Sveitsiläisellä psykiatrilla on laillinen lupa LSD-avusteiseen terapiaan -- myös tutkimusolosuhteiden ulkopuolella

Alkuperäinen artikkeli: Meet the Only Doctor in the World Legally Allowed to Use LSD to Treat Patients, VICE, 15.11.2015

LSD:tä on nykyään saatavilla varsin laajasti: ainetta myydään ja käytetään paljon. Kuitenkin vain yhdellä ihmisellä maailmassa on lupa antaa potilailleen lysergihapon dietyyliamidia tutkimusolosuhteiden ulkopuolella.

Sveitsiläinen psykiatri Peter Gasser on työskennellyt psykedeelitutkimuksen parissa jo yli vuosikymmenen ajan. Hän jatkaa LSD:n kehittäneen maanmiehensä Albert Hofmann työtä, joka aineen kriminalisoinnin myötä vuonna 1966 käytännössä keskeytyi[1]. Hofmann ja Gasser tapasivat useita kertoja, ja Hofmann antoi Gasserin kokeelliselle, psykedeeliavusteiselle terapialle siunauksensa.

Gasserin kiinnostus psykedeelejä kohtaan juontaa juurensa hänen omiin LSD-kokemuksiinsa neljännesvuosisata sitten. Sveitsin liittovaltion terveysvirasto salli muutaman psykiatrin tutkia aineen terapiakäyttöä erityisluvalla -- globaaleista kielloista huolimatta. Gasser oli yksi viidestä sveitsiläisestä terapeutista, joille annettiin lupa hyödyntää MDMA:ta ja LSD:tä tutkimusolosuhteissa, ja hän kokeili ainetta myös itseensä. Myös LSD:n tutkimuskäyttö kuitenkin kiellettiin vuonna 1993. [Lisätietoa erityislupamenettelystä Suomen kontekstissa Fimean sivulta[2]. --suom. huom.]

Tri Gasser ei kuitenkaan luovuttanut LSD:n suhteen. "Yhdisteet ovat olemassa, joten niiden mahdollisten hyötyjen ja haittojen tutkiminen on huomattavasti tutkimuksen kieltämistä kannattavampaa," hän kirjoitti MAPS-tutkimusorganisaation uutiskirjeessä julkaistussa seurantatutkimuksessa vuonna 1994[3]. "Tiedon puute ei estä kiellettyjen yhdisteiden tuhoisaa käyttöä tutkimusolosuhteiden ulkopuolella."

Vuonna 2007 Sveitsin terveysministeriö hyväksyi Gasserin suunnitteleman ja MAPSin rahoittaman pilottitutkimuksen, jossa selvitettiin LSD:n vaikutuksia syövästä ja muista tappavista sairauksista kärsivillä potilailla. Ainetta hyödynnettiin kullakin potilaalla kahdessa terapiasessiossa, joiden välissä oli useamman viikon tauko. Seitsemän vuotta kestäneen tutkimuksen tulokset julkaistiin viime vuonna[4]. Tutkimus "LSD-assisted psychotherapy for anxiety associated with a life-threatening disease: A qualitative study of acute and sustained subjective effects" ("LSD:tä hyödyntävä psykoterapia kuolettaviin sairauksiin liittyvän ahdistuksen hoidossa: Laadullinen tutkimus välittömistä ja pitkäaikaisista vaikutuksista") oli 2000-luvun ensimmäinen kontrolloitu LSD-tutkimus[5].

"Monet [koehenkilöistä] kuolivat vuoden sisällä kokeesta. Tätä ennen he ehtivät kuitenkin kokemaan sisäisen seikkailun, joka kevensi heidän elämänsä illankoittoon kytkeytyvää eksistentiaalista taakkaa", kirjoitettiin New York Timesin edellisen linkin takaa löytyvässä, Psykedeeliuutisten suomentamassa artikkelissa.

Gasser esitelmöi viimevuotisessa, New York Cityssä järjestetyssä Horizons: Perspectives in Psychedelic Research[6] -konferenssissa. Esitettyään pilottitutkimuksensa tulokset, Gasser kertoi hakeneensa menestyksekkästi erityislupaa LSD:n käytölle terapiatyössään, johon kuuluu sekä yksilö- että ryhmäterapiaa. Tällä hetkellä hänellä on lupa 7 potilaan hoitamiseen LSD:llä; kolmelle näistä on varattu kymmenen tunnin pituinen terapiaistunto tämän kuun aikana.

Gasserin toimisto sijaitsee Solothurnin, Luoteis-Sveitsissä sijaitsevan kylän hiljaisella kadulla. Rakennus on kuin kenen tahansa terapeutin: sisäänkäynnillä on yksinkertainen kyltti, ja valkoisesta odotushuoneesta löytyy kirjahyllyjä, maalauksia ja huonekasveja. Jonkin verran psykedeelinen vaikutelma tulee Gasserin terapiahuoneesta, joka on varustettu lokoisilla sohvilla ja istumatyynyillä, Buddha-patsaalla ja laadukkaalla äänentoistolla, jolla on epäilemättä roolinsa terapiasessioissa.

Tässä huoneessa tri. Gasser antaa elämäntyötään kartoittavan haastattelun.

VICE: Pitääkö paikkansa, että olet tällä hetkellä ainoa ihminen maailmassa, jolla on laillinen lupa tarjota potilailleen LSD-avusteista terapiaa?

Peter Gasser: Näin on. Kiintoisaa on, että ystäväni tri Peter Oehen asuu lähettyvillä, ja hänellä on vastaava lupa MDMA:n hyödyntämiseen[7]. Saksassa psykiatri Torsten Passie on yrittänyt saada lupaa Hortonin oireyhtymän hoitamiseen [ei-psykoaktiivisen --suom.huom] Bromo-LSD:n avulla[8], mutta ainakaan toistaiseksi Saksan viranomaiset eivät ole lupia antaneet. [Psykedeeleistä Hortonin oireyhtymän hoidossa myös Psykedeeliuutisten aiemmassa artikkelissa[9]. --suom. huom.]

Millaisia muiden terapiakeinojen ulottumattomissa olevia mahdollisuuksia LSD tarjoaa?

Olen vakuuttunut aineen hyödyllisyydestä tiettyjen potilaiden hoitamisessa. Koin hyödyt omakohtaisesti kun minulla oli mahdollisuus kokeilla yhdistettä nuorempana, ja olen nähnyt vaikutuksen myös toteuttamissani tutkimuksissa[10] sekä LSD:n avulla hoitamissani potilaissa. Aine tarjoaa mahdollisuuksia, jotka eroavat olennaisissa määrin puhe-, gestalt-, käyttäytymisterapiasta ja muista vastaavista terapiamuodoista. Tämä ei tarkoita, että kyseessä olisi ainoa, aidoin tai paras hoitomuoto. Mielestäni LSD-avusteisella terapialla on kuitenkin paikkansa yhtenä vaihtoehtona. Joillekin ihmisille muuntuneen tajunnantilan kokemuksista ja niiden mahdollistamista henkisistä kokeuksista tai huippukokemuksista voi olla huomattavaa hyötyä, ja tällaisia kokemuksia perinteiset terapiamenetelmät eivät mahdollista.

Millaisille potilaille hoitoa tarjotaan? 

LSD-tutkimuksessani koehenkilöinä oli pelkästään syöpäpotilaita. Lähtökohtana oli, että kuolettavasta sairaudesta kärsivät joutuvat kohtaamaan eksistentiaalisia kysymyksiä, jotka saattavat aiheuttaa ahdistusta. Itsensä kohtaaminen syvällisellä tasolla -- joka on usein LSD-kokemusten keskeinen elementti -- voi auttaa elämän peruskysymysten käsittelyssä. Rentoutuminen ja hyväksyminen helpottuvat, minkä seurauksena kuoleman käsittelyyn liittyvää ahdistusta on mahdollista työstää. Tarkoituksenani on tutkia LSD:n potentiaalia myös muunlaisten ongelmien käsittelyssä.

Tutkimuksessa keskityttiin syöpäpotilaisiin, mutta on monia muitakin elämäntilanteita, joissa ihmiset joutuvat kohtaamaan syviä, tärkeitä kysymyksiä, ja tässä LSD:stä voi nähdäkseni olla hyötyä. Vaikea kysymys on, onko perusteltua rajata aine vain potilaille, vai voisiko siitä olla hyötyä myös terveille koehenkilöille: on ilmeistä, että lääketieteellisen ja terapeuttisen kontekstin ulkopuolella monilla terveillä ihmisillä on aineen kanssa hyviä, merkittäviä kokemuksia jokaikinen viikonloppu.

Millaisten lääketieteellisten ongelmien kanssa LSD:stä voi olla hyötyä? Millaisiin tarkoituksiin aine ei toimi? Erityisluvan hyvänä puolena on, ettei käyttöä tarvitse rajata syöpäpotilaisiin: voin hakea lupaa minkä tahansa ongelman hoitamiseen olettaen, että kykenen selittämään, mihin LSD tarkalleen voisi auttaa, ja miksi se toimisi. Jos hakemukseni hyväksytään Sveitsin hallinnossa, saan luvan käyttää ainetta määrittämääni tarkoitukseen.

