Teatterikorkeakoulun lehtori sai potkut kerrottuaan ayahuascaa hyödyntävistä rituaaliperinteistä

Helsingin sanomat kertoo ritualistisen teatterin kursseja teatterikorkeakoulussa opettaneen lehtori Eero-Tapio Vuori saaneen kuun alussa potkut työstään. Kyse on siitä, että kursseilla on kerrottu ayahuascaa hyödyntävistä rituaaliperinteistä, minkä seurauksena yksi oppilaista on tehnyt valituksen, jonka ytimessä on syytös oppilaiden kannustamisesta päihdyttävien aineiden käyttöön.

Julkisuuteen kerrotut syyt ovat antaneet syytä olettaa, että päätös on tehty hätiköiden ja tieteellisestä näkökulmasta ongelmallisin perustein. Jos syyt ovat muita kuin ne, joita on julkisuuteen kerrottu, tämäkin on avoimuuden ja tieteen vapauden näkökulmasta kyseenalaista; potkut antanut dekaani ei ole halunnut päätöstään julkisuudessa taustoittaa, joten tapausta on muun kuin sisäpiirin osalta jouduttu arvioimaan vajavaisen tiedon pohjalta.

Potkuista on nyt tehty 38 ihmisen allekirjoittama vetoomus, jossa vaaditaan potkujen perumista. Helsingin Sanomat kertoo artikkelissaan nähneensä irtisanomisperusteet.

Vaikka salaamisen taustalla olisi esimerkiksi sinänsä ymmärrettävä halu suojella valituksen tehnyttä oppilasta, salassapitäminen tekee käytännössä mahdottomaksi arvioida ratkaisun perusteita. Jutussa on väistämättä kysymys myös siitä, millaisia asioita tieteen kentällä saa tai ei saa tutkia. Jos opettajalla ei ole mahdollisuutta kertoa maailman ilmiöistä rehellisesti, miten oppilaiden voi olettaa muodostavan asioista omia käsityksiään tai tehdä vakavasti otettavaa tutkimusta?

Irtisanomispäätöksessä Vuoren on katsottu kannustaneen oppilaitaan päihdyttävien aineiden käyttöön. Vuori itse kiistää asian. Jos Vuori on kertonut asiasta monipuolisesti, myös riskejä käsitellen, hänen syyttämistään siitä, että hän on kurssillaan puhunut potentiaalisen riskialttiista toiminnasta, voisi verrata opettajan syyttämiseen siitä, että hän kertoisi oppilailleen rehellisesti vaikkapa vuorikiipeilystä, jääkiekosta tai mistä tahansa riskialttiista toiminnasta eri puolineen.

Kuten Helsingin Sanomien artikkelissa haastatellut asiantuntijat toteavat, rituaaleista kertominen ja tietyissä konteksteissa myös niihin osallistuminen on keskeinen osa monien tieteenalojen tutkimusperinnettä, eikä siten mikään erityisen kauhistelun peruste. On toki totta, että ayahuascarituaaliin liittyy Suomessa kiellettyjä yhdisteitä sisältäviä kasveja; voi vain toivoa, että potkut antanut dekaani (ja ylipäänsä jokainen aihepiiristä puuttellisen tiedon pohjalta vahvoja mielipiteitä muodostanut) perehtyy tapahtuneen myötä paremmin ayahuascaa koskevaan, laajaan tieteelliseen tutkimusaineistoon.

Kulttuuriantropologi Jari Ruotsalainen muistuttaa artikkelissa: ”On erityisen tärkeää, että vastuullista tutkimusta ja opetusta antavia henkilöitä ei tuomita pelkkien henkilökohtaisten tuntemusten, fiilisten ja suoranaisen ymmärtämättömyyden pohjalta. Se on oikeusmurha.”

Itä-Suomen yliopiston kulttuuriantropologian yliopistonlehtori, filosofian tohtori Taina Kinnunen puolestaan kiteyttää suunnan, johon emme halua kulkea: ”Pahimmillaan tällainen ilmapiiri johtaa siihen, että ei uskalleta tutkia vieraita kulttuureja ja niihin kuuluvia piirteitä, joita ei meillä pidetä hyväksyttävänä”.

Päivitys: Potkut peruttiin alle kuukautta myöhemmin.

--–-- - - - - - --–--

Viesti Psykedeeliuutisten ylläpitäjältä Henry Vistbackalta:

Jos haluat edistää psykedeeleihin liittyvää, laadukasta ja kiihkotonta tiedonvälitystä,

yksi keino siihen on tukea aihepiirin parissa tekemääni työtä joukkorahoitussivuni kautta. 

Lisätietoa tästä.

Kiitos!

--–-- - - - - - --–--

Hesari kirjoittaa ayahuascan potentiaalista masennuksen hoidossa

Helsingin sanomat haastatteli viime viikolla Helsingissä kahdessakin tapahtumassa luennoineita tutkijoita, jotka ovat työssään selvittäneet tiettyjen psykedeelien vaikutusmekanismeja ja niiden terapeuttista potentiaalia.

