Pitkämielinen kamppailu psykedeelitutkimuksen käynnistämiseksi Australiassa

Teksti on käännös The Age -lehden artikkelista Scientific research using psychedelic drugs is surging overseas - why not here?, 08.05.2016, kirjoittanut Konrad Marshall.

Tutkija Martin Williams tahtoo edistää psykedeelitutkimusta Australiassa

Lääketieteellisen kemian tutkija Martin Williams ymmärsi, miksi hänen tutkimussuunnitelmansa hylättiin eettisen komitean toimesta vuonna 2012: hänen saamassaan palautteessa oli hyviä perusteluita. Yksi niistä oli, ettei hänen yksityiskohtaisen tutkimusprotokollansa ehdottamalla psykiatrilla ollut riittävää kokemusta kliinisistä tutkimuksista.

Kaikkia tutkimuksen tyrmäämisen perusteita ei kuitenkaan ollut yhtä helppo allekirjoittaa. Osa oli suorastaan häiritseviä. Williams koki yllättäväksi esimerkiksi sen, että itsenäinen arvostelulautakunta astui toimialansa ulkopuolelle viittaamalla tarvittavan rahoituksen puutteeseen. Hätkähdyttävää oli myös, että lautakunta kieltäytyi keskustelemasta rahoituskysymyksestä enempää. Tutkimussuunnitelman asiallisen, rakentavaa palautetta tarjoavan arvioinnin ja asiallisen keskustelun sijaan sijaan lautakunta ikään kuin vain otti hänen viiden tuhannen dollarin hakemusmaksunsa, lopetti yhteydenpidon ja siirtyi muihin hommiin.

Tämä oli Williamsille aikamoinen pettymys. 

"Kokemus oli kuitenkin opettavainen, ja teimme sen pohjalta muutoksia seuraavaan hakemukseemme", hän sanoo.

Tuo seuraava hakemus lähetettiin joulukuussa 2015. 51-vuotias Williams oli koonnut yhteen aiempaa paremmin soveltuvan ryhmän tutkijoita, ja kiinnitti erityistä huomiota tutkimuksen rahoituksen käsittelyyn. Tarkoituksena oli tutkia lupaavaa, uudenlaista terapiamenetelmää traumaperäisestä stressihäiriöstä (PTSD) kärsivien hoitoon.

Luottavaisin mielin hän lähetti vesitiiviiksi mieltämänsä suunnitelman erään suuren, Melbournelaisen yliopiston eettiselle komitealle. Tämänkertainen hylkäyskirje oli kuitenkin edellistäkin tylympi. Oikeastaan kyseessä ei edes ollut niinkään kirje kuin epävirallinen, ennakoiva sähköposti, jonka oli lähettänyt yliopiston tutkimusjaoston vararehtori.

"Mailissa käytännössä kehotettiin unohtamaan koko juttu: 'tätä yliopistoa ei kiinnosta'", Williams sanoo. "En vaivautunut kummemmin nipottamaan asiasta. Otaksun, että sama saattaisi tapahtua minkä tahansa australialaisen yliopiston kanssa."

Tämä otaksuma liittyy yhdisteeseen, jonka hyödyntämistä Williams haluaa tutkia. [Myös bilehuumeena tunnettua] MDMA:ta on viime aikoina – muutamien muiden psykedeelien lailla – hyödynnetty terapian apuvälineenä eri puolilla maailmaa toteutetuissa tutkimuksissa^[1][a].

Pääsiäiskaramelleja

Yarra Glenissä viinintuottajana toiminut, lentämistä harrastava autodidakti Williams on australialaisen lääketieteellisen tutkimuksen outolintu. Hän ei ole tunnettu tai erityisen arvostettu nimi, muttei kuitenkaan myöskään kokematon. Hänellä on kemian ja biokemian kunniatutkinto Sydneyn yliopistosta sekä lääketieteellisen kemian ja farmaseuttisen tutkimuksen tohtorintutkinto Parkvillen Monashin yliopistosta. Vielä jokin aika sitten hän teki siellä postdoc-tutkimusta, jonka puitteissa hänen artikkelijulkaisujensa nimet kulkivat sellaisia linjoja kuin "Backbone and side chain 1H, 15N and 13C assignments for the oxidised and reduced forms of the oxidoreductase protein DsbA from Staphylococcus aureus".

Merkittävin kuitenkin on hänen roolinsa PRISMin (Psychedelic Research in Science and Medicine) puheenjohtajana. PRISM on pieni, voittoatavoittelematon lobbausryhmä, jonka tavoitteena on toisintaa Australiassa sellaisia laadukkaita psykedeelitutkimuksia, joita muualla on jo toteutettu Mahdollisia tutkimuskohteita ovat niin LSD kuin psilosybiinikin, ja tarkoituksena on hoitaa monenlaisia vaivoja kuolemaan liittyvästä ahdistuksesta nikotiiniriippuvuuteen.

Idea ei todellisuudessa ole niin kaukaa haettu kuin saattaisi kuulostaa. Viimeisen vuosikymmenen kuluessa vastaavaa tutkimusta on alettu tehdä ympäri maailmaa merkittävissä tutkimuslaitoksissa – mm. Sveitsissä, Kanadassa, Tel Avivissa ja Lontoossa. Yhdysvalloissa Johns Hopkinsin, NYU:n ja UCLA:n kaltaiset tutkimusyliopistot ovat alkaneet tutkia psykedeelien tehoa satunnaistetuissa vertailututkimuksissa. Tutkimusnäyttöä psykedeeliavusteisen terapian tehosta on mm. alkoholiriippuvuuden^[2][b], masennuksen^[3][c] ja kuolettaviin sairauksiin liittyvän ahdistuksen^[4][d] hoidossa. 

Tutkimuskohteisiin lukeutuvat myös meskaliini (peyote-kaktuksissa esiintyvä alkaloidi, jota on uskonnollisissa seremonioissa käytetty tuhansia vuosia Amerikan alkuperäiskansojen toimesta) ja dimetyylitryptamiini (jota esiintyy Amazonin alueen shamaanien käyttämässä ayahuasca-juomassa).

Ehkäpä kaikkein merkittävin uusi terapiarintama liittyy kuitenkin MDMA:n käyttöön traumaperäisen stressihäiriön hoidossa. Vuonna 2000 Madridissa tutkittiin yhdisteen tehoa seksuaalisen väkivallan uhrien hoidossa [joskin kyseinen tutkimus keskeytettiin ulkopuolisen painostuksen vuoksi^[e], --suom. huom.]; South Carolinassa kohderyhmänä olivat lapsena väkivallan uhreiksi joutuneet. Myöhemmin osallistujina on ollut myös poliiseja ja pelastustyöntekijöitä. Yhdiste on osoittanut tehonsa. Ainetta ei käytetä [kotona otettavaksi määrättävänä] reseptilääkkeenä, vaan kliinisessä kontekstissa terapian apuvälineenä. Kyseessä on lääkeaine, joka vaimentaa pelkoa käsittelevän mantelitumakkeen toimintaa ja voimistaa asioiden välisiä yhteyksiä käsittelevän otsalohkon toimintaa, jolloin potilaat kykenevät helpommin tarkastelemaan traumaattisia kokemuksiaan ilman, että pelko lamauttaa heidät.

Koehenkilöt seulotaan ja perehdytetään huolella. MDMA auttaa myös luottamuksellisen yhteyden muodostamisessa hoitavien terapeuttien kanssa. Tehdashallibileiden kanssa [joihin yhdisteen populaari nimi "ekstaasi" usein yhdistetään --suom. huom.] kokemuksella on hyvin vähän tekemistä –  paitsi toki kemiallisessa mielessä.

"MDMA on vain apuväline. Keskeisimmät vaikutukset syntyvät terapiasta", Williams sanoo. "Potilas ei parannu minkään maagisen vaikutuksen kautta – yhdiste vain helpottaa ongelmien juurisyille pääsemistä ja auttaa työstämään niitä."

Yhdysvalloissa toimivan MAPS-järjestön (Monitieteellinen psykedeelitutkimusyhdistys, Multidisciplinary Association for Psychedelic Studies) MDMA-tutkimus on edennyt jo kahden ensimmäisen vaiheen läpi. Koska tulokset ovat olleet myönteisiä niin aineen turvallisuuden kuin tehonkin osalta, MAPS hakee parhaillaan Yhdysvaltojen elintarvike- ja lääkevirasto FDA:lta lupia kolmannen vaiheen tutkimuksiin, joiden myötä aineesta voi tulla hyväksytty lääkeaine vuoden 2021 tienoilla.

[Järjestöä johtava] Rick Doblin käynnisti MAPSin työn 30 vuotta sitten^[5], vuonna 1986. Hänen mukaansa MDMA:ta on sen jälkeen kliinisissä tutkimuksissa annettu yli 1000 ihmiselle, ja tuona aikana julkaistuja, psykedeelejä ja erilaisia terapiamuotoja käsitteleviä artikkeleita löytyy lääketieteellisen tutkimusaineiston kirjasto Medlinestä yli 5000^[6]. MAPS on myös luvannut 25,000 dollarin tuen mille tahansa muiden käynnistämälle tutkimukselle. [Yritin etsiä tästä lisätietoa – toistaiseksi sellaista kuitenkaan löytämättä. --suom. huom.]

"Minun on hitusen vaikea ymmärtää, mihin Australiassa kohdattu vastustus perustuu. Homman tulisi hoitua helpommin – sääntelevien virastojen kanssa neuvottelemalla", Doblin sanoo. "Kysymys kuuluu, missä määrin Australia haluaa seurata jäljessä, ja missä määrin taas toimia edelläkävijänä."

Williams suunnitteli tutkimusprotokollansa MAPSin avustuksella, koska tarkoituksena oli seurata MAPSin toteuttamien, jo lukemattomien kansainvälisten lautakuntien lävitse kulkeneiden tutkimusten jalanjäljissä. "Ainoa mullistava elementti tässä tapauksessa on se, että tutkimusta yritetään käynnistää nimenomaan Australiassa."