Oletko soveltanut hoitoa sellaisiin potilaisiin, joiden kanssa sinulla on jo aiemmin ollut hoitosuhde, vai oletko erityisluvan myötä etsinyt hoidettavaksesi uusia potilaita, joille LSD-terapiasta voisi olla hyötyä?

Sekä että. Ensimmäinen lupani koski potilasta, jonka kanssa olin ollut hoitosuhteessa jo pitkän aikaa. Häntä käytettiin lapsena järkyttävällä tavalla hyväksi, minkä seurauksena hän kärsii dissosiaatiohäiriöstä. Lähtökohtanani oli, että LSD saattaisi auttaa, koska myös sen aiheuttama tila on tietyllä tavalla dissosiatiivinen. Kun turvallisissa olosuhteissa ei kuitenkaan ole seksuaalisen väkivallan uhkaa, hän on LSD-sessioidensa avulla saanut dissosiaatiotiloistaan paremman otteen. Keskustelin asiasta Sveitsin hallinnon kanssa, ja luvat hoitoon annettiin koska hypoteesiani pidettiin varteenotettavana. Nähdäkseni hoidosta on ollut asiakkaalleni merkittävää hyötyä: hän kokee selvästi hyötyneensä kahdesta tähänastisesta LSD-sessiosta. Minuun on ottanut yhteyttä monia eri hoitomuotoja kokeilleita ihmisiä, jotka tahtoisivat kokeilla LSD-terapiaa.

Onko LSD:n käyttösovelluksissa liikkumavaraa?

Luonnollisesti -- erityislupa annetaan hoitoon, jolloin tarkoituksena on nimenomaisesti hoitaa ihmisiä kullekin henkiökohtaisesti räätälöidyllä tavalla. Yhdelle potilaalle saattaa riittää yksi LSD-sessio, toiselle kahdeksankin hoitokertaa saattaa olla perusteltua. Menetelmä valitaan tilanteen mukaan. Tutkimusolosuhteissa kaikki potilaat saavat saman annoksen, mutta terapiassa on tilaa soveltaa.

Miten annostukset ja käyttökerrat sekä -tiheys päätetään?

Lupani sallivat minun antaa enimmillään 200 mikrogramman annoksia. Hain lupia tähän rajaan asti, ja kyseistä annostusta käytettiin myös tutkimuksessani. Ensikertalaiset saavat kuitenkin vain 100 mikrogrammaa, jota pidän riittävänä ja viime kädessä soveltuvampana määränä. Liian suuret annokset voivat aiheuttaa pelkotiloja, tai liiallinen voimakkuus voi rentoutumisen sijaan johtaa kamppailuun. Kaikki riippuu kuitenkin tilanteesta ja siitä, mikä on lääketieteellisestä perspektiivistä sopiva lähestymistapa. Voin hakea lupaa korkeammillekin annoksille, mutta annosmäärät on pystyttävä perustelemaan. Sama pätee hoitokertojen tiheyteen.

Ovatko hoitoa saaneet päätyneet kokeilemaan yhdisteitä jälkeenpäin omin päin?

Tutkimukseen osallistuneet sanoivat, ettei kokemuksen kiinnostavin osa ollut aine yksinään, vaan musiikki ja terapeutin ohjaus, hoito kokonaisuudessaan, olivat olennaisessa roolissa. Kyse ei siis ole pelkästä aineesta, ja tällä on nähdäkseni suuri merkitys. Koen myös tärkeäksi mainita, että pääosin olen hoitanut elämänsä jälkipuoliskolla olevia. Jos aineet itsessään kiinnostaisivat, näillä ihmisillä olisi ollut mahdollisuus hankkia niitä milloin tahansa -- aineita liikkuu esimerkiksi trancebileissä.

Kertoisitko jostain toisesta hoidettavastasi? Mikä saa hakeutumaan tämän hoidon pariin, ja millä perusteilla LSD-terapia näyttäytyy hyödyllisenä vaihtoehtona?

Eräs mielenkiintoinen tapaus oli filosofian tohtoriksi opiskeleva nuori mies, joka on kärsinyt rajusta ahdistushäiriöstä. Hän kokee ryhmätilanteisiin osallistuessaan ja esitelmöidessään lamauttavaa stressiä. Hän on käynyt läpi pitkää hoitoa, johon kuuluu niin lääkehoitoa, psykologista hoitoa kuin jungilaista psykoanalyysiakin. Hän pitää terapeutistaan, mutta on todennut terapian tarjoaman avun rajalliseksi, koska tuollaisessa hallitussa tilanteessa sosiaalinen ahdistus ei nouse pintaan.

Ehdotin hänelle LSD:n kokeilemista järjestämässäni pienessä ryhmäterapiasessiossa. Virkamiesten vakuuttaminen ryhmäterapian hyödyllisyydestä yksilöterapiaan verrattuna ei ollut helppoa, mutta sain kuitenkin hiljattain tarvittavat luvat. Hän oli käsittääkseni alun perin olettanut, että tarjolla olisi LSD-avusteista yksilöterapiaa, minkä vuoksi ajatus ryhmäterapiasta arvelutti häntä. Huoneessa oli lisäkseni vain kolme potilasta. Hän kuitenkin otti tilanteen haasteena, ja kuvaili kokemustaan jälkeenpäin fantastiseksi. Hän sanoi, ettei ollut koskaan aiemmin elämässään kokenut vastaavaa helppoutta sosiaalisessa tilanteessa. Minun näkökulmastani kyseessä oli merkittävä läpimurto. Nyt hänen tavoitteenaan on integroida tuo kokemus elämäänsä ja työhönsä. On merkillepantavaa, että hän sanoi, ettei vastaavan session toistaminen aivan lähitulevaisuudessa tunnu tarpeelliselta: hän tahtoo ensin soveltaa kokemuksessaan oppimaansa käytäntöön, ja vasta sitten kokeilla ainetta uudessa sessiossa.

Onko potilaillasi ollut huonoja kokemuksia?

Eräs vanhempi, 74-vuotias rouva osallistui erääseen ryhmäterapiasessioon. Hän on kärsinyt migreeneistä yli suuren osan elämäänsä, yli 50 vuoden ajan. Hän otti minuun yhteyttä kysyäkseen, voisiko LSD-avusteinen terapia auttaa. LSD:n potentiaalista migreenien hoidossa on jonkin verran anekdootteja, joten hain hänen hoitoonsa tarvittavat luvat. Hänen kokemuksensa oli rankka; hän ei luottanut hoitotilanteeseen. Kyse saattoi olla riittämättömästä valmistelusta. Hän oli poissa tolaltaan, ja koki olonsa vieraantuneeksi -- myös minusta. Hänessä heränneen vainoharhaisuuden laannuttaminen vaati intensiivistä keskustelua.

Lopulta hän kuitenkin rauhoittui ja session loppuosuus sujui hyvin; hänen migreeneihinsä LSD ei kuitenkaan auttanut. Hänelle muodostui kokemukseensa hyvin eksistentiaalinen näkökulma; uskon hänen vieraantumiskokemuksensa liittyvän tähän. Hän käsitteli vanhenemistaan ja kuoleman lähestymiseen liittyviä kysymyksiä. Voisi sanoa, että elämän lähestyvään loppuun liittyvät eristäytyneisyyden ja yksinäisyyden ulottuvuudet kävivät aiempaa selkeämmäksi. Kokemus ei ollut helppo.

LSD ei muuta kaikkea hyväksi. Kokemukset voivat olla todella rankkoja, ja terapeutin tai oppaan läsnäolo voi olla todella merkittävä tekijä niiden hyväksymisessä ja integraatiossa.

Kirje, jossa Sveitsin terveysministeriö myöntää vuoden ajaksi luvan LSD:n hyödyntämiseen  yhdellä koehenkilöllä -- tämän lähemmäs varsinaista reseptiä ei toistaiseksi ole päästy.

Mikseivät muut lääkärit tai terapeutit ole hakeneet vastaavia lupia? Miksi juuri sinä?

Miksi juuri minä? Psykedeelit ovat kiinnostaneet minua pitkään, mutta olin myös onnekas saadessani luvat alkuperäiseen LSD-tutkimukseeni, joka teki minusta tunnetun tutkijan. Jos ettinen komitea olisi torjunut tutkimusluvat, homma olisi saattanut keskeytyä siihen paikkaan. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet, ja lupien saaminen ja tutkimuksen tekeminen on nähdäkseni helpottunut. Keskeisin rajoittava tekijä lienee rahoitus. Palkkaa ei ole tarjolla, ja työ myös vaatii paljon aikaa. Koen tämän kuitenkin hyvin palkitsevaksi alaksi, ja kohtaan jatkuvasti työstäni kiinnostuneita ihmisiä. Se avaa ovia maailmalle.

Artikkelin kirjoittaja Kevin Franciotti on freelance-journalisti, jonka psykedeelitutkimusta käsitteleviä artikkeleita on aiemmin julkaistu New Scientistissä[11] ja Reasonissa[12].