Sen lisäksi, että artikkelin otsikko on harhaanjohtava, siinä olisi voinut selkeämminkin tuoda esiin sitä, että yksittäiset tutkimustulokset perustuvat tässä vaiheessa vasta varhaisiin pienen otannan tutkimuksiin. Tulosten painoarvoa kuitenkin vahvistaa se, että myös muiden, hyvin samantapaisesti vaikuttavien psykedeelien osalta on samanlaisten käyttötarkoitusten suhteen olemassa vastaavaa, alustavaa näyttöä.

Kun puhutaan psykedeelien mahdollisesta tehosta masennuksen hoidossa, artikkelien kommenttiosioissa esiintyy usein eräs tyypillinen väärinkäsitys, joka on syytä korjata. Tämä väärinkäsitys ilmenee tuhahtelevissa kommenteissa, joiden sisältö on jotakuinkin "just joo, aivan samasta syystähän ihmiset kiskovat masennukseensa viinaa, ja jokainen kyllä tietää, mitä siitä seuraa".

Psykedeelien vaikutus masennukseen näyttää kuitenkin olevan päinvastainen kuin monien ns. nautintoaineiden: Alkoholin välittömät vaikutukset koetaan usein erittäin miellyttäviksi ja pahaa oloa lieventäviksi, mutta niitä seuraavat jälkivaikutukset todella ahdistaviksi ja epämiellyttäviksi. Psykedeelien välittömiin vaikutuksiin puolestaan kuuluu usein hyvinkin ahdistavia ja epämiellyttäviä hetkiä ja pahan olon voimistumista, joita kuitenkin näyttää parhaimmillaan seuraavan pidempiaikainen hyvinvoinnin lisääntyminen.

Tuo hyvinvoinnin lisääntyminen näyttää suorien aivokemiallisten vaikutusten lisäksi liittyvän siihen, että psykedeelit ikään kuin auttavat uudistamaan sellaisia urautuneita ajattelutottumuksia, joista irroittamisen masennuksesta tai riippuvuuksista kärsivät kokevat usein todella vaikeaksi. Niiden vaikutus tarjoaa eräänlaisen ikkunan, jonka kautta ihmisen on mahdollista miettiä elämänsä ongelmia totutusta poikkeavista perspektiiveistä ja löytää käytännön keinoja niiden korjaamiseen.

Kyse on tältä osin hyvin samanlaisista tavoitteista kuin perinteisemmissä psykoterapiamuodoissakin. On kuitenkin selvää, että tällainen vaikutus vaatii kokemukselle oikeanlaiset olosuhteet, koska väärissä olosuhteissa ajattelutottumukset saattavat uudistua myös haitalliseen suuntaan.

Siinä, missä alkoholi aiheuttaa himoa käyttää toistuvasti, voimakkaita psykedeelikokemuksia ei aineiston mukaan yleensä tee mieli kokea kovin pian uudelleen. Helsingin luennollaan toinen tutkijoista vertasi hyvissä puitteissa läpikäytyjä psykedeelisessioita rankkaan urheiluharjoitteeseen: rankkaa, mutta saattaa pidemmällä tähtäimellä olla sen arvoista.

--–-- - - - - - --–--

Viesti Psykedeeliuutisten ylläpitäjältä Henry Vistbackalta:

Jos haluat edistää psykedeeleihin liittyvää, laadukasta ja kiihkotonta tiedonvälitystä,

yksi keino siihen on tukea aihepiirin parissa tekemääni työtä joukkorahoitussivuni kautta. 

Lisätietoa tästä.

Kiitos!

--–-- - - - - - --–--

Ayahuascan potentiaali surun käsittelyn apuvälineenä

Etelä-Amerikan perinteissä jo pitkään hyödynnetyn ayahuasca-keitoksen käyttösovelluksista on viime vuosikymmenten aikana alettu tehdä yhä enemmän tutkimusta[1][2]. Hiljattain julkaistu paperi[3] tarjoaa näyttöä, jonka mukaan ayahuascalla on käyttöarvoa surun käsittelyn apuvälineenä. Läheisen kuolemalla on tapana herättää haastavia tunteita ja ajatusprosesseja, joiden jatkuessa normaalia pidempään ja vaikeampana voidaan puhua pitkittyneen surun häiriöstä. Tällaisen surun käsittelyssä hyödynnetyistä menetelmistä on verrattain vähän empiiristä näyttöä.

Yksi suremisen keskeisimmistä tarkoituksista on esimerkiksi läheisen kuoleman tapauksessa asian jäsentäminen tavalla, joka mahdollistaa tapahtuneiden asioiden ja kuolleeseen liittyvien muistojen hyväksymisen ja kytkeytymisen eheään elämäntarinaan. Välittömästi kuoleman jälkeen tapahtuvaa terapiaa on pyritty välttämään, koska se saattaa häiritä asian luontaista käsittelyä. Pidempään jatkuessaan surutyöhön voi kuitenkin olla tarpeellista saada tukea. Vahvinta näyttöä surun käsittelyn menetelmistä on vertaistukiryhmien osalta[4]. Ihmiset kuitenkin reagoivat surua herättäviin tapahtumiin monin tavoin, ja monille vertaistukiryhmätkään eivät tarjoa apua, esimerkiksi siksi, että ryhmien toimintaan osallistuminen koetaan emotionaalisesti vaikeaksi, tai koska omia tunteita tai kokemuksia ei yksinkertaisesti haluta jakaa muille. On paljon ihmisiä, jotka kaipaisivat uudenlaisia keinoja surunsa käsittelyyn.