Kohderyhmänä on sotaveteraanit, joista monet ovat kokeilleet kognitiivis-behavioraalista terapiaa sekä masennuslääkkeitä, mutta joihin kyseiset hoitomuodot eivät ole tehonneet. Koeryhmäksi olisi yhtä hyvin voinut valikoitua raiskauksen, pahoinpitelyn tai jopa perheväkivallan uhreja, mutta ryhmää keskeisemmän haasteen muodostaa huomattavaa kulttuurillista painolastia kantava psykedeeli-termi (jonka varsinainen merkitys on varsin suoraviivainen: se tarkoittaa "mieltä ilmentävää").

Eräs Melbournessa toimiva, vuosikymmeniä traumahoidon parissa työskennellyt psykiatri sanoo tyrmistyneensä viranomaisten vastustuksesta näitä lupaavia hoitomuotoja kohtaan. Hän suostui antamaan lausunnon vain sillä ehdolla, että hänen anonymiteettinsä säilytetään. "Aihepiiriin reagoidaan välittömällä pelolla. Yleisten käsitysten on muututtava, mutta muutos voi tapahtua vain hitaasti, asteittain. Tätä polkua on kuljettava varovaisesti."

Kyseinen psykiatri, joka toimii myös erään suuren yliopiston luennoitsijana, on itsekin yrittänyt pienimuotoisen, MDMA:ta hyödyntävän tutkimuksen käynnistämistä, mutta eettinen lautakunta tyrmäsi idean "liian vaarallisena".

"Reaktio tuntuu jollain tapaa miltei keskiaikaiselta", hän sanoo. "Järkevät, hyvämaineiset ja harkitsevaiset tutkijat esittävät tarkkaan mietityn ja rajatun tutkimussuunnitelman. Kyse ei ole mistään huuhaaprojektista. Vastaanoton voisi kuvitella olevan myönteinen."

Professori Suresh Sundram, Monashin Yliopiston psykiatrisen neurotieteen tutkimusohjelman johtaja – tutkija, jolla ei ole mitään psykedeelitutkimusta vastaan, muttei myöskään erityistä mielenkiintoa sitä kohtaan – nimeää neljä merkittävää, aihepiiriin liittyvää tutkimusta vaikeuttavaa tekijää.

Ensinnäkin kyse on hänen mukaansa siitä, että tutkijat pelkäävät aihepiiriin ("perustellusti") varovaisesti suhtautuvien eettisten lautakuntien mahdollisia reaktioita.

Toiseksi hän nimeää sen vaikutuksen, joka tuollaisella tutkimuksella saattaisi olla tutkijan maineeseen. "Heihin ei välttämättä suhtauduttaisi entisenlaisella kunnioituksella", Sundram spekuloi. "Heidät saatettaisiin mieltää marginaaliin, äärimmäisiksi." (Doblin on näistä kommenteista ymmällään: "Hengenvaarallisista sairauksista kärsivien potilaiden hoitamisen voisi kuvitella tekevän maineelle hyvää.")

Kolmanneksi, rahoittajat saattavat pitää aihealuetta "liian radikaalina", minkä seurauksena tutkimus vaatisi taustalleen varakkaan hyväntekijän tarjoaman turvaverkon. "Pienen tutkimuksen voisi käynnistää ehkäpä 500,000 dollarilla; laajamittaisempi tutkimus saattaisi vaatia kymmenkertaisen summan.)

Viimeiseksi, masennusta tai traumaperäistä stressihäiriötä jo tutkivat asiantuntijat eivät välttämättä koe psykedeelejä yhtä houkuttaviksi kuin nykyisiä hoitomuotoja. (Tri Sundram huomauttaa, että tutkijoilla on taipumusta yksisilmäisyyteen käyttämiensä lääkeaineiden suhteen.)

Professori Patrick McGorry on seurannut ketamiinia ja kannabidiolia hyödyntävää tutkimusta.

Nuorisomielenterveyden huippuyksikkö Orygenin johtaja, professori Patrick McGorryn reaktio antaa Sundramin kommentille painoa: hänelle tieto ympäri maailmaa tapahtuvasta psykedeelitutkimuksesta tulee uutisena.

McGorryn mukaan tutkimuskentän tämänhetkiset "jutut" ovat [anestesialääkkeenäkin käytettävä] ketamiini (jota niinikään käytetään laajasti myös bilehuumeena) sekä kannabidioli, jota käytetään nuorten kärsimän ahdistuksen hoidossa. (Sieniä tai LSD:tä hänen tutkansa ei ole paikantanut.)

"Älkää tulkitko väärin – välitön reaktioni on uteliaisuus", hän sanoo. "Uusia, biologian ja psykologian väliseen vuorovaikutukseen lisävaloa tuovia hoitomuotoja on tutkittava. Kuten on tyypillistä, uteliaisuustutkimus tarvitsee kuitenkin rahoittajansa."

Näiden lisäksi on on syytä mainita näkökulma, jonka mukaan psykedeeleistä saattaa psyykkisten ongelmien hoidon sijaan olla kaikkein eniten hyötyä aivojen toimintaan liittyvän ymmärryksen kartuttamisessa.

Lontoon Imperial Collegessa terveille koehenkilöille annettiin LSD:tä^[f], minkä jälkeen tutkijat hyödynsivät fMRI- ja MEG-kuvantamismenetelmiä kartoittaakseen, miten aivot yhdisteeseen reagoivat. Tulokset hämmästyttivät. David Nutt, brittihallituksen entinen huumeasioiden neuvonantaja ja tutkimuksen johtava tutkija, totesi tulosten syventäneen merkittävästi ymmärrystämme tietoisuuden toiminnasta: "Löydöksemme merkitys neurotieteelle vastaa Higgsin bosonin merkitystä hiukkasfysiikalle." [Nuttin lausuntoa on myös perustellusti kritisoitu mahtailevuudesta; ylipäätään voisi ajatella, että tutkija itse on aika jäävi arvioimaan löydöksensä laajempia implikaatioita. --suom. huom.]

Tri Alex Wodakin, päihdepoliittista reformia kannattavan Australian Drug Law Reform Foundation -säätiön johtajan, voisi kuvitella antavan laittomien yhdisteiden lääkekäytölle täyden tukensa. Tämä kuvitelma kuitenkin osuu harhaan: häntä kiinnostaa huomattavasti enemmän juuri Imperial Collegen tutkimuksen kaltaiset tutkimuslinjat, joissa painotetaan yhdisteiden toimintamekanismien selvittämistä niiden terapeuttisten käyttösovellusten sijaan. "Mitä paremmin ymmärrämme yhdisteiden toimintaa, sitä todennäköisemmin voimme ammentaa niistä hyötyä", hän toteaa. [Myös Imperialin tutkijat ovat kuitenkin tutkineet myös psykedeelien terapeuttista potentiaalia^[2] --suom. huom.]

Tri Wodak on juuri palannut Australiaan YK:n New Yorkissa järjestetystä kokouksesta, jossa käsiteltiin maailman huumeongelmaa. Hänen mukaansa tutkimusta vaikeuttaa Nixonin vuonna 1971 käynnistämä "Huumeiden vastainen sota", jonka alkumetreillä hän nimesi Timothy Learyn "Yhdysvaltojen vaarallisimmaksi mieheksi". Hänen mielestään asiat eivät ole tuon sodan käynnistymisen myötä merkittävästi muuttuneet. (Harvardin yliopistossa aikoinaan toiminut Leary saarnasi LSD:n potentiaalin puolesta.)

Tri Wodakin mukaan Yhdysvallat määrittelee globaalin suhtautumisen huumeisiin, eikä mikään sen hallinto toistaiseksi ole poikennut Nixonin 45 vuotta sitten määrittelemästä kieltolakilinjasta. Suurelta osin tästä johtuen pääosa laittomiin aineisiin liittyvästä tutkimuksesta on keskittynyt selvittämään aineiden haittoja sen sijaan, että olisi tutkittu niiden mahdollisia hyödyllisiä käyttötarkoituksia.

Tämä pitää paikkansa myös Australiassa, jossa virallisia laillisia esteitä psykoaktiivisten yhdisteiden akateemiselle ja kliiniselle tutkimukselle ei ole: paikallisten terveysviranomaisen hyväksynnällä "kiellettyjä yhdisteitä" on mahdollista tutkia.

Tri Stephen Bright, alkoholiin ja muihin päihteisiin erikoistunut kliininen psykologi ja Curtinin yliopiston luennoitsija (ja myöskin PRISMin jäsen) huomauttaa, että tällaista tutkimusta on Melbournessa jo tehtykin. Juju vain piilee siinä, että (tähänastinen) tutkimus tukee vallitsevia narratiiveja, joissa nämä aineet nähdään yksinomaan haitallisina, ja joka rajaa keskustelun koskemaan vain yhdisteiden mahdollisia haittoja. Hän huomauttaa, että ainoa viimeaikainen psykedeeliä koskeva tutkimus Australiassa oli Swinburnen yliopiston vuonna 2010 julkaistu tutkimus The effects of MDMA and methamphetamine on car driving simulator performance, cognitive skills and mood states^[7], jossa mitattiin kyseisten aineiden haittavaikutuksia kognitiivisiin kykyihin.

"Psykedeelejä olisi kuitenkin äärimmäisen vaikea väärinkäyttää kliinisissä olosuhteissa", hän toteaa. "Ne eivät ole myrkyllisiä eikä niihin muodostu riippuvuutta. Tutkimuksiin osallistuvat eivät kisko aineita reiveissä."