Viitteet:
[1] The Medical History of Psychedelic Drugs, 2007
[2] Fimea: Erityisluvat
[3] Psycholytic Therapy with MDMA and LSD in Switzerland, MAPS 1995
[4] LSD-assisted psychotherapy for anxiety associated with a life-threatening disease: A qualitative study of acute and sustained subjective effects, 2014

[5] Happo valuu takaisin tieteen valtavirtaan – LSD-terapia kuolemaan liittyvän ahdistuksen hoidossa, Psykedeeliuutiset, 2014

[6] Ecstasy and Acid in Your Medicine Cabinet? Doctors Explore Psychedelics

[7] A randomized, controlled pilot study of MDMA (±3,4-Methylenedioxymethamphetamine)- assisted psychotherapy for treatment of resistant, chronic Post-Traumatic Stress Disorder (PTSD), 2013

[8] The Use of LSD, Psilocybin, and Bromo-LSD for the Treatment of Cluster Headaches - Torsten Passie, 2012

[9] Itsemurhapäänsärky - haluaisitko sinäkin kuuman jääpiikin silmäkuoppaasi?, Psykedeeliuutiset 2011

[10] Safety and Efficacy of Lysergic Acid Diethylamide-Assisted Psychotherapy for Anxiety Associated With Life-threatening Diseases, 2014

[11] LSD’s ability to make minds malleable revisited, New Scientist 2014

[12] Psychedelic Science, Reason 2014

Tutkijan taistelu pelkoa ja hölynpölyä vastaan - Robin Carhart-Harris LSD:n äärellä

Alkuperäinen artikkeli: Dr Robin Carhart-Harris is the first scientist in over 40 years to test LSD on humans - and you're next, The Independent 17.08.2014. [Alkuperäisartikkelin otsikko on tyypillisen disinformatiivinen, sillä Carhart-Harris ei ole ensimmäinen LSD:tä ihmiskoehenkilöillä 40 vuoteen tutkinut ihminen, vaan ensimmäinen LSD:tä ihmiskoehenkilöillä 40 vuoteen tutkinut britti. Mutta mikäs siinä, jollekin se oma Perä-Pynttään kylä on koko maailma. --suom. huom.]

On kuuma kesäkuun iltapäivä. Lontoolaisen pubin yläpuolella sijaitsevassa väentäyteisessä huoneessa Imperial Collegen Neuropsykofarmakologian keskuksen tutkija tri. Robin Carhart-Harris pitää työstään kertovaa luentoa. Hän joutuu korottamaan ääntään, jottei hänen puheensa jäisi alakerrassa jalkapallo-ottelua seuraavien ihmisten tuottaman metelin jyräämäksi. Tilan tunnelma on poikkeuksellisella tavalla innostunut. Tämä johtuu tohtorin tutkimusalasta, joka on yhtäläisesti jännittävä ja aiheena tabu: Carhart-Harris tutkii psykedeelien vaikutuksia aivotoimintaan, ja aineiden potentiaalisia terapeuttisia käyttötarkoituksia.

Carhart-Harris on ensimmäinen tutkija, joka on Iso-Britanniassa vuonna 1971 voimaan astuneen huumausainelainsäädännön jälkeen saanut laillisen oikeuden annostella lysergihapon dietyyliamidia (LSD:tä) vapaaehtoisille koehenkilöille. Hänen esitelmänsä huipentuu kuvasarjaan, joka paljastaa jotain ennennäkemätöntä: Artikkelin kirjoitusvaiheessa vielä julkaisemattoman, fMRI-skannerin tuottaman kuvan koehenkilön aivoalueista LSD:n vaikutuksen alaisena. Kuva havainnollistaa verenkierron muutoksia, joiden pohjalta voidaan päätellä muutoksia aivoalueiden aktiivisuudessa. Tässä tapauksessa muutokset liittyvät erityisesti hippokampukseen, jonka toiminta liittyy erityisesti muistoihin.

"Tässä vaiheessa olemme kuvanneet vasta kuusia aivoja", Carhart-Harris sanoo tavatessamme muutamaa viikkoa myöhemmin hänen Notting Hillin lähellä sijaitsevan kotinsa tuntumassa sijaitsevassa kahvilassa. Durhamissa 33 vuotta sitten syntynyttä tutkijaa voisi olemuksensa puolesta luulla julkkisfyysikko Brian Coxin tyylikkäämmäksi pikkuveljeksi. Hänen ulosantinsa on huolellista ja sujuvaa, muttei peitä sitä innostusta, jota hän tuntee työtään kohtaan. "Olemme vielä varhaisessa, joskin lupaavassa vaiheessa. Kartoitamme todella jännittäviä alueita", hän sanoo.

Psykedeelien tarjoamat mahdollisuudet tieteen kentällä (erotuksena niiden mahdollisista kulttuurillisista, sosiaalisista, taiteellisista, henkisistä tai muista subjektiivisista hyödyistä) jakautuvat pääosin kahteen luokkaan. Niiden potentiaalista lääketieteellisessä ja terapeuttisessa kontekstissa on näyttöä, ja toisaalta ne myös tarjoavat poikkeuksellisen näkökulman ihmismielen toimintaan tavalla, joka saattaa helpottaa esimerkiksi klassisen "tietoisuuden vaikean ongelman" lähestymistä; sanan "psykedeeli" kreikankielinen alkuperäismerkitys psukhḗ dêlos tarkoittaa "mieltä (tai sielua) paljastavaa".

Eloperäisiä psykedeelejä, joihin lasketaan esimerkiksi peyote- ja San Pedro -kaktusten sisältämä meskaliini, monenlaisissa eliökunnan edustajissa (esimerkiksi Psychotria viridis -kasvissa sekä suomalaisille tutummassa ruokohelvessä) esiintyvä DMT ja psilosybiini (jota voi tavata esimerkiksi Suomessakin viihtyvissä psilocybe-suvun sienissä), on käytetty terapeuttisiin ja lääkinnällisiin tarkoituksiin vuosituhansien ajan. Vuonna 1943 37-vuotias sveitsiläinen kemisti Albert Hofmann päihtyi vahingossa aiemmin torajyväsienestä eristämänsä kemikaalin vaikutuksesta (vai päihtyikö sittenkään?[1] --suom. komm.), ja oli täten ensimmäinen kyseisen aineen huomattaville tajunnallisille vaikutuksille altistunut ihminen. Hieman ennen sadatta syntymäpäiväänsä toteutetussa haastattelussa[2] hän kutsui luomustaan "sielun rohdokseksi".

Äärimmäisen pienillä annoksilla vaikuttava, Carhart-Harrisin sanoin "fysiologiselta turvallisuusprofiililtaan oivallinen" (=aine ei ole myrkyllinen) LSD avasi uusia ovia monillakin eri rintamilla. "Psykedeelitieteen voidaan sanoa käynnistyneen LSD:n löytämisestä", Carhart-Harris sanoo. "Vasta sen myötä näitä aineita alettiin tutkea järjestelmällisesti."

Jo vuonna 1947 Sandoz kauppasi LSD:tä, tuotenimikkeellä Delysid, terapian apuvälineeksi. Niin näyttelijä Cary Grant kuin Anonyymien alkoholistien perustajajäsen Bill Wilsonkin kertoivat terapeuttisista kokemuksistaan. [Psykedeelikokemuksistaan kertoneiden julkisuuden henkilöiden lausuntoja voi selata People on Psychedelics -wikistä. --suom. huom] Vuoteen 1965 mennessä, jolloin Sandoz veti tuotteen markkinoilta, julkaistujen tiedeartikkeleiden määrä oli jo ylittänyt tuhannen, ja hoidettuja potilaita oli yli 40,000. Vuonna 2012 toteutetussa, kuutta ennen kieltoa toteutettua kontrolloitua tutkimusta käsitelleessä meta-analyysissa todettiin aineen vielä nykypäivänäkin ylittämätön teho alkoholismin hoidossa[3].

"Henkilökohtaisesti uskon aineen huomattavaan potentiaaliin riippuvuuksien hoidossa", Carhart-Harris sanoo. "Toistaiseksi liikutaan vielä jossain määrin hypoteesien tasolla. Käsityksemme perustuu ymmärrykseen aivojen toimintamekanismeista, erityisesti sen osalta, kuinka aivot juuttuvat tietynlaisiin toiminnallisiin kaavoihin. Juuri tähän mekanismiin tietyt psyykkiset häiriöt kytkeytyvät."

"Masennus ja riippuvuudet kytkeytyvät jähmettyneisiin aivorakenteisiin, ja psykedeelit tuottavat eräänlaisen suhteellisen kaaoksen, jonka vallitessa kangistuneet rakenteet hellittävät. Olen käyttänyt metaforana lumisadepallon ravistamista. On myös todistusaineistoa, jonka mukaan psykedeelit lisäävät aivojen hermokytkentöihin liittyvää plastisuutta tavalla, joka mahdollistaa kytkentöjen katkaisun tai vahvistamisen. Tämä edesauttaa sekä uusien asioiden oppimista että vanhojen asioiden poisoppimista. Mieltä ikään kuin notkistetaan."