Kuva: Connections, Lesley Oldaker

Tutkimuksen lähestymistavoista

Tämä kyselymuodossa toteutettu poikkileikkaustutkimus kohdistui ihmisiin, jotka olivat menettäneet lähiomaisensa viimeisten 5 vuoden aikana. Puolet osallistuneista käsitteli suruaan vertaistukiryhmien, puolet taas ayahuascan avulla. Tutkimusryhmästä rajattiin pois ne, joilla ei ollut erityisen voimakkaita tunteita menetykseensä liittyen. Lopullisessa otannassa oli mukana 30 henkilöä kummastakin ryhmästä.

Kummassakin ryhmässä koehenkilöiden keski-ikä oli hieman yli neljänkymmenen, ja he olivat koulutukseltaan, sukupuoleltaan ja uskonnoltaan vertailukelpoisia (valtaosa osallistujista oli ateisteja). Ayahuasca-ryhmän jäsenet olivat osallistuneet keskimäärin kuuteen ayahuasca-sessioon. Kumpikin ryhmä koki hyötyneensä, mutta ayahuascaryhmän kokemat hyödyt olivat selkeästi merkittävämpiä. Näitä hyötyjä mitattiin liittyen riivaaviin ajatuksiin ja muistoihin, itseen ja muihin kohdistuvaan anteeksiantoon, minäkuvaan, elämänhistorian jäsentymiseen, elämän mielekkyyteen sekä elämän ja kuoleman transendentaalisten ulottuvuuksien integrointiin.

Ayahuascaa juoneiden vastauksia kerättiin sekä monivalintakysymysten että avointen kysymysten muodossa. Erityisesti jälkimmäisten kautta hahmottui, mitkä olivat heidän kokemustensa keskeisimpiä tekijöitä. Moni koki merkittävää tunnemaailman vapautumista: itkua, syvää iloa ja onnellisuutta. Osa kävi läpi voimakasta surua ja kärsimystä. Muutama kertoi aiemmin vältelleensä tunteitaan, ja päätyneensä sitten kohtaamaan niitä ayahuascan vaikutuksen alaisena. Ihmiset saivat uudenlaisia perspektiivejä ja aiempaa syvemmän kosketuksen läheisensä kuolemaan, ja kuvasivat tapahtuneeseen liittyvien merkitysten jäsentyneen elämässään uudella tavalla. Moni kertoi kokeneensa syvää, edesmenneen ihmisen elämän olosuhteisiin ja tämän tunnemaailmaan liittyvää empatiaa, ja kyenneensä uudenlaisella tavalla samaistumaan heidän kärsimyksiinsä ja haasteisiinsa, ja tämän pohjalta myös antamaan anteeksi heidän elämänsä aikana tekemiään, satuttavia asioita. Yksi koehenkilöistä kertoi kyenneensä antamaan veljelleen anteeksi tämän itsemurhan, sekä itselleen kyvyttömyytensä estää tätä. Useat koehenkilöistä kertoivat myös kyenneensä havainnoimaan itseään ja roolejaan muiden silmin ja löytäneensä itsestään uusia puolia.

Muutoksia sisäisessä tarinassa ja suhteessa maailmaan

Ayahuascan vaikutuksille on tyypillistä, että ihmiset näkevät etenkin suljetuin silmin voimakkaita näkyjä – usein omaan elämänhistoriaansa ja -kokemukseensa liittyviä tarinallisia tai metaforisia visioita. Neurologisella tasolla tämä ilmiö liittyy siihen, että ayahuasca (kuten psykedeelit ylipäänsäkin) aktivoivat aivojen näköalueita ainutlaatuisella tavalla[5][a]; kyse ei tyypillisesti ole hallusinaatioista tai harhanäyistä siten kuin ne perinteisesti käsitetään, vaan voisi sanoa, että kyseisessä tajunnantilassa ihmisten ajatus- ja kokemusmaailma jäsentyy tavanomaista enemmän visuaalisesti. Tutkimuspaperissa lainataan kahden vastaajan kuvausta näyistään, joissa he kohtaavat jonkinlaisen arkkityyppisen hahmon, joka ottaa kantaakseen heidän kärsimyksensä. Toinen vastaajista kertoo voimakkaiden, pitkään jatkuneiden fyysisten kipujen hellittäneen session jälkeen. Tällaisten kokemusten terapeuttiset mekanismit ovat toistaiseksi paljolti hämärän peitossa, mutta tämänkaltaiset kuvaukset ovat psykedeelien vaikutuksille varsin tyypillisiä.

Vastaajilla esiintyi myös aiemmin tapahtuneiden asioiden kokemista uudelleen tavalla, joka usein poikkesi alkuperäisen kokemuksen perspektiivistä. Tämän myötä he löysivät alkuperäisistä kokemuksistaan uudenlaisia merkityksiä. Tyypillisiä olivat myös kokemukset kohtaamisesta ja kommunikaatiosta kuolleen kanssa: ihmiset kertoivat olleensa suoraan tekemisissä edesmenneen läheisensä läsnäolon, olemuksen, sielun tai energian kanssa. Tutkimuksessa ei oteta kantaa tällaisten kokemusten objektiiviseen ulottuvuuteen – millaisin tavoin niitä sitten halutaankin selittää, ne joka tapauksessa näyttävät auttavan kokijaansa käsittelemään elämälleen keskeisiä kysymyksiä.