Australian Seksipuolueen kansanedustaja Fiona Patten on jo pitkään kampanjoinut päihdepoliittisen reformin puolesta erityisesti terveyden ja yksilönvapauksien alueella, ja uskoo tulevaan asennemuutokseen. "Erityisen merkityksellistä näissä yhdisteissä on, ettei niitä tarvitse käyttää säännöllisesti.  Lähestymistapa on hyvin erilainen kuin loppuelämäksi määrättyjen masennuslääkkeiden tapauksessa – [psykedeelejä] käytetään vain muutamia kertoja psykoterapian yhteydessä. Niitä ei myöskään ole mahdollista patentoida. Näiden seikkojen vuoksi ne eivät erityisesti kiinnosta suuria lääkeyrityksiä."

Jo pitkään päihdepoliittisen reformin puolesta kampanjoinut Fiona Patten

Ongelma on jossain määrin rahoituksellinen, ja niin saattaa olla myös sen ratkaisu. Esimerkiksi kannabikseen liittyvät lainsäädännölliset ja eettiset esteet ratkesivat BRW Rich -listalaisen lahjoitettua Sydneyn yliopistolle 33 miljoonaa dollaria kannabiksen lääketieteellisten potentiaalin selvittämiseen.

Williams voi vain toivoa, että vastaavanlainen valkoinen ritari ilmestyy hänen polulleen. Hän jatkaa työtään pienin askelin. Puolen vuoden sisällä hänen tarkoituksenaan on lähettää protokollansa uuden eettisen lautakunnan arvioitavaksi. [Tämä artikkeli on alunperin julkaistu viime keväänä, joten mainittu puoli vuotta on tekstiä suomentaessa jo kulunut. Toistaiseksi uusia käänteitä ei kuitenkaan ole julkistettu. Otin Williamsiin yhteyttä, ja hänen mukaansa tutkimusrintaman asiat kuitenkin etenevät. --suom.huom.]

Williamsin näkökulmasta paras mahdollinen kehityskulku koostuu seuraavista tekijöistä:

- Joku arvostettu tutkija ilmaisee haluavansa ryhtyä tutkimusyhteistyöhön.

- Varakas yksityinen lahjoittaja tarjoaa puolen miljoonan edestä tutkimusrahoitusta.

- Valtion terveysministeri antaa luvat yhdisteen maahantuontiin Saksasta.

- PRISM etsii sopivat koehenkilöt ja ryhtyy toimeen.

Tämä ravitsisi sekä Williamsin tiedonjanoa että halua tehdä jotain sosiaalisessa mielessä hyödyllistä – ja tekisi sitä enemmän kuin istuminen laboratorion penkillä biologisen tieteen mysteerejä ruotimassa. 

Hänen mielestään aihepiirin tutkimuksen rajoittaminen on ollut suuri, yhteiskunnalle haitallinen virhe. "On aika heittäytyä sosiaalisen muutoksen aallonharjalle. Yhteiskunnallisessa ilmapiirissämme esiintyy näinä aikoina enemmän ja enemmän rajoituksia ja pelkoa. Muutoksen puolesta on toimittava."

Tutkija Martin Williams rakentamansa pienkoneen äärellä.

Toivomiensa muutosten ajamisen rinnalla Williams keskittyy harrastukseensa, Glasair IIS-TD -potkurikoneen rakentamiseen Lilydalen lentokentän pienessä lentokonehallissa. Sellainen Williams on: hän rakastaa projekteja ja haasteita. Nuorempana viinintuottajana ja viinitarhakonsulttina toimiessaan hänen tiensä kokouksiin kulki Coonawarran ja Tocumwalin viiniköynnösten ylitse. Omaa kevytkonettaan hän on rakentanut kahden vuoden ajan.

Hänen arvionsa mukaan kone on lentovalmis vuoden kuluessa – samaan aikaan, kun hän toivoo myös tutkimusunelmansa nousevan lentoon. 

Hänellä on asiasta selvä visio: Kaksipropellinen kaunotar odottaa vuoroaan laskuvarjokoneiden ja matkustajakoneiden, Piper Warriorien ja Cherokeiden välissä, syöksyäkseen sitten pitkin maaseudun ja kaupungin rajalla sijaitsevaa kapeaa kiitorataa.

Riittävän nopeuden saavutettuaan hän nousee koneineen pilvien ylle, josta hän näkee kauas – horisontin tuolle puolen.

Siitä tulee aikamoinen matka.

----- - - - - - -----

Viesti Psykedeeliuutisten ylläpitäjältä Henry Vistbackalta:

Jos haluat edistää psykedeeleihin liittyvää, laadukasta ja kiihkotonta tiedonvälitystä, yksi keino siihen on tukea aihepiirin parissa tekemääni työtä joukkorahoitussivuni kautta. Lisätietoa tästä.

Kiitos!

----- - - - - - -----

Lisää luettavaa: 
• PRISMin Stephen Brightin haastattelu MDMA Can Cure PTSD: An Interview with Dr Stephen Bright, Sydney Criminal Lawyers.


Tutkimusviitteet:
[1] The safety and efficacy of 3,4-methylenedioxymethamphetamineassisted psychotherapy in subjects with chronic, treatment-resistant posttraumatic stress disorder: the first randomized controlled pilot study
[2] Lysergic acid diethylamide (LSD) for alcoholism: meta-analysis of randomized controlled trials
[3] Psilocybin with psychological support for treatment-resistant depression: an open-label feasibility study
[4] Rapid and sustained symptom reduction following psilocybin treatment for anxiety and depression in patients with life-threatening cancer: a randomized controlled trial
[5] History and Future of the Multidisciplinary Association for Psychedelic Studies (MAPS)
[6] Haku PubMed-tietokannasta hakusanalla "psychedelics"
[7] The Effects of MDMA and Methamphetamine on Car Driving Simulator Performance, Cognitive Skills, and Mood States

Muut viitteet:
[a] Kärsimyksen ja ekstaasin äärellä: MDMA traumahäiriöisten paranemisprosessin apuvälineenä [Psykedeeliuutiset]
[b] Tutkijat etsivät LSD:stä apua alkoholismin hoitoon

[c] Psykedeelinä tunnettu psilosybiini voi lievittää masennusta

[d] Säkenöivästä voimasta: Kuinka psykedeelejä voisi käyttää lääkkeinä?

[e] MDMA/PTSD research in Spain: An update

[f] Uusi tutkimus: LSD voi auttaa purkamaan haitallisia ajattelutottumuksia [Psykedeeliuutiset]

Tutkijan taistelu pelkoa ja hölynpölyä vastaan - Robin Carhart-Harris LSD:n äärellä

Alkuperäinen artikkeli: Dr Robin Carhart-Harris is the first scientist in over 40 years to test LSD on humans - and you're next, The Independent 17.08.2014. [Alkuperäisartikkelin otsikko on tyypillisen disinformatiivinen, sillä Carhart-Harris ei ole ensimmäinen LSD:tä ihmiskoehenkilöillä 40 vuoteen tutkinut ihminen, vaan ensimmäinen LSD:tä ihmiskoehenkilöillä 40 vuoteen tutkinut britti. Mutta mikäs siinä, jollekin se oma Perä-Pynttään kylä on koko maailma. --suom. huom.]

On kuuma kesäkuun iltapäivä. Lontoolaisen pubin yläpuolella sijaitsevassa väentäyteisessä huoneessa Imperial Collegen Neuropsykofarmakologian keskuksen tutkija tri. Robin Carhart-Harris pitää työstään kertovaa luentoa. Hän joutuu korottamaan ääntään, jottei hänen puheensa jäisi alakerrassa jalkapallo-ottelua seuraavien ihmisten tuottaman metelin jyräämäksi. Tilan tunnelma on poikkeuksellisella tavalla innostunut. Tämä johtuu tohtorin tutkimusalasta, joka on yhtäläisesti jännittävä ja aiheena tabu: Carhart-Harris tutkii psykedeelien vaikutuksia aivotoimintaan, ja aineiden potentiaalisia terapeuttisia käyttötarkoituksia.

Carhart-Harris on ensimmäinen tutkija, joka on Iso-Britanniassa vuonna 1971 voimaan astuneen huumausainelainsäädännön jälkeen saanut laillisen oikeuden annostella lysergihapon dietyyliamidia (LSD:tä) vapaaehtoisille koehenkilöille. Hänen esitelmänsä huipentuu kuvasarjaan, joka paljastaa jotain ennennäkemätöntä: Artikkelin kirjoitusvaiheessa vielä julkaisemattoman, fMRI-skannerin tuottaman kuvan koehenkilön aivoalueista LSD:n vaikutuksen alaisena. Kuva havainnollistaa verenkierron muutoksia, joiden pohjalta voidaan päätellä muutoksia aivoalueiden aktiivisuudessa. Tässä tapauksessa muutokset liittyvät erityisesti hippokampukseen, jonka toiminta liittyy erityisesti muistoihin.

"Tässä vaiheessa olemme kuvanneet vasta kuusia aivoja", Carhart-Harris sanoo tavatessamme muutamaa viikkoa myöhemmin hänen Notting Hillin lähellä sijaitsevan kotinsa tuntumassa sijaitsevassa kahvilassa. Durhamissa 33 vuotta sitten syntynyttä tutkijaa voisi olemuksensa puolesta luulla julkkisfyysikko Brian Coxin tyylikkäämmäksi pikkuveljeksi. Hänen ulosantinsa on huolellista ja sujuvaa, muttei peitä sitä innostusta, jota hän tuntee työtään kohtaan. "Olemme vielä varhaisessa, joskin lupaavassa vaiheessa. Kartoitamme todella jännittäviä alueita", hän sanoo.

Psykedeelien tarjoamat mahdollisuudet tieteen kentällä (erotuksena niiden mahdollisista kulttuurillisista, sosiaalisista, taiteellisista, henkisistä tai muista subjektiivisista hyödyistä) jakautuvat pääosin kahteen luokkaan. Niiden potentiaalista lääketieteellisessä ja terapeuttisessa kontekstissa on näyttöä, ja toisaalta ne myös tarjoavat poikkeuksellisen näkökulman ihmismielen toimintaan tavalla, joka saattaa helpottaa esimerkiksi klassisen "tietoisuuden vaikean ongelman" lähestymistä; sanan "psykedeeli" kreikankielinen alkuperäismerkitys psukhḗ dêlos tarkoittaa "mieltä (tai sielua) paljastavaa".