Viime vuosisadan puolivälissä psykedeelikokemuksen biologiset mekanismit olivat vielä täysin hämärän peitossa. Asia on alkanut muuttua vasta modernin aikakauden neurotieteen ja aivokuvantamisen myötä. "Pidän nykyistä, aivokuvaukseen perustuvaa toimintamallia parempana kuin aiempaa metodia, jossa kokeiltiin sokkona, toimiiko tietty aine, ja jos näin vaikutti olevan, yritettiin kehittää aineen toimintaa selittävä teoria", Carhart-Harris kuvaa. "Lähestymistapamme on hitusen verran aiempaa loogisempi ja varovaisempi."

Varovaisuus nousee keskustelussamme toistuvasti esille, eräänlaisena mottona. "Psykedeelien vaarat – jotka ovat ehdottoman todellisia", tohtori sanoo, "nousevat esiin kun aineita käytetään varomattomasti. Terapeuttinen malli eroaa merkittävästi viihdekäytöstä. Ihmiset ovat psykedeelien vaikutuksen alaisena poikkeuksellisen herkässä ja haavoittuvassa tilassa, ja pidän ammattimaista, järjestelmällistä lähestymistapaa välttämättömänä."

Carhart-Harrisin tutkimuksessaan hyödyntämät annokset ovat pienempiä kuin tyypilliset viihdekäyttöannokset, mistä huolimatta koehenkilöiden kokemukset voivat olla jopa viihdekäyttökontekstissa toteutettua käyttöä intensiivisempiä. "Kun psykedeelejä viihdekäytetään sosiaalisessa kontekstissa", hän sanoo, "ihmiset saattavat keskittyä aistimusten muutoksiin ja uutuudenviehätykseen, ja nauraa tiensä kokemukseen liittyvän hämmennyksen ja ahdistuksen lävitse. Koetilanteessa, erityisesti terapeuttisessa kontekstissa, henkilö makaa sohvalla silmät suljettuna, mikä ohjaa kokemusta hyvin introspektiiviseen suuntaan. Kokemus on rikkaampi ja psykologisessa mielessä kiinnostavampi. Ulkoisten häiriötekijöiden puuttuessa tunnetiloilla ja muistoilla on enemmän tilaa nousta spontaanisti esiin. Muistot ja menneet kokemukset voivat palata mieleen hyvinkin elävinä, jolloin ne tavallaan siirtyvät menneisyydestä nykyhetkessä koettaviksi. Ihmisten kuvaukset sisäisistä kokemuksistaan ovat hyvin mielenkiintoista. Vastaavanlaisia kuvauksia ei tavallisesti juuri kuule muualla."

Sekä terapeuttisissa että aivokuvaukseen keskittyneissä tutkimuksissa hyödynnetään musiikkia. "Tyypillisesti psykedeeliavusteisessa psykoterapiassa soitetaan klassista musiikkia", Carhart-Harris kertoo, "mutta meidän valintamme on rauhoittava ambient, joka sopii erityisesti kovaäänisen MRI-skannerin kylkeen. Tutkimme myös musiikin ja LSD:n välistä vuorovaikutusta; tarkoituksenamme on selvittää, kytkeytyvätkö tunnemaailman voimistuminen ja egon hälveneminen toisiinsa. Teorian mukaan – joka on tässä vaiheessa nimenomaisesti vain teoria, jota koetellaan nyt ensimmäistä kertaa – musiikilla on monenlaisia vaikutuksia: Sen vaikutus voi olla vakauttava, mutta se saattaa myös edesauttaa tunteiden purkautumista."

Koehenkilöiden (joista useimmat ovat olleet miehiä – "Tarvitaan lisää vapaaehtoisia naisia", Carhart-Harris toteaa) kokemukset ovat olleet pääosin myönteisiä. Hän kuitenkin lisää, että "sekä kyyneliä että ahdistusta on nähty; niiden lisäksi yksi koehenkilö piti kokemusta epämiellyttävänä." Yksi vapaaehtoisista päätyi käsittelemään aiemmin päättynyttä ihmissuhdettaan. Hän kuvasi kokemustaan "melankoliseksi mutta myös liikuttavaksi tavalla, joka ei välttämättä ollut mitenkään epämukava".

Kysyn, josko erään Carhart-Harrisin tutkimusta käsitelleen artikkelin kommenttipalstalla esiintyvät puheenvuorot (mallia "Aivothan siinä kärventyvät, ihminen taantuu idiootin tasolle" tai "Ei ihme jos ei masenna jos henki tai järki on mennyttä?") tarjoaisivat kattavan näkymän tyypillisiin pelkoihin. Carhart-Harris epäröi vastaustaan. "Kyse on primitiivisestä ajattelusta: Järjen ja todistusaineistoon perehtymisen sijaan antaudutaan emotionaalisten ennakkoasenteiden varaan – jotka tässä tapauksessa liittyvät tuntematonta koskevaan pelkoon."

Tähän hän vielä lisää: "Menneisyydestä tunnetaan joitakin tapauksia, joissa psykedeelien käyttö on johtanut psykoosiin. Ongelmien todennäköisyys kasvaa huolimattomassa viihdekäytössä. Viimeaikaisissa tutkimuksissa tällaisia reaktioita ei ole esiintynyt, mutta 1960-luvun tutkimuksissa viitataan jokuseen psykoosiin*. Omaan tutkimukseemme hyväksymme vain ihmisiä, joilla on psykedeeleistä aiempaa kokemusta. Keskeisimpänä tavoitteenamme on selvittää aineiden toimintamekanismeja aivoissa, eikä ole syytä ottaa turhia riskejä. Aiempaa kokemusta omaavat koehenkilöt ovat varmempi valinta."

[*Suom. huom: Toisenlaisen näkökulman psykooseihin tutkimusolosuhteissa tarjoaa tämä Sidney Cohenin ajatuksiaherättävä lausahdus, jota ei tule tulkita väitteeksi siitä, etteikö psykoottinen reaktio psykedeeleihin todella olisi tutkimusolosuhteissakin mahdollinen:

"Psykedeelikokemuksen intensiivisyys voi johtaa siihen, että ihmiset assosioivat siihen kyseenalaistamatta myöhempiäkin häiriötilojaan. Suggestioherkät tai hysteeriset saattavat pyrkiä selittämään myöhempiä sairauksiaan LSD-istunnon seurauksina. Esimerkkitapauksena potilaat, jotka valittivat LSD:n aiheuttaneen migreeniä ja influenssaa vuodenkin kuluttua tutkimussessiosta. Eräs kiinalaistyttö halvaantui ja syytti tästä katastrofista aiempaa LSD-kokemustaan. Oli vain niin, että mainituista potilaista jokainen oli kuulunut tutkimuksen kontrolliryhmään, eivätkä he siten olleet saaneet tutkimuksessa hanavettä kummempaa ainetta. --Sidney Cohen"[4]]

LSD on Iso-Britanniassa määritelty vuoden 1971 Psykotrooppisia aineita koskevassa yleissopimuksessa Schedule I -luokituksen aineeksi, sekä Misuse of Drugs Act -sopimuksessa Schedule I - ja luokka A -luokituksiin kuuluvaksi aineeksi. Tämä luokittelu, johon LSD:n pahamaineisuus ja tutkimuksen tekemisen vaikeus perustuvat, on enemmänkin historiallinen vahinko kuin aineen todellisia riskejä heijastava, perusteltu tilanne.

Esimerkiksi heroiini on vuoden 2001 lainlisäysten myötä määritelty vähemmän vaaralliseksi Schedule II -luokituksen aineeksi, vaikka aine on LSD:tä vaarallisempaa ja sen väärinkäyttöpotentiaali on suuri. Tämä johtuu siitä, että heroiinin tehokkuus kipulääkkeenä on tunnustettu jo kauan. Pelkkään LSD:n varastointiinkin vaaditaan jo sisäministerin lupa, koska aineella ei toistaiseksi ole virallisesti tunnustettuja lääketieteellisiä käyttötarkoituksia. Tarvittavat luvat ovat niin hintansa kuin lupien hakemisen vaatiman ajan suhteen kohtuuttoman hintaisia, ja niitä on toistaiseksi jaettu vasta neljä kappaletta. Myöskin kykenevän ja halukkaan laboratorion löytäminen aineen valmistamiseksi on ollut haasteellista, ja edellämainituista syistä myöskin sopivat laboratoriot ovat harvassa.

Carhart-Harrisin Neuropsykofarmakologian tutkimusyksiön johtaja, professori David Nutt (joka tokaisee olevansa tutkimuksesta vastuussa, mutta "todellisen työn tekee Robin: minun tehtävänäni on lähinnä varastaa kunnia hänen tekemästään työstä omiin nimiini") on kirjoittanut paljon[5] nykyisen huumausainelainsäädännön pohjalla majailevasta perusteettomasta jääräpäisyydestä. "On absurdia, että LSD:tä ja psilosybiiniä kohdellaan heroiinia vaarallisempina aineina", hän toteaa.