Koehenkilöt kuvasivat ayahuascan auttaneen hyväksymään rakkaansa menettämisen osana prosessia, luonnollisena tai elämän kiertokulkuun kuuluvana asiana, ja kertoivat kokemuksen herättäneen syvää rauhallisuutta, ymmärrystä ja kiitollisuutta. Moni sanoi alkaneensa mieltää edesmenneen opettajana tai oppaana. Kokijan uskomuksista riippuen esiintyi myös kokemuksia siitä, että kuolleella on kaikki hyvin; tällaisen kokemuksen terapeuttiset vaikutukset ulottuivat myös niihin, jotka uskoivat kohtaamisen kuolleen kanssa olleen sisäinen, täysin subjektiivinen kokemus. Tyypillisiä olivat myös kokemukset siitä, ettei kaikki pääty kuolemaan ja kuulumisesta johonkin itseä suurempaan. Niinikään vastaajat kuvasivat kokemustensa lisänneen heidän katsomustensa myönteisyyttä, kokemaansa yhteyttä muuhun maailmaan, luovuuttaan ja itsevarmuuttaan sekä kykyään arvostaa ihmissuhteitaan.

Koehenkilöiden esiinnostamien asioiden on muissakin tutkimuksissa todettu olevan juuri niitä, jotka auttavat käsittelemään surua rakentavilla, parantavilla tavoilla[6]. Keskeistä näyttää olevan sellaisten ulottuvuuksien löytäminen kivuliaista asioista, joiden kautta on mahdollista oppia ja kasvaa, ja koettujen asioiden käsittely tavalla, joka kytkee ne myönteisesti kokijan elämää kokonaisuudessaan koskevaan sisäiseen narratiiviin. Intensiivisten, vaikeiden tunteiden läpikäyminen ayahuascan vaikutusten alaisena oli tärkeä tekijä tapahtuneiden asioiden emotionaalisessa ja älyllisessä hyväksymisessä, ja tämä käy yksiin myös muun surun ja vaikeiden kokemusten käsittelyn menetelmiä käsittelevän aineiston kanssa. Keskeistä näyttää olevan myös se, että oman elämäntarinan uudelleenjäsentäminen voi auttaa kokemuksen traumaattisten ulottuvuuksien jähmettymistä liian kiinteäksi, määritteleväksi osaksi omaa identiteettiä. 

Tutkimuksessa nostetaan esille, että ehkä kaikkein keskeisin terapeuttinen vaikutus ayahuascakokemuksissa syntyy kokemuksista, joissa sureva kohtaa kuolleen esimerkiksi mielikuvien tai dialogin muodossa. Monilla krooniseksi muodostunutta surua leimaa kokemus keskenjääneistä asioista kuolleen kanssa tai siitä, ettei ollut aikaa hyvästellä kunnolla. Tällaisten asioiden käsittelemiseksi esimerkiksi kognitiivis-behavioraalisen terapian protokollissa on hyödynnetty kuvitteellisia psykoterapeuttisia dialogeja edesmenneen kanssa. Myös kuolleille kirjoitettuja kirjeitä ja "tyhjän tuolin tekniikkaa" on hyödynnetty.

Olennaisena huomiona on, että parhaimmillaan surun kohtaamiseen ja kokemusten integrointiin tähtäävät tekniikat ovat enemmän kuin vain selviytymistä tapahtuneista asioista: parhaimmillaan ne näyttävät kokonaisuudessaan parantavan kokijansa elämänlaatua[7].

Kuva: Dead Head, Janelle Rainer

Loppuhuomioita

Tutkimuksessa muistutetaan, ettei ayahuascan käyttö ole vailla riskejä. Kokemusten integroimiselle olennaisen teoreettisen mallin tai muun tukevan maailmankuvan puute voi edesauttaa kokemuksia seuraavia kriisejä[8], ja huonoissa olosuhteissa kokemukset voivat olla syvästi traumaattisia. Lisäksi tarvittaisiin lisää tutkimustietoa ayahuascan mahdollisesta yhteensopimattomuudesta tiettyjen mielenterveyden ongelmien kanssa. Ja edelleen, ayahuasca myös nostaa verenpainetta[9], mikä voi olla vaarallista erityisesti sydän- ja verisuonisairauksista kärsiville. Paperissa kuitenkin todetaan, että mikäli nämä riskit huomioidaan asianmukaisesti, ayahuascalla voi olla paljonkin potentiaalia surun käsittelyn terapeuttisena työkaluna.