Eloperäisiä psykedeelejä, joihin lasketaan esimerkiksi peyote- ja San Pedro -kaktusten sisältämä meskaliini, monenlaisissa eliökunnan edustajissa (esimerkiksi Psychotria viridis -kasvissa sekä suomalaisille tutummassa ruokohelvessä) esiintyvä DMT ja psilosybiini (jota voi tavata esimerkiksi Suomessakin viihtyvissä psilocybe-suvun sienissä), on käytetty terapeuttisiin ja lääkinnällisiin tarkoituksiin vuosituhansien ajan. Vuonna 1943 37-vuotias sveitsiläinen kemisti Albert Hofmann päihtyi vahingossa aiemmin torajyväsienestä eristämänsä kemikaalin vaikutuksesta (vai päihtyikö sittenkään?[1] --suom. komm.), ja oli täten ensimmäinen kyseisen aineen huomattaville tajunnallisille vaikutuksille altistunut ihminen. Hieman ennen sadatta syntymäpäiväänsä toteutetussa haastattelussa[2] hän kutsui luomustaan "sielun rohdokseksi".

Äärimmäisen pienillä annoksilla vaikuttava, Carhart-Harrisin sanoin "fysiologiselta turvallisuusprofiililtaan oivallinen" (=aine ei ole myrkyllinen) LSD avasi uusia ovia monillakin eri rintamilla. "Psykedeelitieteen voidaan sanoa käynnistyneen LSD:n löytämisestä", Carhart-Harris sanoo. "Vasta sen myötä näitä aineita alettiin tutkea järjestelmällisesti."

Jo vuonna 1947 Sandoz kauppasi LSD:tä, tuotenimikkeellä Delysid, terapian apuvälineeksi. Niin näyttelijä Cary Grant kuin Anonyymien alkoholistien perustajajäsen Bill Wilsonkin kertoivat terapeuttisista kokemuksistaan. [Psykedeelikokemuksistaan kertoneiden julkisuuden henkilöiden lausuntoja voi selata People on Psychedelics -wikistä. --suom. huom] Vuoteen 1965 mennessä, jolloin Sandoz veti tuotteen markkinoilta, julkaistujen tiedeartikkeleiden määrä oli jo ylittänyt tuhannen, ja hoidettuja potilaita oli yli 40,000. Vuonna 2012 toteutetussa, kuutta ennen kieltoa toteutettua kontrolloitua tutkimusta käsitelleessä meta-analyysissa todettiin aineen vielä nykypäivänäkin ylittämätön teho alkoholismin hoidossa[3].

"Henkilökohtaisesti uskon aineen huomattavaan potentiaaliin riippuvuuksien hoidossa", Carhart-Harris sanoo. "Toistaiseksi liikutaan vielä jossain määrin hypoteesien tasolla. Käsityksemme perustuu ymmärrykseen aivojen toimintamekanismeista, erityisesti sen osalta, kuinka aivot juuttuvat tietynlaisiin toiminnallisiin kaavoihin. Juuri tähän mekanismiin tietyt psyykkiset häiriöt kytkeytyvät."

"Masennus ja riippuvuudet kytkeytyvät jähmettyneisiin aivorakenteisiin, ja psykedeelit tuottavat eräänlaisen suhteellisen kaaoksen, jonka vallitessa kangistuneet rakenteet hellittävät. Olen käyttänyt metaforana lumisadepallon ravistamista. On myös todistusaineistoa, jonka mukaan psykedeelit lisäävät aivojen hermokytkentöihin liittyvää plastisuutta tavalla, joka mahdollistaa kytkentöjen katkaisun tai vahvistamisen. Tämä edesauttaa sekä uusien asioiden oppimista että vanhojen asioiden poisoppimista. Mieltä ikään kuin notkistetaan."

Viime vuosisadan puolivälissä psykedeelikokemuksen biologiset mekanismit olivat vielä täysin hämärän peitossa. Asia on alkanut muuttua vasta modernin aikakauden neurotieteen ja aivokuvantamisen myötä. "Pidän nykyistä, aivokuvaukseen perustuvaa toimintamallia parempana kuin aiempaa metodia, jossa kokeiltiin sokkona, toimiiko tietty aine, ja jos näin vaikutti olevan, yritettiin kehittää aineen toimintaa selittävä teoria", Carhart-Harris kuvaa. "Lähestymistapamme on hitusen verran aiempaa loogisempi ja varovaisempi."

Varovaisuus nousee keskustelussamme toistuvasti esille, eräänlaisena mottona. "Psykedeelien vaarat – jotka ovat ehdottoman todellisia", tohtori sanoo, "nousevat esiin kun aineita käytetään varomattomasti. Terapeuttinen malli eroaa merkittävästi viihdekäytöstä. Ihmiset ovat psykedeelien vaikutuksen alaisena poikkeuksellisen herkässä ja haavoittuvassa tilassa, ja pidän ammattimaista, järjestelmällistä lähestymistapaa välttämättömänä."

Carhart-Harrisin tutkimuksessaan hyödyntämät annokset ovat pienempiä kuin tyypilliset viihdekäyttöannokset, mistä huolimatta koehenkilöiden kokemukset voivat olla jopa viihdekäyttökontekstissa toteutettua käyttöä intensiivisempiä. "Kun psykedeelejä viihdekäytetään sosiaalisessa kontekstissa", hän sanoo, "ihmiset saattavat keskittyä aistimusten muutoksiin ja uutuudenviehätykseen, ja nauraa tiensä kokemukseen liittyvän hämmennyksen ja ahdistuksen lävitse. Koetilanteessa, erityisesti terapeuttisessa kontekstissa, henkilö makaa sohvalla silmät suljettuna, mikä ohjaa kokemusta hyvin introspektiiviseen suuntaan. Kokemus on rikkaampi ja psykologisessa mielessä kiinnostavampi. Ulkoisten häiriötekijöiden puuttuessa tunnetiloilla ja muistoilla on enemmän tilaa nousta spontaanisti esiin. Muistot ja menneet kokemukset voivat palata mieleen hyvinkin elävinä, jolloin ne tavallaan siirtyvät menneisyydestä nykyhetkessä koettaviksi. Ihmisten kuvaukset sisäisistä kokemuksistaan ovat hyvin mielenkiintoista. Vastaavanlaisia kuvauksia ei tavallisesti juuri kuule muualla."

Sekä terapeuttisissa että aivokuvaukseen keskittyneissä tutkimuksissa hyödynnetään musiikkia. "Tyypillisesti psykedeeliavusteisessa psykoterapiassa soitetaan klassista musiikkia", Carhart-Harris kertoo, "mutta meidän valintamme on rauhoittava ambient, joka sopii erityisesti kovaäänisen MRI-skannerin kylkeen. Tutkimme myös musiikin ja LSD:n välistä vuorovaikutusta; tarkoituksenamme on selvittää, kytkeytyvätkö tunnemaailman voimistuminen ja egon hälveneminen toisiinsa. Teorian mukaan – joka on tässä vaiheessa nimenomaisesti vain teoria, jota koetellaan nyt ensimmäistä kertaa – musiikilla on monenlaisia vaikutuksia: Sen vaikutus voi olla vakauttava, mutta se saattaa myös edesauttaa tunteiden purkautumista."

Koehenkilöiden (joista useimmat ovat olleet miehiä – "Tarvitaan lisää vapaaehtoisia naisia", Carhart-Harris toteaa) kokemukset ovat olleet pääosin myönteisiä. Hän kuitenkin lisää, että "sekä kyyneliä että ahdistusta on nähty; niiden lisäksi yksi koehenkilö piti kokemusta epämiellyttävänä." Yksi vapaaehtoisista päätyi käsittelemään aiemmin päättynyttä ihmissuhdettaan. Hän kuvasi kokemustaan "melankoliseksi mutta myös liikuttavaksi tavalla, joka ei välttämättä ollut mitenkään epämukava".

Kysyn, josko erään Carhart-Harrisin tutkimusta käsitelleen artikkelin kommenttipalstalla esiintyvät puheenvuorot (mallia "Aivothan siinä kärventyvät, ihminen taantuu idiootin tasolle" tai "Ei ihme jos ei masenna jos henki tai järki on mennyttä?") tarjoaisivat kattavan näkymän tyypillisiin pelkoihin. Carhart-Harris epäröi vastaustaan. "Kyse on primitiivisestä ajattelusta: Järjen ja todistusaineistoon perehtymisen sijaan antaudutaan emotionaalisten ennakkoasenteiden varaan – jotka tässä tapauksessa liittyvät tuntematonta koskevaan pelkoon."

Tähän hän vielä lisää: "Menneisyydestä tunnetaan joitakin tapauksia, joissa psykedeelien käyttö on johtanut psykoosiin. Ongelmien todennäköisyys kasvaa huolimattomassa viihdekäytössä. Viimeaikaisissa tutkimuksissa tällaisia reaktioita ei ole esiintynyt, mutta 1960-luvun tutkimuksissa viitataan jokuseen psykoosiin*. Omaan tutkimukseemme hyväksymme vain ihmisiä, joilla on psykedeeleistä aiempaa kokemusta. Keskeisimpänä tavoitteenamme on selvittää aineiden toimintamekanismeja aivoissa, eikä ole syytä ottaa turhia riskejä. Aiempaa kokemusta omaavat koehenkilöt ovat varmempi valinta."