Nutt sai vuonna 2009 huomattavaa kritiikkiä herättäneet potkut Iso-Britannian hallituksen huumeita käsittelevän toimikunnan (Advisory Council on the Misuse of Drugs, ACMD) puheenjohtajan virasta sietämättömäksi koettujen kannanottojensa vuoksi. The Lancet -lehdessä vuonna 2010 julkaistussa tutkimuksessa[6] Nutt kollegoineen arvioi 20 yleisimmin käytetyn päihdeaineen haittoja. Arviot pohjautuivat aineiden kokonaishaitoittoja käyttäjille ja ulkopuolisille kartoittaneeseen aineistoon. Psilosybiini sijoittui listan viimeiseksi haittalukemalla kuusi, LSD puolestaan oli seitsemällä pisteellään kolmanneksi viimeinen – siinä missä esimerkiksi kärkipäissä majailleen alkoholin lukema oli 72 ja heroiinin 55. [Bloginpitäjän on kuitenkin huomautettava, ettei kyseinen lista etenkään asiayhteydestään irroitettuna tarjoa mitään absoluuttista totuutta erilaisten päihdeaineiden haittoihin, ja esimerkiksi suomalaisille tutun buprenorfiinin alhainen pisteytys herättää allekirjoittaneessa hämmennystä. Jos jollain on tarjota tähän näkökulmia, kommenttipalsta on auki!]

Kysyessäni LSD:n kieltämisen syitä, professorin vastaus on yllättävänkin yksioikoinen: "Vietnamin sota". Pohjimmiltaan kyse on Nuttin mielestä siitä, että aineen käytön levitessä valtaväestön keskuuteen 60-luvun puolivälissä "nuoret amerikkalaiset totesivat saaneensa tarpeeksi sotimisesta, mikä aiheutti valtavia yhteiskunnallisia jännitteitä. Oli keksittävä syitä aineen kieltämiseksi. Päätöstä ei vastustettu, vaikka perustelut yleisesti ymmärrettiinkin silkaksi potaskaksi."

Carhart-Harrisin selitys on monisyisempi: "Psykedeelit herättävät pelkoa, koska ne paljastavat mieltämme. Ihmismielen syövereitä pelätään – tai oikeammin, ihmisyyttä ylipäänsä."

Niin aivojen kuin mielenkin rakenne on hierarkkinen. Jo Freudin intuitiivisesti oivaltamien periaatteiden mukaan – joiden paikkansapitävyyden neurotiede on sittemmin osoittanut – merkittävä osa mielemme toiminnasta tapahtuu tietoisen, egon toimintakenttänä toimivan arkitajunnan tasolla. Alitajuisten prosessien tutkiminen on ollut hankalaa jo niiden luonteen vuoksi. Psykedeelien aiheuttamia poikkeuksellisia tietoisuudentiloja leimaa egon hälventyminen – itsetietoisuuden häviäminen. "Tämä tekee psykedeeleistä tärkeitä mielen ymmärtämisen työkaluja," Carhart-Harris toteaa. "Raja-aidat egoon kytkeytyvän ja primitiivisemmän tajunnan välillä luhistuvat, minkä seurauksena alitajunnan havainnoinnista tulee mahdollista."

Tsekkiläinen psykiatri Stanislav Grof ennusti vuonna 1975, että psykedeelit tulisivat "vastuullisesti ja varovaisesti hyödynnettyinä olemaan psykiatrialle samaa kuin mikroskooppi biologialle tai teleskooppi astronomialle". LSD-tutkimuksen täyskielto kuitenkin asettui näiden unelmien tielle. Nutt saattaa viitata juurikin Grofiin kutsuessaan tätä "pahimmaksi tutkimukseen liittyväksi sensuuriksi sitten teleskoopin kieltämisen katolisen kirkon toimesta" [Prof. Nutt näyttää nielleen vailla totuuspohjaa olevan myytin, sillä katolinen kirkko ei ilmeisestikään kieltänyt teleskooppia[7] – olkoonkin, että jotkut Galileon aikalaiskollegoista todella kieltäytyivät katsomasta tämän tarjoaman teleskoopin läpi. --suom. huom] Nutt jatkaa: "Huomattava todistusaineisto osoittaa LSD:n olevan tehokas hoito esimerkiksi riippuvuuksien hoidossa. Tästä huolimatta ainetta ei ole tutkittu 50 vuoteen. Tämä on pöyristyttävää."

Johtui asia sitten Carhart-Harrisin psykedeeleissä näkemästä potentiaalista, tai mahdollisesti tohtorin haastatteluntekoviikolla kärsimästä tutkimusrahoitukseen liittyvästä takaiskusta, miehen äänessä voi havaita ärtymystä hänen puhuessaan psykedeelien marginaaliasemasta tieteellisen tutkimuksen kentällä. "Olen työskennellyt aihepiirin parissa jo vuosikymmenen, ja mielestäni tekemääni tutkimustyötä voi rehellisesti sanoa melko uraauurtavaksi. Tästä huolimatta olen silti yhäkin huomaavinani jonkinlaista konservatiivista vastustusta aihetta kohtaan. Ihmiset saattavat sanoa kannattavansa uutta tutkimusta, mutta onko näin todella?"

Psykedeeleillä on toki puolestapuhujansa. Yksi heistä on Amanda Feilding, Wemyssin ja Marchin kreivitär, joka vuonna 1998 perusti The Beckley Foundationin, hyväntekeväisyysjärjestön, jonka pyrkimyksenä on sekä psykedeelitutkimuksen edistäminen että globaalin huumepolitiikan uudistaminen. Säätiö on rahoittanut merkittävän osan LSD-tutkimuksesta. "Hänen vakaa tukensa on ollut edistymisemme kannalta välttämätöntä", Carhart-Harris-sanoo.

"Olen halunnut tämän tutkimuksen toteutumista jo 20 vuoden ajan", Feilding kertoo, ja lisää tehneensä Albert Hofmannille henkilökohtaisen lupauksen LSD-tutkimusten käynnistämisestä tämän elinaikana. ("Hän oli kovin mielissään. Pienestä koostaan huolimatta Hofmann oli varsinainen jättiläinen mieheksi.") Hofmann kuoli vuonna 102 vuoden ikäisenä vuonna 2008. [mutta ehti vielä nähdä luvattujen LSD-tutkimusten käynnistyvän uudestaan tutkija Peter Gasserin saadessa tutkimusluvat kuolemansairaiden LSD-terapiaa varten vuonna 2007; ks. tuore, aihetta käsittelevä Psykedeeliuutiset-artikkeli. --suom. huom.]

"Pidän näihin aineisiin liittyvien tabujen murtamista todella tärkeänä," Feilding selittää, "ja toivon, että voimme hitaasti, huolellista työtä tekevien tieteen ja politiikan asiantuntijoiden avulla, kasvattaa perustaa psykedeelien potentiaalin ymmärtämiselle, ja lisätä tietoutta kieltolakipolitiikan haitallisuudesta. Psykedeelit ovat auttaneet ihmistä historian alkuhämäristä saakka. Niitä on pidetty sakramentteina; niitä on kutsuttu jumalten lihaksi. Modernissa kulttuurissamme näihin aineisiin on suhtauduttu kuin ne olisivat peräisin itse Saatanalta.."

Feildingin tuki on Carhart-Harrisin mukaan ollut ainutlaatuista, minkä vuoksi tutkija harkitsee muitakin rahoituskeinoja. Hän kertoo pureskelevansa ajatusta joukkorahoituskampanjasta: "Innostus aihetta kohtaan on suurta. Hukun sähköposteihin, joissa ihmiset kertovat uskovansa psykedeelien potentiaaliin."

Tuo potentiaali on käymässä ilmeiseksi. Keskeisimmät esteet eivät ole tieteellisiä vaan lainsäädännöllisiä, ja niiden purkaminen vaatii poliittista tahtoa. "On helppoa sortua liialliseen optimismiin", Carhart-Harris sanoo: "Mitä enemmän näkyvyyttä psykedeelit saavat, sitä todennäköisempää on, että ne synnyttävät jonkinlaisen konservatiivisen vastareaktion."

"Psykedeelit jakavat mielipiteitä, ja niitä vastustetaan koska ne nähdään uhkana. Tieteenteossa on kuitenkin viime kädessä kyse rehellisyyden harjoittamisesta: pyrkimys rehellisyyteen on tieteen suurin ansio. Jos tarkoituksena on todellisuuden ymmärtäminen, ei vaikeita asioita voi loputtomiin vältellä."

Lisätietoa Carhart-Harrisin tutkimuksesta tästä; tutkimukseen voi tehdä linkin kautta myös rahalahjoituksia.


Viitteet:
[1] Hypothesis on Albert Hofmann's Famous 1943 "Bicycle Day"
[2] Nearly 100, LSD's Father Ponders His 'Problem Child'
[3] Tutkijat etsivät LSD:stä apua alkoholismin hoitoon,
[4] Lainauksen lähde: Psychedelic Psychiatry: LSD from Clinic to Campus, s.123-124
[5] Effects of Schedule I drug laws on neuroscience research and treatment innovation
[6] Drug harms in the UK: a multicriteria decision analysis
[7] MDMA-tutkija Matthew Baggott kommentoi väitteitä teleskoopin kieltämisestä


Lisää tutkailtavaa:
Carhart-Harrisin erittäin mielenkiintoinen AMA-kyselysessio Redditissä
Harrisin videoluento "How do psychedelic drugs work on the brain?"