Kuten on asian laita useimpien psykedeelejä käsittelevien tuoreiden tutkimusten kanssa, tämänkin tutkimuksen otanta on pieni (30+30), eikä yksin sen pohjalta voi vielä tehdä laajamittaisia johtopäätöksiä. Paperissa muistutetaan, että retrospektiivisenä poikkileikkaustutkimuksena tutkimuksen pohjalta ei voi tehdä suoria johtopäätöksiä syy- ja seuraussuhteista, ja peräänkuulutetaan tulevia pitkittäistutkimuksia, jotka voisivat auttaa hahmottamaan, missä määrin tämän tutkimuksen tulokset ovat yleistettävissä laajempaan populaatioon. Ayahuasca- ja verrokkiryhmän ominaisuuksissa oli myös tiettyjä tilastollisia eroja liittyen esimerkiksi suremisen kohteena olevien ihmisten kuolinsyihin. Tulevissa tutkimuksissa nämä tekijät olisi syytä pyrkiä eliminoimaan. Niinikään huomioidaan, että tutkimuksen otanta on itsevalikoitunut, minkä seurauksena vastaajiksi on todennäköisesti valikoitunut vain niitä, joiden positiiviset kokemukset ovat motivoineet heitä osallistumaan (mitä käsitellään myös allaolevalla videolla). 

Ylläolevat varaukset huomioonottaenkin tutkimuksen havainnot ovat merkittäviä, ja hyvin samansuuntaisia muiden aihepiiriä käsittelevien tulosten kanssa. Aihepiiriä käsittelevää tutkimusta on perusteltua tehdä lisää, ja paperin kirjoittajat ovatkin jo jatkaneet laajemman jatkotutkimuksen pariin. Tutkimuksen ensimmäinen kirjoittaja Debora González kertoo tästä huhtikuisessa Psychedelic Science 2017 -tapahtumassa pitämällään luennolla, jolla hän myös artikuloi tärkeän huomion: Yhteiskuntamme on viime aikoina yhä enemmän luopunut uskonnosta, ja sen mukana uskontoon perinteisesti liittyneistä tavoista ja rituaaleista. Myös uskonnottomat ihmiset kuitenkin kaipaavat keinoja ja väyliä, joiden kautta käsitellä kuolemaan liittyviä asioita. Heillä ei kuitenkaan juurikaan ole temppeleitä, joissa itkeä ja rukoilla rakkaimpiensa vuoksi, pyhiä paikkoja joissa kunnioittaa menneitä sukupolvia, eikä myöskään seremonioita tai sakramentteja, jotka voisivat auttaa muodostamaan yhteyttä asioihin, jotka ovat tärkeitä kuoleman kanssa elämiselle. Luennollaan Gonzalez ehdottaa, että tämä tutkimus voisi olla pieni askel eheämmän kuolemasuhteen omaavan kulttuurin suuntaan.

--–-- - - - - - --–--

Viesti Psykedeeliuutisten ylläpitäjältä Henry Vistbackalta:

Jos haluat edistää psykedeeleihin liittyvää, laadukasta ja kiihkotonta tiedonvälitystä,
yksi keino siihen on tukea aihepiirin parissa tekemääni työtä joukkorahoitussivuni kautta. Lisätietoa tästä.

Kiitos!

--–-- - - - - - --–--

Tutkimusviitteet:

[1] The current state of research on ayahuasca: A systematic review of human studies assessing psychiatric symptoms, neuropsychological functioning, and neuroimaging, dos Santos et al. (2016). DOI: 10.1177/0269881116652578

[2] The Therapeutic Potentials of Ayahuasca: Possible Effects against Various Diseases of Civilization, Frecska et al. (2016). DOI: 10.3389/fphar.2016.00035

[3] Potential Use of Ayahuasca in Grief Therapy, González et al. (2017). DOI: 10.1177/0030222817710879

[4] Helpful and unhelpful responses after suicide: Experiences of bereaved family members, Peters et al. (2016). DOI: 10.1111/inm.12224

[5] Seeing with the eyes shut: Neural basis of enhanced imagery following ayahuasca ingestion, de Auraujo et al. (2011). DOI: 10.1002/hbm.21381

[6] Scott and White Grief Study--phase 2: toward an adaptive model of grief, Gamino et al. (2000). DOI: 10.1080/07481180050132820

[7] Posttraumatic Growth: Conceptual Foundations and Empirical Evidence, Tedeschi & Calhoun (2004). DOI: 10.1207/s15327965pli1501_01

[8] Ayahuasca and Spiritual Crisis: Liminality as Space for Personal Growth, Lewis (2008). DOI: 10.1111/j.1556-3537.2008.00006.x

[9] Human Pharmacology of Ayahuasca: Subjective and Cardiovascular Effects, Monoamine Metabolite Excretion, and Pharmacokinetics, Riba et al (2003). DOI: 10.1124/jpet.103.049882

Muut viitteet:

[a] Näkyjä suljetuin silmin [Psykedeeliuutiset], 2011

Haastattelussa farmakologi Jordi Riba: viisitoista vuotta ayahuascatutkimusta

Alkuperäinen artikkeli: Jordi Riba looks back on more than fifteen years of ayahuasca research, OPEN Foundation, 29.1.2016

Espanjalainen farmakologi Jordi Riba tunnetaan erityisesti ayahuascan vaikutuksia kartoittavista tutkimuksistaan. Hänellä on taustaa botaniikan, kemian, farmakologian ja neurotieteen parissa. Tässä hollantilaisen psykedeelitutkimussäätiö OPEN Foundationin toteuttamassa haastattelussa hän tarjoaa yhteenvedon keskeisistä Amazonilla syntyneeseen ayahuasca-keitokseen liittyvistä löydöksistään. Artikkelin toisessa osiossa hän myös vastaa tuoreen kannabista käsittelevän, kiistanalaisen artikkelinsa nostattamaan kritiikkiin. Riba luennoi Hollannissa kesäkuussa 2016 järjestettävässä psykedeelikonferenssissa [jonne lähtemistä blogin ylläpitäjä kehoittaa jokaista aihepiiristä kiinnostunutta harkitsemaan; ks. myös tapahtuman FB-sivu! --suom. huom.].