[*Suom. huom: Toisenlaisen näkökulman psykooseihin tutkimusolosuhteissa tarjoaa tämä Sidney Cohenin ajatuksiaherättävä lausahdus, jota ei tule tulkita väitteeksi siitä, etteikö psykoottinen reaktio psykedeeleihin todella olisi tutkimusolosuhteissakin mahdollinen:

"Psykedeelikokemuksen intensiivisyys voi johtaa siihen, että ihmiset assosioivat siihen kyseenalaistamatta myöhempiäkin häiriötilojaan. Suggestioherkät tai hysteeriset saattavat pyrkiä selittämään myöhempiä sairauksiaan LSD-istunnon seurauksina. Esimerkkitapauksena potilaat, jotka valittivat LSD:n aiheuttaneen migreeniä ja influenssaa vuodenkin kuluttua tutkimussessiosta. Eräs kiinalaistyttö halvaantui ja syytti tästä katastrofista aiempaa LSD-kokemustaan. Oli vain niin, että mainituista potilaista jokainen oli kuulunut tutkimuksen kontrolliryhmään, eivätkä he siten olleet saaneet tutkimuksessa hanavettä kummempaa ainetta. --Sidney Cohen"[4]]

LSD on Iso-Britanniassa määritelty vuoden 1971 Psykotrooppisia aineita koskevassa yleissopimuksessa Schedule I -luokituksen aineeksi, sekä Misuse of Drugs Act -sopimuksessa Schedule I - ja luokka A -luokituksiin kuuluvaksi aineeksi. Tämä luokittelu, johon LSD:n pahamaineisuus ja tutkimuksen tekemisen vaikeus perustuvat, on enemmänkin historiallinen vahinko kuin aineen todellisia riskejä heijastava, perusteltu tilanne.

Esimerkiksi heroiini on vuoden 2001 lainlisäysten myötä määritelty vähemmän vaaralliseksi Schedule II -luokituksen aineeksi, vaikka aine on LSD:tä vaarallisempaa ja sen väärinkäyttöpotentiaali on suuri. Tämä johtuu siitä, että heroiinin tehokkuus kipulääkkeenä on tunnustettu jo kauan. Pelkkään LSD:n varastointiinkin vaaditaan jo sisäministerin lupa, koska aineella ei toistaiseksi ole virallisesti tunnustettuja lääketieteellisiä käyttötarkoituksia. Tarvittavat luvat ovat niin hintansa kuin lupien hakemisen vaatiman ajan suhteen kohtuuttoman hintaisia, ja niitä on toistaiseksi jaettu vasta neljä kappaletta. Myöskin kykenevän ja halukkaan laboratorion löytäminen aineen valmistamiseksi on ollut haasteellista, ja edellämainituista syistä myöskin sopivat laboratoriot ovat harvassa.

Carhart-Harrisin Neuropsykofarmakologian tutkimusyksiön johtaja, professori David Nutt (joka tokaisee olevansa tutkimuksesta vastuussa, mutta "todellisen työn tekee Robin: minun tehtävänäni on lähinnä varastaa kunnia hänen tekemästään työstä omiin nimiini") on kirjoittanut paljon[5] nykyisen huumausainelainsäädännön pohjalla majailevasta perusteettomasta jääräpäisyydestä. "On absurdia, että LSD:tä ja psilosybiiniä kohdellaan heroiinia vaarallisempina aineina", hän toteaa.

Nutt sai vuonna 2009 huomattavaa kritiikkiä herättäneet potkut Iso-Britannian hallituksen huumeita käsittelevän toimikunnan (Advisory Council on the Misuse of Drugs, ACMD) puheenjohtajan virasta sietämättömäksi koettujen kannanottojensa vuoksi. The Lancet -lehdessä vuonna 2010 julkaistussa tutkimuksessa[6] Nutt kollegoineen arvioi 20 yleisimmin käytetyn päihdeaineen haittoja. Arviot pohjautuivat aineiden kokonaishaitoittoja käyttäjille ja ulkopuolisille kartoittaneeseen aineistoon. Psilosybiini sijoittui listan viimeiseksi haittalukemalla kuusi, LSD puolestaan oli seitsemällä pisteellään kolmanneksi viimeinen – siinä missä esimerkiksi kärkipäissä majailleen alkoholin lukema oli 72 ja heroiinin 55. [Bloginpitäjän on kuitenkin huomautettava, ettei kyseinen lista etenkään asiayhteydestään irroitettuna tarjoa mitään absoluuttista totuutta erilaisten päihdeaineiden haittoihin, ja esimerkiksi suomalaisille tutun buprenorfiinin alhainen pisteytys herättää allekirjoittaneessa hämmennystä. Jos jollain on tarjota tähän näkökulmia, kommenttipalsta on auki!]

Kysyessäni LSD:n kieltämisen syitä, professorin vastaus on yllättävänkin yksioikoinen: "Vietnamin sota". Pohjimmiltaan kyse on Nuttin mielestä siitä, että aineen käytön levitessä valtaväestön keskuuteen 60-luvun puolivälissä "nuoret amerikkalaiset totesivat saaneensa tarpeeksi sotimisesta, mikä aiheutti valtavia yhteiskunnallisia jännitteitä. Oli keksittävä syitä aineen kieltämiseksi. Päätöstä ei vastustettu, vaikka perustelut yleisesti ymmärrettiinkin silkaksi potaskaksi."

Carhart-Harrisin selitys on monisyisempi: "Psykedeelit herättävät pelkoa, koska ne paljastavat mieltämme. Ihmismielen syövereitä pelätään – tai oikeammin, ihmisyyttä ylipäänsä."

Niin aivojen kuin mielenkin rakenne on hierarkkinen. Jo Freudin intuitiivisesti oivaltamien periaatteiden mukaan – joiden paikkansapitävyyden neurotiede on sittemmin osoittanut – merkittävä osa mielemme toiminnasta tapahtuu tietoisen, egon toimintakenttänä toimivan arkitajunnan tasolla. Alitajuisten prosessien tutkiminen on ollut hankalaa jo niiden luonteen vuoksi. Psykedeelien aiheuttamia poikkeuksellisia tietoisuudentiloja leimaa egon hälventyminen – itsetietoisuuden häviäminen. "Tämä tekee psykedeeleistä tärkeitä mielen ymmärtämisen työkaluja," Carhart-Harris toteaa. "Raja-aidat egoon kytkeytyvän ja primitiivisemmän tajunnan välillä luhistuvat, minkä seurauksena alitajunnan havainnoinnista tulee mahdollista."

Tsekkiläinen psykiatri Stanislav Grof ennusti vuonna 1975, että psykedeelit tulisivat "vastuullisesti ja varovaisesti hyödynnettyinä olemaan psykiatrialle samaa kuin mikroskooppi biologialle tai teleskooppi astronomialle". LSD-tutkimuksen täyskielto kuitenkin asettui näiden unelmien tielle. Nutt saattaa viitata juurikin Grofiin kutsuessaan tätä "pahimmaksi tutkimukseen liittyväksi sensuuriksi sitten teleskoopin kieltämisen katolisen kirkon toimesta" [Prof. Nutt näyttää nielleen vailla totuuspohjaa olevan myytin, sillä katolinen kirkko ei ilmeisestikään kieltänyt teleskooppia[7] – olkoonkin, että jotkut Galileon aikalaiskollegoista todella kieltäytyivät katsomasta tämän tarjoaman teleskoopin läpi. --suom. huom] Nutt jatkaa: "Huomattava todistusaineisto osoittaa LSD:n olevan tehokas hoito esimerkiksi riippuvuuksien hoidossa. Tästä huolimatta ainetta ei ole tutkittu 50 vuoteen. Tämä on pöyristyttävää."

Johtui asia sitten Carhart-Harrisin psykedeeleissä näkemästä potentiaalista, tai mahdollisesti tohtorin haastatteluntekoviikolla kärsimästä tutkimusrahoitukseen liittyvästä takaiskusta, miehen äänessä voi havaita ärtymystä hänen puhuessaan psykedeelien marginaaliasemasta tieteellisen tutkimuksen kentällä. "Olen työskennellyt aihepiirin parissa jo vuosikymmenen, ja mielestäni tekemääni tutkimustyötä voi rehellisesti sanoa melko uraauurtavaksi. Tästä huolimatta olen silti yhäkin huomaavinani jonkinlaista konservatiivista vastustusta aihetta kohtaan. Ihmiset saattavat sanoa kannattavansa uutta tutkimusta, mutta onko näin todella?"

Psykedeeleillä on toki puolestapuhujansa. Yksi heistä on Amanda Feilding, Wemyssin ja Marchin kreivitär, joka vuonna 1998 perusti The Beckley Foundationin, hyväntekeväisyysjärjestön, jonka pyrkimyksenä on sekä psykedeelitutkimuksen edistäminen että globaalin huumepolitiikan uudistaminen. Säätiö on rahoittanut merkittävän osan LSD-tutkimuksesta. "Hänen vakaa tukensa on ollut edistymisemme kannalta välttämätöntä", Carhart-Harris-sanoo.

"Olen halunnut tämän tutkimuksen toteutumista jo 20 vuoden ajan", Feilding kertoo, ja lisää tehneensä Albert Hofmannille henkilökohtaisen lupauksen LSD-tutkimusten käynnistämisestä tämän elinaikana. ("Hän oli kovin mielissään. Pienestä koostaan huolimatta Hofmann oli varsinainen jättiläinen mieheksi.") Hofmann kuoli vuonna 102 vuoden ikäisenä vuonna 2008. [mutta ehti vielä nähdä luvattujen LSD-tutkimusten käynnistyvän uudestaan tutkija Peter Gasserin saadessa tutkimusluvat kuolemansairaiden LSD-terapiaa varten vuonna 2007; ks. tuore, aihetta käsittelevä Psykedeeliuutiset-artikkeli. --suom. huom.]