Lääkäri ei määrää happoa – olisiko syytä?

Alkuperäinen artikkeli: Why Doctor's Can't Give You LSD (But Maybe They Should), Popsci 16.04.2013. Asiavirheitä korjattu. 

70-luvun alussa tukahdutettu psykedeelitutkimus on 90-luvun alun jälkeen alkanut ottaa uutta tuulta purjeisiinsa. Yhäkin psykedeelejä silti kontrolloidaan äärimmäisen tiukasti, ja tutkimuksen toteuttaminen on vaikeaa.

sympaattinen tohtori david nichols kammiossaan.

David Nichols valmistui lääkeainekemian tohtoriksi Iowan Yliopistosta vuonna 1973. Hänen tutkimusaluenaan oli psykedeelit, joiden äärelle hän visioi tulevan uransa. "Otaksuin työskenteleväni psykedeelien parissa loppuelämäni", Nichols sanoo.

Hänen ajoituksensa ei ollut onnekkaimmasta päästä. Vuonna 1970, vuosi sen jälkeen kun Nichols oli aloittanut opintonsa, Richard Nixon allekirjoitti uuden huumelainsäädännön, jonka tarkoituksena oli rajoittaa maan huumekauppaa*. Uusi lainsäädäntö siirsi psykedeelit, esimerkiksi LSD:n, DMT:n, psilosybiinin ("taikasienten" aktiivinen ainesosa) ja meskaliinin, sekä esimerkiksi kannabiksen, tiukimmin kontrolloitujen ykkösluokituksen (Schedule I) huumeiden listalle. Listalla olevat aineet ovat määritelmän mukaan "suuren riippuvuuspotentiaalin omaavia ja vailla lääketieteellistä arvoa". (Tieteellistä näyttöä psykedeelien riippuvuuspotentiaalista ei ole; väite "vailla lääketieteellistä arvoa" on myös vähintäänkin epäilyttävä. --suom. huom.) 15 vuotta myöhemmin, ekstaasin yleistyttyä 80-luvun puolivälissä, listalle päätyi hätätoimenpiteiden kautta myös MDMA. Vertailun vuoksi, esimerkiksi kokaiini ja oopiumi** on luokiteltu vähemmän vaarallisiksi kakkosluokituksen (Schedule II) aineiksi, mikä tarkoittaa että niitä on laillista määrätä reseptillä.

Tutkimusaineistoa psykedeelien tehosta alkoholismin ja mielenterveysongelmien hoidossa, sekä niiden hyödyllisyydestä ihmispsyyken ja aivojen toiminnan ymmärtämisessä, oli huomattavasti. 1970-luvun alkuun tultaessa valtio oli kuitenkin tiukentanut ykkösluokituksen aineiden kontrollia, myös tutkimustarkoituksessa. Valtavirrassa on vasta viime vuosina alettu hyväksyä ajatus psykedeelien mahdollisesta lääketieteellisestä potentiaalista.

Muutos alkoi 90-luvun alussa. Kun yhä useammat tutkimukset ovat viimeisen vuosikymmenen kuluessa osoittaneet psykedeelitutkimuksen olevan mahdollista, yhä useammat tutkijat ovat sittemmin saaneet luvan ihmiskoehenkilöillä toteutettuihin kliinisiin tutkimuksiin. Tulokset ovat olleet lupaavia, ja osoittavat esimerkiksi, että MDMA on tehokas apu posttraumaattiseen stressioireyhtymään, ja että klassiset psykedeelit, esimerkiksi psilosybiini ja LSD, tarjoavat merkittävää apua kuolemansairaiden kokeman ahdistuksen sekä alkoholismin hoitoon. Käytännössä psykedeelitutkimuksen tekeminen ei kuitenkaan yhäkään ole helppoa.

***

veikeä tohtorimme hofmann

1930-luvulla sveitsiläinen, Sandoz-lääkeyhtiössä työskentelevä kemisti Albert Hofmann tutki ergot-alkaloideja. Vuonna 1938 hän syntetisoi ensimmäistä kertaa Lysergihapon dietyyliamidin. LSD ei alun perin herättänyt kummempaa kiinnostusta, mistä huolimatta Hofmann tunsi aineeseen outoa vetoa. Viisi vuotta myöhemmin, huhtikuussa 1943, hän syntetisoi LSD:tä uudelleen, ja huomasi sen erikoiset vaikutukset omakohtaisesti: Pieni määrä ainetta imeytyi hänen ihonsa läpi, ja hän päätti poistua työpaikaltaan tilassa, jota hän myöhemmin kuvaili "ei alkuunkaan epämiellyttäväksi päihtymykseksi".*** Joitakin päiviä myöhemmin hän päätti kokeilla ainetta uudelleen pieneksi otaksumallaan annoksella, 250 mikrogrammalla (nykyään tiedetään, että jo 100 mikrogrammaa riittää huomattavan vaikutuksen tuottamiseen). Hän kuvailee tästä seurannutta kokemusta kirjassaan LSD: My Problem Child.

Hofmann ounasteli, että LSD:llä voisi olla lääketieteellisiä käyttötarkoituksia, jonka vuoksi hän alkoi kollegoineen tutkia aineen vaikutusta koe-eläimiin. Ensimmäinen tutkimusartikkeli LSD:n psykiatrisista vaikutuksista julkaistiin vuonna 1947. Tutkijoiden näkökulma oli, että LSD:n avulla olisi mahdollista mallintaa psykoottisia häiriötiloja terveissä aivoissa – aineen ajateltiin tarjoavan tutkijoille tilaisuuden tuottaa itselleen samankaltaisia tuntemuksia kuin ne, joita mielenhäiriöistä kärsivät kokevat. Tila oli myös mahdollisuus kaataa raja-aitoja, vapauttaa mieli tavalla joka edesauttaa potilaiden avautumista psykoterapiassa.

Huolimatta myöhemmästä maineestaan, LSD ei ollut ainoastaan The Beatlesin ja Kalifornian hippien mieleen. Kuten Time-lehti vuonna 1955 otsikoi, aine nähtiin "mittaamattoman arvokkaana aseena psykiatrien arsenaalissa". Tutkimusten laatu vaihtelu suuresti, mutta arvioiden mukaan ainetta annosteltiin vuosina 1950-1963 n. 40,000 koehenkilölle ympäri maailman. 

Vuonna 1953, kanadalaiset tutkijat yrittivät hyödyntää suuria LSD-annoksia alkoholistipotilaiden säikäyttämiseksi raittiuteen, mutta totesivatkin aineen tuottavan eräänlaisen mystisen, kuin uskonnollisen kokemuksen, joka motivoi alkoholisteja raittiuteen. Hiljattainen meta-analyysi osoitti, että tutkijoiden vainu ei ollut tuulesta temmattu: Vaikka monet 1960-luvun yksittäisistä tutkimuksista olivatkin otannaltaan liian pieniä tuottaakseen tilastollisesti merkittävää näyttöä, yhdessä tarkasteltuna tutkimusten selvät, johdonmukaiset tulokset osoittivat selviä, myönteisiä vaikutuksia.

Samaan aikaan myös Yhdysvaltain valtio kasteli varpaitaan haponkyllästämiin virtoihin. CIA näki LSD:n tarjoavan kyseenalaisia mahdollisuuksia: Ehkä aine voisi toimia totuusseerumina tai mielenhallinnan työkaluna. Natsitohtori Josef Mengele kollegoineen oli tehnyt keskitysleirien vangeilla tutkimuksia meskaliinin ja muiden aineiden avulla. Kylmän sodan vainoharhaisessa ilmakehässä Yhdysvaltain laivastossa ajateltiin, että meskaliinin avulla saattaisi olla mahdollista pakottaa ihmisiä paljastamaan tietoa vasten tahtoaan. Kokeet eivät tuottaneet toivottuja tuloksia, mutta seuraavaksi käännyttiin Albert Hofmannin uuden ihmeainen puoleen, joka oli jo kerännyt huomattavaa liikemomenttia psykiatrisena työkaluna.

tarkistetaan matkalaput, olkaa hyvä

Vuosien 1953 ja 1964 välillä CIA, MKULTRA-projektinsa nimissä, tutki LSD:n vaikutuksia ujuttamalla sitä pahaa-aavistamattomien siviilien, vankien, hallituksen työntekijöiden ja jopa omien agenttiensa hermostoihin –tavalla, jota senaattori Edward Kennedy myöhemmin kuvaili "tieteellisestä näkökulmasta jokseenkin järjettömäksi puuhaksi". Ennen pitkää oltiin pisteessä, jossa odottamattomat happotripit nähtiin yhtenä CIA-työtehtävän "ammatinvalintaan liittyvistä riskeistä", kuten Martin Lee ja Bruce Shlain kirjassaan Acid Dreams kuvaavat. (Kiinnostuneet voivat muuten käydä lainaamassa tämän ja muitakin aihepiirin teoksia Helsingissä majailevasta Vaihtoehtojen varjokirjastosta. --suom. huom)

Kokeita toteuttaneet henkilöt eivät olleet tukijoita. Ainakin yksi "tutkimusten" kohteeksi joutunut kuoli hämärissä olosuhteissa****. MKULTRA-ohjelman tiimoilta järjestettiin ennen pitkää senaatin kuulustelut, mutta tässä vaiheessa monet operaatioon liittyvistä dokumenteista oli jo ehditty tuhota CIA:n johtaja Richard Helmsin käskystä.