Miten päädyit psykedeelitutkimuksen pariin?

Aivojen biokemia on aina kiinnostanut minua, luonnollisesti siis myös kaikenlaiset keskushermostoon vaikuttavat yhdisteet. Kun aikoinaan perehdyin alkaloideihin, törmäsin Gordon Wassonin kuvauksiin psilosybiinisienikokemuksistaan. Tieto siitä, että on olemassa niin voimakkaasti psyykeen vaikuttavia alkaloideja, herätti mielenkiintoni. Uskonnon ja tieteen rajalla tasapainoileva aihepiiri nosti esiin myös kiintoisia filosofisia kysymyksiä. Asiasta ei kuitenkaan tuohon aikaan, 1980-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alkupuolella, tehty liiemmin tutkimusta. Muutamia vuosia myöhemmin tutustuin Josep Maria Fericglaan, Amazonilla Shuarien rituaalista ayahuascan käyttöä tutkineeseen antropologiin. Hän ehdotti, että kääntäisin Jonathan Ottin Pharmacotheon-teoksen espanjaksi, minkä seurauksena alaan liittyvä tietämykseni karttui huomattavasti. Hän myös tutustutti minut ayahuascaa Espanjassa käyttäviin ryhmiin, ja päätin toteuttaa väitöskirjani ayahuascatutkimuksen parissa.

Mikä sai sinut keskittymään muiden psykedeelien sijaan juuri ayahuascaan?

Pidin tärkeänä, että tutkimuskohteellani olisi kulttuurillista taustaa – ettei kyseessä olisi vain viihdekäyttöön rajautuva yhdiste. Se tosiasia, että psykoaktiivisen kasvin ympärille saattoi rakentua kokonainen uskonto, ja että kasvien käytön ympärille oli kasvanut kokonaisia kulttuureita, lisäsi aiheen mielenkiintoisuutta. Tutustuin myös ayahuascarituaaleissa käyviin ihmisiin, joiden kertomukset juoman vaikutuksista tekivät minuun suuren vaikutuksen: oivalluksia henkilökohtaiseen elämään liittyvistä kysymyksistä, omaan elämäntarinaan liittyviä muistoja, intensiivisiä tunnetiloja... en ollut ikinä kuullut vastaavasta.

Mikä on ayahuascan laillinen asema Espanjassa? Vaikeuttivatko lainsäädännölliset tekijät tuktimuksen toteuttamista?

Tietyt psykoaktiivit on toki kielletty kansainvälisissä luetteloissa, mutta tutkimusta se ei estä. Satuin myös tutustumaan Manel Barbanojiin, joka ryhtyi väitöskirjaohjaajakseni. Hän toimi farmakologina Barcelonan Sant Paun sairaalassa, jossa itse edelleen työskentelen. Hänen toteuttamansa lukuisat kliiniset tutkimukset niin terveillä kuin sairaillakin koehenkilöillä olivat rakentaneet hänelle hyvän tutkijan maineen, ja hän myös suhtautui keskushermostoon vaikuttaviin yhdisteisiin intohimoisesti. Kun kerroin hänelle ayahuascana tunnetusta keitoksesta, jonka sisältämät alkaloidit vuorovaikuttavat mielenkiintoisella tavalla, ja että juomaa käytetään rituaaleissa, ja kerroin ihmisten kuvailemista vaikutuksista, hän halusi mukaan ja rohkaisi ryhtymään toimeen. Laadimme tutkimusprotokollan ja lähetimme sen arvostelulautakunnan arvioitavaksi. Vuosia myöhemmin lautakunnan johtaja kertoi, että heidän ensireaktionsa ehdotukseeni oli järkytys, mutta tutkimukselle näytettiin vihreää valoa ohjaajani luotettavan maineen vuoksi. Seuraava askeleemme oli lähettää protokollamme tarkastettavaksi Espanjan terveysministeriöön, joka niinikään hyväksyi suunnitelmamme. Emme ole kohdanneet lääketieteen auktoriteettien taholta minkäänlaista vastustusta.

Uskotko, että tutkimus psilosybiinin tai LSD:n parissa olisi onnistunut yhtä helposti?

LSD:llä on toki huono maine. Psilosybiinitutkimus olisi voinut onnistua, mutta LSD olisi saattanut olla vaikeampi pala purtavaksi. Toisena haasteena olisi tuohon aikaan ollut se, etten olisi tiennyt, mistä saada käsiin psilosybiiniä; ayahuascan kanssa vastaavaa ongelmaa ei ollut. Tämä oli yksi keskeinen syy ayahuascan valitsemiseen – huolimatta siitä, että sen sisältämät yhdisteet ovat varsin monimutkainen koktail.