"Pidän näihin aineisiin liittyvien tabujen murtamista todella tärkeänä," Feilding selittää, "ja toivon, että voimme hitaasti, huolellista työtä tekevien tieteen ja politiikan asiantuntijoiden avulla, kasvattaa perustaa psykedeelien potentiaalin ymmärtämiselle, ja lisätä tietoutta kieltolakipolitiikan haitallisuudesta. Psykedeelit ovat auttaneet ihmistä historian alkuhämäristä saakka. Niitä on pidetty sakramentteina; niitä on kutsuttu jumalten lihaksi. Modernissa kulttuurissamme näihin aineisiin on suhtauduttu kuin ne olisivat peräisin itse Saatanalta.."

Feildingin tuki on Carhart-Harrisin mukaan ollut ainutlaatuista, minkä vuoksi tutkija harkitsee muitakin rahoituskeinoja. Hän kertoo pureskelevansa ajatusta joukkorahoituskampanjasta: "Innostus aihetta kohtaan on suurta. Hukun sähköposteihin, joissa ihmiset kertovat uskovansa psykedeelien potentiaaliin."

Tuo potentiaali on käymässä ilmeiseksi. Keskeisimmät esteet eivät ole tieteellisiä vaan lainsäädännöllisiä, ja niiden purkaminen vaatii poliittista tahtoa. "On helppoa sortua liialliseen optimismiin", Carhart-Harris sanoo: "Mitä enemmän näkyvyyttä psykedeelit saavat, sitä todennäköisempää on, että ne synnyttävät jonkinlaisen konservatiivisen vastareaktion."

"Psykedeelit jakavat mielipiteitä, ja niitä vastustetaan koska ne nähdään uhkana. Tieteenteossa on kuitenkin viime kädessä kyse rehellisyyden harjoittamisesta: pyrkimys rehellisyyteen on tieteen suurin ansio. Jos tarkoituksena on todellisuuden ymmärtäminen, ei vaikeita asioita voi loputtomiin vältellä."

Lisätietoa Carhart-Harrisin tutkimuksesta tästä; tutkimukseen voi tehdä linkin kautta myös rahalahjoituksia.


Viitteet:
[1] Hypothesis on Albert Hofmann's Famous 1943 "Bicycle Day"
[2] Nearly 100, LSD's Father Ponders His 'Problem Child'
[3] Tutkijat etsivät LSD:stä apua alkoholismin hoitoon,
[4] Lainauksen lähde: Psychedelic Psychiatry: LSD from Clinic to Campus, s.123-124
[5] Effects of Schedule I drug laws on neuroscience research and treatment innovation
[6] Drug harms in the UK: a multicriteria decision analysis
[7] MDMA-tutkija Matthew Baggott kommentoi väitteitä teleskoopin kieltämisestä


Lisää tutkailtavaa:
Carhart-Harrisin erittäin mielenkiintoinen AMA-kyselysessio Redditissä
Harrisin videoluento "How do psychedelic drugs work on the brain?"

Lääkäri ei määrää happoa – olisiko syytä?

Alkuperäinen artikkeli: Why Doctor's Can't Give You LSD (But Maybe They Should), Popsci 16.04.2013. Asiavirheitä korjattu. 

70-luvun alussa tukahdutettu psykedeelitutkimus on 90-luvun alun jälkeen alkanut ottaa uutta tuulta purjeisiinsa. Yhäkin psykedeelejä silti kontrolloidaan äärimmäisen tiukasti, ja tutkimuksen toteuttaminen on vaikeaa.

sympaattinen tohtori david nichols kammiossaan.

David Nichols valmistui lääkeainekemian tohtoriksi Iowan Yliopistosta vuonna 1973. Hänen tutkimusaluenaan oli psykedeelit, joiden äärelle hän visioi tulevan uransa. "Otaksuin työskenteleväni psykedeelien parissa loppuelämäni", Nichols sanoo.

Hänen ajoituksensa ei ollut onnekkaimmasta päästä. Vuonna 1970, vuosi sen jälkeen kun Nichols oli aloittanut opintonsa, Richard Nixon allekirjoitti uuden huumelainsäädännön, jonka tarkoituksena oli rajoittaa maan huumekauppaa*. Uusi lainsäädäntö siirsi psykedeelit, esimerkiksi LSD:n, DMT:n, psilosybiinin ("taikasienten" aktiivinen ainesosa) ja meskaliinin, sekä esimerkiksi kannabiksen, tiukimmin kontrolloitujen ykkösluokituksen (Schedule I) huumeiden listalle. Listalla olevat aineet ovat määritelmän mukaan "suuren riippuvuuspotentiaalin omaavia ja vailla lääketieteellistä arvoa". (Tieteellistä näyttöä psykedeelien riippuvuuspotentiaalista ei ole; väite "vailla lääketieteellistä arvoa" on myös vähintäänkin epäilyttävä. --suom. huom.) 15 vuotta myöhemmin, ekstaasin yleistyttyä 80-luvun puolivälissä, listalle päätyi hätätoimenpiteiden kautta myös MDMA. Vertailun vuoksi, esimerkiksi kokaiini ja oopiumi** on luokiteltu vähemmän vaarallisiksi kakkosluokituksen (Schedule II) aineiksi, mikä tarkoittaa että niitä on laillista määrätä reseptillä.

Tutkimusaineistoa psykedeelien tehosta alkoholismin ja mielenterveysongelmien hoidossa, sekä niiden hyödyllisyydestä ihmispsyyken ja aivojen toiminnan ymmärtämisessä, oli huomattavasti. 1970-luvun alkuun tultaessa valtio oli kuitenkin tiukentanut ykkösluokituksen aineiden kontrollia, myös tutkimustarkoituksessa. Valtavirrassa on vasta viime vuosina alettu hyväksyä ajatus psykedeelien mahdollisesta lääketieteellisestä potentiaalista.

Muutos alkoi 90-luvun alussa. Kun yhä useammat tutkimukset ovat viimeisen vuosikymmenen kuluessa osoittaneet psykedeelitutkimuksen olevan mahdollista, yhä useammat tutkijat ovat sittemmin saaneet luvan ihmiskoehenkilöillä toteutettuihin kliinisiin tutkimuksiin. Tulokset ovat olleet lupaavia, ja osoittavat esimerkiksi, että MDMA on tehokas apu posttraumaattiseen stressioireyhtymään, ja että klassiset psykedeelit, esimerkiksi psilosybiini ja LSD, tarjoavat merkittävää apua kuolemansairaiden kokeman ahdistuksen sekä alkoholismin hoitoon. Käytännössä psykedeelitutkimuksen tekeminen ei kuitenkaan yhäkään ole helppoa.

***

veikeä tohtorimme hofmann

1930-luvulla sveitsiläinen, Sandoz-lääkeyhtiössä työskentelevä kemisti Albert Hofmann tutki ergot-alkaloideja. Vuonna 1938 hän syntetisoi ensimmäistä kertaa Lysergihapon dietyyliamidin. LSD ei alun perin herättänyt kummempaa kiinnostusta, mistä huolimatta Hofmann tunsi aineeseen outoa vetoa. Viisi vuotta myöhemmin, huhtikuussa 1943, hän syntetisoi LSD:tä uudelleen, ja huomasi sen erikoiset vaikutukset omakohtaisesti: Pieni määrä ainetta imeytyi hänen ihonsa läpi, ja hän päätti poistua työpaikaltaan tilassa, jota hän myöhemmin kuvaili "ei alkuunkaan epämiellyttäväksi päihtymykseksi".*** Joitakin päiviä myöhemmin hän päätti kokeilla ainetta uudelleen pieneksi otaksumallaan annoksella, 250 mikrogrammalla (nykyään tiedetään, että jo 100 mikrogrammaa riittää huomattavan vaikutuksen tuottamiseen). Hän kuvailee tästä seurannutta kokemusta kirjassaan LSD: My Problem Child.

Hofmann ounasteli, että LSD:llä voisi olla lääketieteellisiä käyttötarkoituksia, jonka vuoksi hän alkoi kollegoineen tutkia aineen vaikutusta koe-eläimiin. Ensimmäinen tutkimusartikkeli LSD:n psykiatrisista vaikutuksista julkaistiin vuonna 1947. Tutkijoiden näkökulma oli, että LSD:n avulla olisi mahdollista mallintaa psykoottisia häiriötiloja terveissä aivoissa – aineen ajateltiin tarjoavan tutkijoille tilaisuuden tuottaa itselleen samankaltaisia tuntemuksia kuin ne, joita mielenhäiriöistä kärsivät kokevat. Tila oli myös mahdollisuus kaataa raja-aitoja, vapauttaa mieli tavalla joka edesauttaa potilaiden avautumista psykoterapiassa.

Huolimatta myöhemmästä maineestaan, LSD ei ollut ainoastaan The Beatlesin ja Kalifornian hippien mieleen. Kuten Time-lehti vuonna 1955 otsikoi, aine nähtiin "mittaamattoman arvokkaana aseena psykiatrien arsenaalissa". Tutkimusten laatu vaihtelu suuresti, mutta arvioiden mukaan ainetta annosteltiin vuosina 1950-1963 n. 40,000 koehenkilölle ympäri maailman. 

Vuonna 1953, kanadalaiset tutkijat yrittivät hyödyntää suuria LSD-annoksia alkoholistipotilaiden säikäyttämiseksi raittiuteen, mutta totesivatkin aineen tuottavan eräänlaisen mystisen, kuin uskonnollisen kokemuksen, joka motivoi alkoholisteja raittiuteen. Hiljattainen meta-analyysi osoitti, että tutkijoiden vainu ei ollut tuulesta temmattu: Vaikka monet 1960-luvun yksittäisistä tutkimuksista olivatkin otannaltaan liian pieniä tuottaakseen tilastollisesti merkittävää näyttöä, yhdessä tarkasteltuna tutkimusten selvät, johdonmukaiset tulokset osoittivat selviä, myönteisiä vaikutuksia.

