varalta. Vaikutusten mahdollisimman tarkkaan mittaamiseen on kehitetty standardeja, ja psykedeelien vaikutuksia on kartoitettu myös tutkimalla suoraan vaikutuksen alaisena olevien koehenkilöiden aivoja.
Erityisen kiehtovana pidetään samankaltaisuutta psykedeelikokemusten, meditaation ja mystisten kokemusten aiheuttamien oivallusten välillä. Tällaisten kokemusten yhtäläisyyksiä on tutkittu mm. sveitsiläisten tieteilijöiden toteuttamissa aivokuvatutkimuksissa sekä Johns Hopkins -yliopiston käyttäytymisbiologi Roland Griffithsin johtamissa kokeissa.
Erässä Griffithsin ensimmäisistä tutkimuksista, jossa tutkittiin kolmeakymmentäkuutta koehenkilöä joilla ei ollut merkittäviä fyysisiä tai emotionaalisia ongelmia, suurin osa koehenkilöistä koki psilosybiiniin aiheuttavan syviä henkisiä kokemuksia, joiden myönteiset vaikutukset osoittautuivat pitkäkestoisiksi. Koehenkilöillä ei ollut aiempaa kokemusta psykedeeleistä, eikä koehenkilöille etukäteen kerrottu mitä lääkeainetta he tulisivat saamaan.
Tutkimus toteutettiin tuplasokkomenetelmällä: Koehenkilöiden lisäksi myöskään koetilanteessa läsnäolevat asiantuntijat eivät etukäteen tienneet, keille koehenkilöistä tultaisiin antamaan psilosybiiniä, keille taas plaseboa - ritalinia, nikotiinia, kofeiinia tai amfetamiinia. 60-luvun psykedeeliveteraanien saattaa olla vaikea uskoa, että Griffithsin mukaan ulkopuolisina tarkkailijoina toimivat asiantuntijatkaan eivät kaikissa tapauksissa kyenneet varmasti sanomaan, oliko kyseessä ritalin vai psilosybiini.
Tri. Griffithsin mukaan valvojien oli toisinaan tuettava koehenkilöitä ahdistavien hetkien läpi luovimisessa, mutta tällaiset vaiheet olivat yleensä nopeasti ohimeneviä, eikä kukaan tutkimukseen osallistuneista jälkeenpäin ilmoittanut pysyviä kielteisiä vaikutuksia. Kaksi viikkoa myöhemmin toteutetussa seurantatutkimuksessa psilosybiiniä saaneen ryhmän koehenkilöt kertoivat huomattavasti verrokkiryhmää suuremmissa määrin myönteisistä muutoksista hyvinvoinnissaan ja käytöksessään.
Tulokset toistuivat toisessa, 14 kuukautta myöhemmin toteutetussa seurantatutkimuksessa. Useimmat psilosybiiniä saaneista tunsivat kokemuksensa kohentaneen elämänlaatuaan huomattavasti, ja arvioivat kokemuksen yhdeksi elämänsä merkittävimmistä viidestä kokemuksesta.
Kyseisen, vuonna 1998 julkaistun kokeen jälkeen, Griffiths ja kollegansa ovat jatkaneet tutkimustyötä antamalla psilosybiiniä syövän ja masennuksen kanssa kamppaileville, joihin Vancouverin eläkkeelle jäänyt psykologi Martinkin kuului. Griffithsin mukaan Martinin kokemus oli varsin tyypillinen: Myönteinen muutos elämänkatsomuksessa yksilön ja ympäristön välisten rajojen yhteensulauman siivittämänä.
Haastatteluissa niin tri. Martin kuin muutkin koehenkilöt kuvailivat egoonsa ja kehoihinsa liittyvien käsitteiden liuenneen pois henkilökohtaisten huolien ja epävarmuuksien rinnalla. Menneet ihmissuhteet näyttäytyivät uudenlaisen empatian näkökulmasta.
Tri. Clark Martin... kotonaan
Koehenkilöiden kuvaukset toistivat tri. Griffithsin mukaan niin läheisesti perinteisiä kuvauksia uskonnollissävytteisistä mystisistä kokemuksista, että tämänkaltaiset yhdentymisen kokemukset ovat alkaneet vaikuttaa suorastaan ihmisaivoille luontaiselta ilmiöltä - mahdollisesti koska sellaisesta on ollut jonkinlaisia evolutiivisia etuja.
"Tunne samassa veneessä kykkimisestä on saattanut auttaa yhteisöjä vastavuoroiseen anteliaisuuteen rohkaisemalla", Griffiths sanoo. "Toisaalta, universaali rakkauskaan ei toki aina edistä sopeutumista."
Vaikka liittovaltion lainsäätäjät ovatkin alkaneet sallia psykedeelien kontrolloidun tutkimustyön, ei julkisia varoja juurikaan ole myönnetty näille projekteille, joita toteutetaan mm. Hopkinsissa, Arizonan yliopistossa, Harvardissa, New Yorkin yliopistossa ja Kalifornian yliopistossa Los Angelesissa. Tutkimusta on rahoitettu mm. Heffter-tutkimusinstituutin ja MAPSin (Monitieteellisen psykedeelitutkimusyhdistyksen) kaltaisten voittoa tavoittelemattomien ryhmien toimesta.
"Tiede on alkanut tarjoamaan näkemyksiä myös henkisiin kysymyksiin", MAPSin toiminnanjohtaja Rick Doblin toteaa. "Toivomme valtavirtakulttuurin ja psykedeelisen alakulttuurin löytävän yhteistä tarttumapintaa, jotta 60-luvun kulttuurien välisen sodan ei tarvitsisi toistua. Viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana kulttuurimme on avartunut. Saattokotien, joogan ja meditaation kaltaiset ilmiöt ovat saavuttaneet yleisen hyväksynnän. On käymässä ilmeiseksi, että psykedeelit voivat lääkeaineina tarjota apua vaivoihin, joihin nykyään käytössä olevat hoitomenetelmät eivät pure."
Alustavat tulokset kertovat mm. psilosybiinin onnistuneesta käytöstä kuolemansairaiden potilaiden ahdistuksen helpottamisessa. Kalifornian yliopiston tohtori, tutkimusryhmään kuuluva psykiatri Charles S. Grob puhuu psilosybiinistä "eksistentiaalisena rohdoksena" joka tukee kuolevia pelkojen, paniikkitilojen ja masennuksen kohtaamisessa.
Tri. Grob kirjoittaa: "Psykedeelien vaikutuksen alaisena ensisijainen samaistuminen yksilölliseen kehoon laajentuu egottomaan kokemukseen. Tuollaisisten kokemuksen ääreltä palataan uudenlaisten näkökulmien kera, usein kaikista keskeisimmän elämänvakion sisäistäneenä: muutoksen väistämättömyyden."