Koko käsite "ayahuasca" tosiaan on varsin epämääräinen. Keitoksen mielletään usein sisältävän kahta kasvia, mutta [Amazonin traditioihin perehtyessä] käy selväksi, että eri tahojen keitoksissa on suuria eroja. Miten aine yhdenmukaistetaan?

On totta, että keitokseen lisätään eri perinteissä erilaisia kasveja, mutta päätimme keskittyä Etelä-Amerikan urbaaneilla alueilla ja sittemmin myös Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa tyypilliseen yhdistelmään. Käytännössä kyse on ayahuascakirkoissa käytettävästä Banisteriopsis caapin ja Psychotria viridiksen yhdistelmästä. Tutkimustyömme käynnistyessä väittelimme siitä, olisiko parempi idea tutkia synteettisiä aineita: pelkkää DMT:tä tai synteettisen DMT:n ja synteettisen harmiinin yhdistelmää. Halusimme kuitenkin muodostaa yleiskuvan ayahuascan kokonaisvaikutuksista ihmiskehon fysiologiaan, koska nimenomaisesti tätä yhdistelmää ayahuascarituaaleissa, ainakin Euroopassa järjestettävissä, käytettiin. Päädyimme tämän seurauksena pakastekuivattuun ayahuascaan: käytännössä keitoksesta vain poistetaan vesi; muut komponentit säilyvät sellaisenaan. Ensimmäistä tutkimustamme varten tuotetun kapseloidun, pakastekuivatun ayahuascan valmistusprosessissa kesti kolme vuotta. Synteettisiä yhdisteitä käyttämällä etenemisemme olisi saattanut olla nopeampaa, mutta siitä olisi seurannut myös kritiiikkiä, koska käyttämäämme valmistetta ei olisi voitu kutsua ayahuascaksi.

Kapseloitu muota myös ratkaisee plaseboon liittyviä ongelmia, koska plaseboa voi tarjota kapsilimuotoisena; ayahuascaa muistuttava mutta inaktiivinen plasebo olisi vaikeampi toteuttaa.

Epäaktiivista keitosta on tutkijoiden toimesta yritetty valmistaa, vaihtelevin tuloksin. Mielikuvani mukaan Rafael Guimarães dos Santos, tällä hetkellä Brasiliassa työskentelevä entinen tohtorikolutettavani, käytti eräässä tutkimuksessaan valmistamaansa plasebokeitosta. Oli selvää, että halusimme julkaista tutkimustuloksemme valtavirran farmakologisissa lehdissä, ja tiesimme että meiltä vaadittaisiin ayahuascan vertaamista epäaktiiviseen plaseboon sekä koehenkilöiden ja tutkijoiden odotusten kontrollointia. Tämän vuoksi valitsimme hankalan polun. On tosin todettu, että ayahuascan vaikutusten alettua käy ilmeiseksi, että jotain on meneillään, jolloin plasebon hyöty kumoutuu.

Tämä on plasebon klassinen ongelma psykedeelitutkimuksissa.

Totta, ja kritiikki on perusteltua, mutta ongelma ilmenee nimenomaisesti silloin, jos verrataan vahvaa annosta ayahuascaa pelkkään plaseboon. Useissa tutkimuksissamme vertasimme eritehoisia ayahuasca-annoksia. Jotkut plaseboa saaneista vapaaehtoisista kertoivat myös nähneensä visioita, siinä missä jotkut eivät havainneet miedolla ayahuasca-annoksella mitään vaikutuksia.

Toinen asia, jota tahdoimme tutkia on, että monet ayahuascaa käyttäneet kertovat pienten annosten vaikuttaneen toisinaan todella voimakkaasti, ja toisinaan taas ottaneensa suurempia määriä ilman mitään vaikutuksia. Ayahuascan standardisointi pakastekuivaamalla osoitti selkeän yhteyden annoksen ja tehon välillä^[1], kun analysoidaan kokonaisten ryhmien tuloksia. Tämän suhteen emme löytäneet mitään epätavallista tai odottamatonta. [Mikä ei tosin tarkoita, etteivätkö akuuteilta vaikutuksiltaan miedot ayahuascamäärät voisi silti olla seurauksiltaan hyvinkin voimakkaita --suom. huom.]

Edellisessä on kyse koehenkilöryhmän keskiarvosta. Entä yksilöiden väliset erot? Ayahuasca vaikuttaa vähemmän lineaariselta kuin esimerkiksi psilosybiini tai LSD esimerkiksi vaikutusten alkamisen keston, annoksen ja tehon suhteen ja vaikutusten kokonaiskeston suhteen... vaikuttaa siltä, etteivät tuloksenne tue tätä käsitystä.

Nestemäisessä muodossa olevassa ayahuascassa on enemmän vaihtelua. Alkaloidien pitoisuudet saattavat vaihdella erien välillä huomattavasti. Ihminen saattaa olettaa ottaneensa eri kerroilla samanlaista ayahuascaa, mutta pitoisuudet ovatkin saattaneet erota toisistaan huomattavasti. [Tämän voisi kuvitella liittyvän esimerkiksi siihen, että säilytysastian pohjalle vajonneen juoman pitoisuudet eroavat astian pinnalla olevasta juomasta. --suom. huom.]