Samaan aikaan myös Yhdysvaltain valtio kasteli varpaitaan haponkyllästämiin virtoihin. CIA näki LSD:n tarjoavan kyseenalaisia mahdollisuuksia: Ehkä aine voisi toimia totuusseerumina tai mielenhallinnan työkaluna. Natsitohtori Josef Mengele kollegoineen oli tehnyt keskitysleirien vangeilla tutkimuksia meskaliinin ja muiden aineiden avulla. Kylmän sodan vainoharhaisessa ilmakehässä Yhdysvaltain laivastossa ajateltiin, että meskaliinin avulla saattaisi olla mahdollista pakottaa ihmisiä paljastamaan tietoa vasten tahtoaan. Kokeet eivät tuottaneet toivottuja tuloksia, mutta seuraavaksi käännyttiin Albert Hofmannin uuden ihmeainen puoleen, joka oli jo kerännyt huomattavaa liikemomenttia psykiatrisena työkaluna.

tarkistetaan matkalaput, olkaa hyvä

Vuosien 1953 ja 1964 välillä CIA, MKULTRA-projektinsa nimissä, tutki LSD:n vaikutuksia ujuttamalla sitä pahaa-aavistamattomien siviilien, vankien, hallituksen työntekijöiden ja jopa omien agenttiensa hermostoihin –tavalla, jota senaattori Edward Kennedy myöhemmin kuvaili "tieteellisestä näkökulmasta jokseenkin järjettömäksi puuhaksi". Ennen pitkää oltiin pisteessä, jossa odottamattomat happotripit nähtiin yhtenä CIA-työtehtävän "ammatinvalintaan liittyvistä riskeistä", kuten Martin Lee ja Bruce Shlain kirjassaan Acid Dreams kuvaavat. (Kiinnostuneet voivat muuten käydä lainaamassa tämän ja muitakin aihepiirin teoksia Helsingissä majailevasta Vaihtoehtojen varjokirjastosta. --suom. huom)

Kokeita toteuttaneet henkilöt eivät olleet tukijoita. Ainakin yksi "tutkimusten" kohteeksi joutunut kuoli hämärissä olosuhteissa****. MKULTRA-ohjelman tiimoilta järjestettiin ennen pitkää senaatin kuulustelut, mutta tässä vaiheessa monet operaatioon liittyvistä dokumenteista oli jo ehditty tuhota CIA:n johtaja Richard Helmsin käskystä.

Vuonna 1965 CIA:n väärinkäytöksistä häiriintynyt kongressi rajasi LSD:n ja muiden psykedeelien käytön tieteellisiin tutkimuksiin. Ilmapiiri oli vähitellen kääntymässä psykedeelejä vastaan. Yhtenä syynä tähän oli joidenkin tutkijoiden epäeettinen toiminta (jota eräs tutkija myöhemmin kuvaili "liiallisena innokkuutena"). Timothy Leary, psykologi ja psykedeelinen puolestapuhuja joka tunnetaan mm. lausahduksestaan "Turn on, tune in, drop out", menetti työtehtävänsä Harvardin Yliopistossa vuonna 1963, koska yliopiston johto pelkäsi hänen ja muiden Harvardin Psilosybiiniprojektin tutkijoiden toteuttavan tutkimustaan huolimattomasti, jopa olevan itse tutkimuksissa psilosybiinin vaikutuksen alaisena! He olivat myös antaneet eräälle opiskelijalle psilosybiiniä tutkimustilanteen ulkopuolella.

Myös poliittiset motiivit kasvattivat painetta psykedeelitutkimuksen keskeyttämiseen, huolimatta siitä, että Learynkin tutkimukset olivat tuottaneet lupaavia tuloksia, mm. vankien rikoksenuusimismäärien vähentämisessä psilosybiinin avulla (ks. myös seurantatutkimus tästä). LSD ja psilosybiini näyttelivät merkittävää roolia kasvavassa vastakulttuurisessa liikehdinnässä. Psykedeelit lietsoivat rauhaa ja rakkautta aikana jona hallitus yritti epätoivoisesti värvätä sotilaita käymäänsä Vietnamin sotaan, jota yhä useammat nuoret vastustivat. Vuonna 1966 USA kriminalisoi LSD:n. Muu maailma seurasi nopeasti perässä. Kaikista lupaavimmatkin tutkimukset hidastuivat huomattavasti, ja 1970-luvun puoliväliin mennessä ne oli lopetettu kokonaan.

***

Tällainen maailma odotti vastavalmistunutta Nicholsia, jonka kirjoitti väitöskirjansa psykedeeleistä. "Psykedeelitutkimus tarjosi oivallisen mahdollisuuden lupaavan tutkijanuran tuhoamiseen", Nichols muistelee. Käsitys pitää jossain määrin paikkansa tänä päivänäkin, koska rahoituksen saaminen psykedeelitutkimukselle on edelleen vaikeaa. Arvostettuna Purduen Yliopiston professorina Nichols sai National Institute on Drug Abuselta (Yhdysvaltain Kansallinen huumeiden väärinkäytön instituutti) 30 vuoden tutkimusrahoituksen, tavoitteenaan selvittää psykedeelien toimintamekanismeja. Koska NIDA:n tavoitteena on kuitekin nimenomaisesti aineiden väärinkäytön lopettaminen, Nicholsilla ei ollut mahdollisuutta tutkia mahdollisia lääketieteellisiä hyötyjä.

Psykiatri Charles Grob kirjoittaa vuoden 1994 artikkelissaan Yearbook for Ethnomedicine and the Study of Consciousness -julkaisussa:

Armeijan tiedustelupalvelun ja CIA:n alaisuudessa toimineiden psykiatrian tutkijoiden epäeettiseen toimintaan liittyvät paljastukset, yhdessä psykedeelien puolestapuhujien laajaa huomiota herättäneen, hyvin kiistanalaisen toiminnan kanssa, johti tutkimustyön tukahduttamiseen. Seuraavien 25 vuoden aikana psykedeelit olivat akateemisen maailman hylkiö; käytännössä virallinen keskustelu keskeytyi kokonaan.

90-luvun alussa Nichols kertoi eräässä tiedetapahtumassa tarinaa jonka oli aiemmin toistanut jo miljoonia kertoja: "On harmillista, ettei psykedeelien parissa toteuteta minkäänlaisia kliinisiä ihmiskokeita. Tutkimus on mahdollista, mutta vaatii yksityistä rahoitusta." Nichols päätti hankkia tuon yksityisen rahoituksen, vaikka hänellä itsellään ei ollutkaan riittävää koulutusta kliinisen tutkimuksen toteuttamiseen. Vuonna 1993 Nichols ja Grob kollegoineen perustivat Heffter Research Instituten, jonka tavoitteena oli tehdä laillista, tiukan pätevää tieteellistä psykedeelitutkimusta.

Grob, UCLA:n lääketieteellisen tiedekunnan professori, oli yksi ensimmäisistä FDA:n (Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto) tutkimusluvan saaneista tutkijoista kymmeniin vuosiin. Häntä kiinnosti psilosybiinin (jonka kantama poliittinen taakka oli huomattavasti LSD:tä tai MDMA:ta kevyempi) hyödyntäminen kuolettavasti sairaiden syöpäpotilaiden kokeman ahdistuksen ja masennuksen hoidossa.

Mikä sitten muuttui? Nykyään Pohjois-Carolinan Chapel Hill -yliopistossa työskentelevän Nicholsin mukaan säätelyssä ei tapahtunut mitään äkillistä muutosta, vaan kyse on enemmänkin asenteiden hitaasta muutoksesta. "Vuosien ajan FDA:lle tarjotut tutkimusprotokollat psykedeelien käytöstä ihmiskoehenkilöillä vain jäivät lojumaan viraston nurkkiin."

Eläinkokeet jatkuivat, koska aineiden toimintamekanismit kiinnostivat yhä valtiota. "Oletus oli, että ihmistutkimus oli yksinkertaisesti mahdotonta", sanoo Mark Geyer, myöskin yksi Heffter-tutkimussäätiön perustajista, joka on tehnyt NIDA:n rahoittamaa neurotieteellistä koe-eläintutkimusta psykedeelien parissa lähes kolmen vuosikymmenen ajan. Vaikka tutkimus olisi ollut mahdollistakin, FDA:lle tuskin lähetettiin paljonkaan hakemuksia, koska yleinen uskomus oli ettei tutkimuslupia tultaisi saamaan.

"Päämääränä ei ollut tieteenteon vaan katukäytön estäminen. Sivuvaikutuksena kuitenkin oli, että mahdollisuus tehdä laillista tutkimusta kutistui", Geyer selittää. "Käsittääkseni mitään tutkimuksen suoranaisesti kieltävää lainsäädäntöä ei ollut olemassa."

Nicholsin mukaan johtajiston vaihtuminen 90-luvun alussa höllensi viraston asenteita ihmiskoehenkilöillä toteutettavaan psykedeelitutkimukseen. Vuosikausien yrityksen jälkeen psykiatri Rick Strassman sai viimein luvan toteuttaa DMT-tutkimusta.

"Lailliset ihmiskokeet psykedeeleillä, huolimatta niiden huomattavasta potentiaalista, niin teoreettisesta kuin käytännöllisestäkin, vaatii valtavasti työtä tiukan konrollin läpäisemiseksi. Tämän vuoksi harva on edes yrittänyt toteuttaa sellaisia", Strassman tuskailee Journal of Psychoative Drugs -lehden artikkelissaan vuonna 1991. Tästä huolimatta hänen tutkimuksensa, joka kattoi 60 vapaaehtoista koehenkilöä ja satoja DMT-annoksia, ei tuottanut ongelmia FDA:n suhteen. Tämä avasi ovea uusille tutkimuksille.

Heffter-instituutin kanssa työskentelevä Grob suunnitteli ja onnistui saamaan FDA:n hyväksynnän pienelle tutkimukselle, jossa annosteltiin psilosybiiniä 12 kuolemansairaalle, 30-60-vuotiaalle syöpäpotilaalle. Jokainen osallistujista kävi kahdessa istunnossa, joiden välillä oli kuukausi aikaa. Yhdessä istunnoista annosteltiin plaseboa, toisessa psilosybiiniä. "Koimme, että olisi epäeettistä kieltää kuolemansairailta aktiivinen aine", Grob selittää.