Vuonna 1965 CIA:n väärinkäytöksistä häiriintynyt kongressi rajasi LSD:n ja muiden psykedeelien käytön tieteellisiin tutkimuksiin. Ilmapiiri oli vähitellen kääntymässä psykedeelejä vastaan. Yhtenä syynä tähän oli joidenkin tutkijoiden epäeettinen toiminta (jota eräs tutkija myöhemmin kuvaili "liiallisena innokkuutena"). Timothy Leary, psykologi ja psykedeelinen puolestapuhuja joka tunnetaan mm. lausahduksestaan "Turn on, tune in, drop out", menetti työtehtävänsä Harvardin Yliopistossa vuonna 1963, koska yliopiston johto pelkäsi hänen ja muiden Harvardin Psilosybiiniprojektin tutkijoiden toteuttavan tutkimustaan huolimattomasti, jopa olevan itse tutkimuksissa psilosybiinin vaikutuksen alaisena! He olivat myös antaneet eräälle opiskelijalle psilosybiiniä tutkimustilanteen ulkopuolella.

Myös poliittiset motiivit kasvattivat painetta psykedeelitutkimuksen keskeyttämiseen, huolimatta siitä, että Learynkin tutkimukset olivat tuottaneet lupaavia tuloksia, mm. vankien rikoksenuusimismäärien vähentämisessä psilosybiinin avulla (ks. myös seurantatutkimus tästä). LSD ja psilosybiini näyttelivät merkittävää roolia kasvavassa vastakulttuurisessa liikehdinnässä. Psykedeelit lietsoivat rauhaa ja rakkautta aikana jona hallitus yritti epätoivoisesti värvätä sotilaita käymäänsä Vietnamin sotaan, jota yhä useammat nuoret vastustivat. Vuonna 1966 USA kriminalisoi LSD:n. Muu maailma seurasi nopeasti perässä. Kaikista lupaavimmatkin tutkimukset hidastuivat huomattavasti, ja 1970-luvun puoliväliin mennessä ne oli lopetettu kokonaan.

***

Tällainen maailma odotti vastavalmistunutta Nicholsia, jonka kirjoitti väitöskirjansa psykedeeleistä. "Psykedeelitutkimus tarjosi oivallisen mahdollisuuden lupaavan tutkijanuran tuhoamiseen", Nichols muistelee. Käsitys pitää jossain määrin paikkansa tänä päivänäkin, koska rahoituksen saaminen psykedeelitutkimukselle on edelleen vaikeaa. Arvostettuna Purduen Yliopiston professorina Nichols sai National Institute on Drug Abuselta (Yhdysvaltain Kansallinen huumeiden väärinkäytön instituutti) 30 vuoden tutkimusrahoituksen, tavoitteenaan selvittää psykedeelien toimintamekanismeja. Koska NIDA:n tavoitteena on kuitekin nimenomaisesti aineiden väärinkäytön lopettaminen, Nicholsilla ei ollut mahdollisuutta tutkia mahdollisia lääketieteellisiä hyötyjä.

Psykiatri Charles Grob kirjoittaa vuoden 1994 artikkelissaan Yearbook for Ethnomedicine and the Study of Consciousness -julkaisussa:

Armeijan tiedustelupalvelun ja CIA:n alaisuudessa toimineiden psykiatrian tutkijoiden epäeettiseen toimintaan liittyvät paljastukset, yhdessä psykedeelien puolestapuhujien laajaa huomiota herättäneen, hyvin kiistanalaisen toiminnan kanssa, johti tutkimustyön tukahduttamiseen. Seuraavien 25 vuoden aikana psykedeelit olivat akateemisen maailman hylkiö; käytännössä virallinen keskustelu keskeytyi kokonaan.

90-luvun alussa Nichols kertoi eräässä tiedetapahtumassa tarinaa jonka oli aiemmin toistanut jo miljoonia kertoja: "On harmillista, ettei psykedeelien parissa toteuteta minkäänlaisia kliinisiä ihmiskokeita. Tutkimus on mahdollista, mutta vaatii yksityistä rahoitusta." Nichols päätti hankkia tuon yksityisen rahoituksen, vaikka hänellä itsellään ei ollutkaan riittävää koulutusta kliinisen tutkimuksen toteuttamiseen. Vuonna 1993 Nichols ja Grob kollegoineen perustivat Heffter Research Instituten, jonka tavoitteena oli tehdä laillista, tiukan pätevää tieteellistä psykedeelitutkimusta.

Grob, UCLA:n lääketieteellisen tiedekunnan professori, oli yksi ensimmäisistä FDA:n (Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto) tutkimusluvan saaneista tutkijoista kymmeniin vuosiin. Häntä kiinnosti psilosybiinin (jonka kantama poliittinen taakka oli huomattavasti LSD:tä tai MDMA:ta kevyempi) hyödyntäminen kuolettavasti sairaiden syöpäpotilaiden kokeman ahdistuksen ja masennuksen hoidossa.

Mikä sitten muuttui? Nykyään Pohjois-Carolinan Chapel Hill -yliopistossa työskentelevän Nicholsin mukaan säätelyssä ei tapahtunut mitään äkillistä muutosta, vaan kyse on enemmänkin asenteiden hitaasta muutoksesta. "Vuosien ajan FDA:lle tarjotut tutkimusprotokollat psykedeelien käytöstä ihmiskoehenkilöillä vain jäivät lojumaan viraston nurkkiin."

Eläinkokeet jatkuivat, koska aineiden toimintamekanismit kiinnostivat yhä valtiota. "Oletus oli, että ihmistutkimus oli yksinkertaisesti mahdotonta", sanoo Mark Geyer, myöskin yksi Heffter-tutkimussäätiön perustajista, joka on tehnyt NIDA:n rahoittamaa neurotieteellistä koe-eläintutkimusta psykedeelien parissa lähes kolmen vuosikymmenen ajan. Vaikka tutkimus olisi ollut mahdollistakin, FDA:lle tuskin lähetettiin paljonkaan hakemuksia, koska yleinen uskomus oli ettei tutkimuslupia tultaisi saamaan.

"Päämääränä ei ollut tieteenteon vaan katukäytön estäminen. Sivuvaikutuksena kuitenkin oli, että mahdollisuus tehdä laillista tutkimusta kutistui", Geyer selittää. "Käsittääkseni mitään tutkimuksen suoranaisesti kieltävää lainsäädäntöä ei ollut olemassa."

Nicholsin mukaan johtajiston vaihtuminen 90-luvun alussa höllensi viraston asenteita ihmiskoehenkilöillä toteutettavaan psykedeelitutkimukseen. Vuosikausien yrityksen jälkeen psykiatri Rick Strassman sai viimein luvan toteuttaa DMT-tutkimusta.

"Lailliset ihmiskokeet psykedeeleillä, huolimatta niiden huomattavasta potentiaalista, niin teoreettisesta kuin käytännöllisestäkin, vaatii valtavasti työtä tiukan konrollin läpäisemiseksi. Tämän vuoksi harva on edes yrittänyt toteuttaa sellaisia", Strassman tuskailee Journal of Psychoative Drugs -lehden artikkelissaan vuonna 1991. Tästä huolimatta hänen tutkimuksensa, joka kattoi 60 vapaaehtoista koehenkilöä ja satoja DMT-annoksia, ei tuottanut ongelmia FDA:n suhteen. Tämä avasi ovea uusille tutkimuksille.

Heffter-instituutin kanssa työskentelevä Grob suunnitteli ja onnistui saamaan FDA:n hyväksynnän pienelle tutkimukselle, jossa annosteltiin psilosybiiniä 12 kuolemansairaalle, 30-60-vuotiaalle syöpäpotilaalle. Jokainen osallistujista kävi kahdessa istunnossa, joiden välillä oli kuukausi aikaa. Yhdessä istunnoista annosteltiin plaseboa, toisessa psilosybiiniä. "Koimme, että olisi epäeettistä kieltää kuolemansairailta aktiivinen aine", Grob selittää.

Koska kyse oli ensimmäisestä psilosybiiniä hyödyntävästä tutkimuksesta vuosikymmeniin, FDA hyväksyi tutkimukseen vain alhaisen annoksen. "Koehenkilöt eivät nähneet kaikenkyllästäviä hallusinaatioita", Grob muistelee. Vaikutukset olivat lähempänä valveunta. Kuuden kuukauden kuluttua toteutettu seurantatutkimus osoitti, että koehenkilöiden ahdistus oli laskenut huomattavasti. Tutkimus loi edelleen tietä lisätutkimukselle.