Koska kyse oli ensimmäisestä psilosybiiniä hyödyntävästä tutkimuksesta vuosikymmeniin, FDA hyväksyi tutkimukseen vain alhaisen annoksen. "Koehenkilöt eivät nähneet kaikenkyllästäviä hallusinaatioita", Grob muistelee. Vaikutukset olivat lähempänä valveunta. Kuuden kuukauden kuluttua toteutettu seurantatutkimus osoitti, että koehenkilöiden ahdistus oli laskenut huomattavasti. Tutkimus loi edelleen tietä lisätutkimukselle.

Vastoin yleistä käsitystä, terapeuttinen psykedeelisessio ei näytä tältä.

***

Vaikka Strassmanin tutkimuksen myötä kävi selväksi, että kliininen tutkimus on sekä laillista että mahdollista, polku ei yhäkään ole kevyt. Tämän vuoksi Heffter-instituutin ja MAPS:in kaltaiset yhdistykset ovat tarpeellisia: Niillä on resursseja ja motivaatiota rämpiä tutkimusten toteuttamiselle välttämättömän byrokraattisen viidakon lävitse. Heffter-instituutti tarjoaa tutkijoille tietoa siitä, millaiset menetelmät on aiemmin todettu toimivaksi, sekä rakentavaa vertaisarviointia. Kun tutkimusprotokolla on hyväksytty, järjestö hakee sille yksityistä rahoitusta.

"Lupien saamiseen menee vuosia", Grob kertoo. Erityisen kauan lupa-asioissa kesti hänen ensimmäisen tutkimuksensa kohdalla; sittemmin kulku on helpottunut koska jo tehdyt tutkimukset tarjoavat valmiita piirustuksia joiden varaan suunnitella uusia.

Ihmiskokeet vaativat yliopiston lautakunnan hyväksynnän lisäksi myös FDA:n sekä DEA:n (liittovaltion huumepoliisi) luvan. Jälkimmäiseltä saadaan luvat aineiden säilytykseen ja käsittelyyn. Säilytyksen osalta DEA:n säännökset ovat äärimmäisen tiukkoja; tarkoituksena on estää, etteivät esimerkiksi uteliaat opiskelijat pääse aineisiin helposti käsiksi. Luvat myönnetään yksittäiselle tutkijalle, ja esimerkiksi huoneen vaihtamiseen on erikseen haettava DEA:n lupaa.

Kliinisessä tutkimuksessa käytettävät aineet on puhtauden takaamiseksi valmistettava tarkasti määritellyin menetelmin. Vaikka eläinkokeita ei koske samat vaatimukset kuin ihmiskokeita, myös eläinkokeet vaativat erityisen ykkösluokituksen tutkimusluvan, huolimatta siitä, että ihmisen normaaliannos riittäisi sadoille hiirille.

"Alalle lähdeteään intohimosta", sanoo Nichols, jonka Purduessa sijaitseva laboratorio on tuottanut suuren osan tutkimuksissa käytetyistä aineista. "Hyvän kemistin taidot riittävät synteesiin, mutta rikkaaksi tällä ei tule."

DEA:n mukaan luvat ykkösluokituksen aineiden tutkimiseen saa tällä hetkellä noin yhdeksässä kuukaudessa. Tutkijat ovat arvion suhteen epäileväisiä: "DEA:lla ei vaikuta olevan kummempaa kiirettä lupien myöntämiseen", Nichols tölväisee.

Tällä hetkellä luvat on 349 tutkijalla, ja suuta on ollut laskeva: Kolme vuotta sitten lupia oli Yhdysvalloissa 550. Nicholsin mukaan tämä saattaa olla seurausta DEA:n tehostetusta valvonnasta, jota on kohdistettu puutteellisin luvin toimineisiin tutkijoihin. Aiemmin tutkimusluvat sai jokseenkin helposti uudistettua vuosittain, mutta viime vuosina Nicholsilta on vaadittu ajan tasalla olevia tutkimusprotokollia ja tarkkaa selontekoa siitä, miksi luvat ovat yhä tarpeen.

***

Osa psykedeeleihin – ja muihinkin laittomiin aineisiin, esimerkiksi kannabikseen – liittyvän tutkimuksen vaikeudesta on seurausta siitä, ettei kyse ole lääkeyhtiöitä kiinnostavasta huipputekniikasta. Alalla ei liiku suuria rahoja. Vaikka LSD:n ja psilosybiinin kaltaisia aineita on suhteellisen helppo valmistaa, MAPS:in perustaja Rick Doblinin sanoin "psykedeelejä ei voi patentoida tai monopolisoida, ja ne kilpailevat suoraan sellaisten lääkkeiden kanssa, joita tätä nykyä määrätään päivittäiskäyttöön".

"Kollegani kysyvät tämän tästä, miksi haluan käyttää aikaani tähän, näinä nanoteknologian ja täsmähoitojen aikoina", kannabistutkimusta tehnyt Kalifornian San Franciscon yliopiston lääketieteen professori Donald Abrams kertoo. "Elämme 2000-luvulla; lääkekasvien tutkimus ei ole sijoituskohteena erityisen kovassa huudossa."

Ilman ulkopuolista tutkimusrahoitusta eivät tutkijanurat etene, mikä nostaa entisestään tutkijoiden kynnystä lähteä alalle.

Heffter-instituutin ja MAPS:in kaltaiset järjestöt saavat rahoituksensa yksityishenkilöiltä, eikä niillä ole varaa kalliisiin suuren mittakaavan ihmiskokeisiin jotka voisivat tuottaa riittävän suuren otannan tarjoavia tuloksia. Nichols toivoo liittovaltion rahoitusta heltiävän ensi vuosikymmenellä, olettaen että pilottitutkimusten tulokset ovat riittävän lupaavia. "On käynnissä selvä kehitys suuntaan, jossa psykedeelien potentiaali ja suhteellinen vaarattomuus hyväksytään mahdolliseksi."

Leima on kuitekin yhä vahva. "Psykedeelitutkimukseen ryhtyminen on yhä vaikeaa, niin ammatillisen uran kuin rahoituksenkin lähtökohdista", MAPS:in viestintävastaava Brad Burge sanoo.

Vaikka psykedeelitutkimus on ottanut edistysaskelia Englannissa ja Sveitsissä, esteitä on yhä muuallakin kuin Yhdysvalloissa. Huhtikuun alussa psilosybiinin vaikutuksia masennukseen selvittävä tutkimus viivästyi johtuen säädöksistä, jotka vaativat tutkimuksissa käytettävien aineiden valmistuksen tapahtuvan tietyn standardin (Good Manufacturing Practice, GMP) mukaan. Lontoon Imperial Collegen tutkijat eivät toistaiseksi ole löytäneet sopivaa valmistajaa.

"Lainsäädäntö joka kategorisoi psilosybiinin kaltaiset substanssit kaikista vaarallisimmiksi aineiksi tekee tutkimuksen lähes mahdottomaksi", professori David Nutt toteaa lehdistötiedotteessa. "Tutkimuksemme ei ole päässyt käyntiin, koska on osoittautunut hyvin vaikeaksi löytää yritystä joka voisi valmistaa aineen ja olisi valmis hankkimaan tarvittavat luvat. Lupien saaminen saattaa kestää jopa vuoden ja kolminkertaistaa hinnan. Kokonaisuutta mutkistaa huomattavasti antiikinaikainen asenne, jonka mukaan ykkösluokituksen aineilla ei voi olla minkäänlaista lääkinnällistä potentiaalia. Tutkimus on tehty käytännössä mahdottomaksi."

Esteistä huolimatta psykedeelien parantavat mahdollisuudet – esimerkiksi alkoholismin, masennuksen ja PTSD:n hoidossa – saavat tutkimusalan näyttämään joidenkin tutkijoiden silmissä vaivan arvoiselta. Tällä viikolla sata tutkijaa ja yhteensä noin 1600 osanottajaa**** ympäri maailman osallistuu Kalifornian Oaklandissa järjestettävään kolmepäiväiseen Psychedelic Science 2013 -konferenssiin, jonka järjestäjiin MAPS ja Heffter-instituutti kuuluvat.

Burge toteaa, että psykedeelitiedettä vainonnut leima saattaa vähitellen olla haihtumassa uuden tutkijasukupolven myötä. "Alkuperäisten tutkijoiden rinnalle on syntynyt uusi opiskelijoiden ja tutkijoiden sukupolvi, jota psykedeelitutkimus ei pelota. He etsivät hoitoja joihinkin kaikista vaikeimmista sairauksistamme."

huomioita:

* rajoittaa huumekauppaa, ts. puskea huumekauppa maan alle - huumekauppa sinänsä kyllä on kelvannut Yhdysvaltain vallanpitäjille
** Alkuperäisen artikkelin mukaan myös heroiini lasketaan kakkosluokitukseen; tämä ei pidä paikkaansa.
*** Tarina tavasta, jolla Hofmann sai LSD:tä elimistöönsä on kyseenalaistettu mm. artikkelissa haastatellun tri. Nicholsin toimesta. 
**** Alkuperäisessä artikkelissa väitettiin, että Olson putosi ikkunasta LSD:n vaikutuksen alaisena, mutta itse asiassa huumauksen ja kuoleman välillä oli yli viikko aikaa, ks. tämä.
***** Alkuperäisessä artikkelissa väitettiin virheellisesti, että konferenssiin osallistuisi 1600 tutkijaa, mutta mainittu määrä on koko osallistujamäärä. Esitelmöimässä on 100 tutkijaa, ja jäljellejäävistä 1500 osallistujasta osa on tutkijoita, osa muuten vain aiheesta kiinnostuneita.