Vastoin yleistä käsitystä, terapeuttinen psykedeelisessio ei näytä tältä.

***

Vaikka Strassmanin tutkimuksen myötä kävi selväksi, että kliininen tutkimus on sekä laillista että mahdollista, polku ei yhäkään ole kevyt. Tämän vuoksi Heffter-instituutin ja MAPS:in kaltaiset yhdistykset ovat tarpeellisia: Niillä on resursseja ja motivaatiota rämpiä tutkimusten toteuttamiselle välttämättömän byrokraattisen viidakon lävitse. Heffter-instituutti tarjoaa tutkijoille tietoa siitä, millaiset menetelmät on aiemmin todettu toimivaksi, sekä rakentavaa vertaisarviointia. Kun tutkimusprotokolla on hyväksytty, järjestö hakee sille yksityistä rahoitusta.

"Lupien saamiseen menee vuosia", Grob kertoo. Erityisen kauan lupa-asioissa kesti hänen ensimmäisen tutkimuksensa kohdalla; sittemmin kulku on helpottunut koska jo tehdyt tutkimukset tarjoavat valmiita piirustuksia joiden varaan suunnitella uusia.

Ihmiskokeet vaativat yliopiston lautakunnan hyväksynnän lisäksi myös FDA:n sekä DEA:n (liittovaltion huumepoliisi) luvan. Jälkimmäiseltä saadaan luvat aineiden säilytykseen ja käsittelyyn. Säilytyksen osalta DEA:n säännökset ovat äärimmäisen tiukkoja; tarkoituksena on estää, etteivät esimerkiksi uteliaat opiskelijat pääse aineisiin helposti käsiksi. Luvat myönnetään yksittäiselle tutkijalle, ja esimerkiksi huoneen vaihtamiseen on erikseen haettava DEA:n lupaa.

Kliinisessä tutkimuksessa käytettävät aineet on puhtauden takaamiseksi valmistettava tarkasti määritellyin menetelmin. Vaikka eläinkokeita ei koske samat vaatimukset kuin ihmiskokeita, myös eläinkokeet vaativat erityisen ykkösluokituksen tutkimusluvan, huolimatta siitä, että ihmisen normaaliannos riittäisi sadoille hiirille.

"Alalle lähdeteään intohimosta", sanoo Nichols, jonka Purduessa sijaitseva laboratorio on tuottanut suuren osan tutkimuksissa käytetyistä aineista. "Hyvän kemistin taidot riittävät synteesiin, mutta rikkaaksi tällä ei tule."

DEA:n mukaan luvat ykkösluokituksen aineiden tutkimiseen saa tällä hetkellä noin yhdeksässä kuukaudessa. Tutkijat ovat arvion suhteen epäileväisiä: "DEA:lla ei vaikuta olevan kummempaa kiirettä lupien myöntämiseen", Nichols tölväisee.

Tällä hetkellä luvat on 349 tutkijalla, ja suuta on ollut laskeva: Kolme vuotta sitten lupia oli Yhdysvalloissa 550. Nicholsin mukaan tämä saattaa olla seurausta DEA:n tehostetusta valvonnasta, jota on kohdistettu puutteellisin luvin toimineisiin tutkijoihin. Aiemmin tutkimusluvat sai jokseenkin helposti uudistettua vuosittain, mutta viime vuosina Nicholsilta on vaadittu ajan tasalla olevia tutkimusprotokollia ja tarkkaa selontekoa siitä, miksi luvat ovat yhä tarpeen.

***

Osa psykedeeleihin – ja muihinkin laittomiin aineisiin, esimerkiksi kannabikseen – liittyvän tutkimuksen vaikeudesta on seurausta siitä, ettei kyse ole lääkeyhtiöitä kiinnostavasta huipputekniikasta. Alalla ei liiku suuria rahoja. Vaikka LSD:n ja psilosybiinin kaltaisia aineita on suhteellisen helppo valmistaa, MAPS:in perustaja Rick Doblinin sanoin "psykedeelejä ei voi patentoida tai monopolisoida, ja ne kilpailevat suoraan sellaisten lääkkeiden kanssa, joita tätä nykyä määrätään päivittäiskäyttöön".

"Kollegani kysyvät tämän tästä, miksi haluan käyttää aikaani tähän, näinä nanoteknologian ja täsmähoitojen aikoina", kannabistutkimusta tehnyt Kalifornian San Franciscon yliopiston lääketieteen professori Donald Abrams kertoo. "Elämme 2000-luvulla; lääkekasvien tutkimus ei ole sijoituskohteena erityisen kovassa huudossa."

Ilman ulkopuolista tutkimusrahoitusta eivät tutkijanurat etene, mikä nostaa entisestään tutkijoiden kynnystä lähteä alalle.

Heffter-instituutin ja MAPS:in kaltaiset järjestöt saavat rahoituksensa yksityishenkilöiltä, eikä niillä ole varaa kalliisiin suuren mittakaavan ihmiskokeisiin jotka voisivat tuottaa riittävän suuren otannan tarjoavia tuloksia. Nichols toivoo liittovaltion rahoitusta heltiävän ensi vuosikymmenellä, olettaen että pilottitutkimusten tulokset ovat riittävän lupaavia. "On käynnissä selvä kehitys suuntaan, jossa psykedeelien potentiaali ja suhteellinen vaarattomuus hyväksytään mahdolliseksi."

Leima on kuitekin yhä vahva. "Psykedeelitutkimukseen ryhtyminen on yhä vaikeaa, niin ammatillisen uran kuin rahoituksenkin lähtökohdista", MAPS:in viestintävastaava Brad Burge sanoo.

Vaikka psykedeelitutkimus on ottanut edistysaskelia Englannissa ja Sveitsissä, esteitä on yhä muuallakin kuin Yhdysvalloissa. Huhtikuun alussa psilosybiinin vaikutuksia masennukseen selvittävä tutkimus viivästyi johtuen säädöksistä, jotka vaativat tutkimuksissa käytettävien aineiden valmistuksen tapahtuvan tietyn standardin (Good Manufacturing Practice, GMP) mukaan. Lontoon Imperial Collegen tutkijat eivät toistaiseksi ole löytäneet sopivaa valmistajaa.

"Lainsäädäntö joka kategorisoi psilosybiinin kaltaiset substanssit kaikista vaarallisimmiksi aineiksi tekee tutkimuksen lähes mahdottomaksi", professori David Nutt toteaa lehdistötiedotteessa. "Tutkimuksemme ei ole päässyt käyntiin, koska on osoittautunut hyvin vaikeaksi löytää yritystä joka voisi valmistaa aineen ja olisi valmis hankkimaan tarvittavat luvat. Lupien saaminen saattaa kestää jopa vuoden ja kolminkertaistaa hinnan. Kokonaisuutta mutkistaa huomattavasti antiikinaikainen asenne, jonka mukaan ykkösluokituksen aineilla ei voi olla minkäänlaista lääkinnällistä potentiaalia. Tutkimus on tehty käytännössä mahdottomaksi."

Esteistä huolimatta psykedeelien parantavat mahdollisuudet – esimerkiksi alkoholismin, masennuksen ja PTSD:n hoidossa – saavat tutkimusalan näyttämään joidenkin tutkijoiden silmissä vaivan arvoiselta. Tällä viikolla sata tutkijaa ja yhteensä noin 1600 osanottajaa**** ympäri maailman osallistuu Kalifornian Oaklandissa järjestettävään kolmepäiväiseen Psychedelic Science 2013 -konferenssiin, jonka järjestäjiin MAPS ja Heffter-instituutti kuuluvat.

Burge toteaa, että psykedeelitiedettä vainonnut leima saattaa vähitellen olla haihtumassa uuden tutkijasukupolven myötä. "Alkuperäisten tutkijoiden rinnalle on syntynyt uusi opiskelijoiden ja tutkijoiden sukupolvi, jota psykedeelitutkimus ei pelota. He etsivät hoitoja joihinkin kaikista vaikeimmista sairauksistamme."

huomioita:

* rajoittaa huumekauppaa, ts. puskea huumekauppa maan alle - huumekauppa sinänsä kyllä on kelvannut Yhdysvaltain vallanpitäjille
** Alkuperäisen artikkelin mukaan myös heroiini lasketaan kakkosluokitukseen; tämä ei pidä paikkaansa.
*** Tarina tavasta, jolla Hofmann sai LSD:tä elimistöönsä on kyseenalaistettu mm. artikkelissa haastatellun tri. Nicholsin toimesta. 
**** Alkuperäisessä artikkelissa väitettiin, että Olson putosi ikkunasta LSD:n vaikutuksen alaisena, mutta itse asiassa huumauksen ja kuoleman välillä oli yli viikko aikaa, ks. tämä.
***** Alkuperäisessä artikkelissa väitettiin virheellisesti, että konferenssiin osallistuisi 1600 tutkijaa, mutta mainittu määrä on koko osallistujamäärä. Esitelmöimässä on 100 tutkijaa, ja jäljellejäävistä 1500 osallistujasta osa on tutkijoita, osa muuten vain aiheesta kiinnostuneita.