Toisinaan kaksi ihmistä nauttii ayahuascaa samasta pullosta, mutta yksi ei tunne mitään vaikutuksia siinä, missä toisella vaikutus onkin valtava.

Koehenkilöiden välillä voi toki olla eroja. Mutta jos yhdelle ja samalle henkilölle annetaan tarkkaan määriteltyjä annoksia, vaikutus voimistuu annoskoon kasvun myötä. Yleisesti ottaen voidaan siten sanoa, että vaikutukset olivat sellaisia kuin farmakologisilla yhdisteillä voi olettaa olevankin – ei siis mitään maagista. Visioista magiaa sen sijaan löytyy, kuten myös ihmisten elämänhistoriaan liittyvissä muistoista, oivalluksista ja ilmestyksistä; kaikkia niistä voi pitää todella maagisina.

Purga [ayahuascan vaikutuksen alaisena oksentaminen tai ulostaminen --suom.huom.] muodostaa omanlaisensa haasteet. Oliko tutkimustilassanne tarjolla sankoja, vai miten hoiditte asian?

Tiedän shamanististen traditioiden painottavan puhdistautumista, mutta useimmissa meidän tutkimuksissamme oksentamisen välttäminen oli olennaista: emme tahtoneet koehenkilöiden oksentavan ulos osaa nauttimistaan aktiivisista yhdisteistä, koska tarkoituksenamme oli mitata alkaloidien veri- ja plasmatasot. Tämä oli yksi käyttämämme valmistusmenetelmän tarjoama etu: alun pahoinvointi jäi väliin, koska koehenkilöt eivät maistaneet tai haistaneet keitosta. Vatsanväänteitä kokemuksen aikana tyypillisesti esiintyi, mutta vain harvat päätyivät oksentamaan käyttämämme tiivisteen vaikutuksesta.

Eikö tämä aiheuta eroavuuksia laboratorio- ja kenttäolosuhteiden välille?

Tietenkin. Mittaamista varten on yhdenmukaistettava. Kaikilla olosuhteisiin liittyvillä eroilla on vaikutuksensa – yksin kotona vai ystävien kesken; Amazonilla luotettavan tai epäluotettavan henkilön seurassa? Pyrimme pitämään olosuhteet yhdenmukaisena, ja samanaikaisesti myös mahdollisimman miellyttävinä. Kokemuksen introspektiivisyydestä johtuen koehenkilöt pääsääntöisesti unohtavat ympäristönsä. Plaseboa saaneiden on toisinaan ayahuascaa saaneita vaikeampi sietää tutkimusproseduureja, koska jälkimmäiset kiinnittävät huomionsa sisäiseen kokemukseensa, jolloin ympäristö saattaa unohtua kokonaan.

Millaisilla malleilla selität purgan poissaolon? Muistan lukeneeni, että se olisi seurausta jostakin ruoansulatusjärjestelmän serotonergisestä prosessista, ei siis pelkästään epämiellyttävästä mausta tai nesteen määrästä. Entä farmakologinen selitys?

Purga on monimutkainen mekanismi. Informaatio kulkeutuu aivojen oksennusta hallinnoiviin osiin monenlaisista lähteistä. Visiot voivat laukaista purgan: epämiellyttävät näyt saattavat edesauttaa oksentamista. Myös hajulla ja tuoksulla on osansa, kuten myös vatsan ja ruoansulatuskanavan ärtyneisyydellä, sekä vagushermon aktivaatiolla, jota tapahtuu kun serotoniinijärjestelmää stimuloidaan. Muitakin neurokemiallisia mekanismeja on. Yksi syy sille, että vatsanväänteet ovat miedompia kuin nestemäistä ayahuascaa nautittaessa on, että viiden erilaisen kanavan stimuloinnin sijaan vain yhtä kanavaa stimuloidaan, mikä ei yleensä riitä purga-reaktion synnyttämiseen. Valistunut arvaukseni on näillä linjoilla.

Antaisitko tiivistelmän vuosikausien aikana syntyneen tutkimusaineiston keskeisistä löydöksistä?

Ensisijainen tavoitteemme oli tutkia, voidaanko ayahuascaa annostella turvallisesti, minkä tutkimuksemme ovat osoittaneet mahdolliseksi. Tämä on tärkeää, koska silloin tällöin näkee uutisraportteja ihmisistä, jotka ovat käyneet aggressiivisiksi tai jopa kuolleet Amazonilla järjestettävissä ayahuascasessioissa. Emme tiedä näiden kuolemien syitä, mutta tiedämme, että jos osallistujat valikoidaan tarkoin, annoskoot ovat harkittuja ja kaikki tapahtuu turvallisessa, hallitussa ympäristössä, myös laboratorio-olosuhteissa toteutetut sessiot voivat aiheuttaa hyviä kokemuksia.

Onko huomattavia kielteisiä reaktioita ilmennyt?

Ensimmäisessä pilottitutkimuksessamme^[1] yksi koehenkilöistämme koki ohimenevän hämmennystilan, joka aiheutti hänelle ahdistusta. Hän koki tilan epämiellyttäväksi, koska unohti 20 minuutin ajaksi, kuka on. Hän päätti vetäytyä tutkimuksesta kokemuksensa seurauksena. Tuo oli ehkäpä voimakkain hallituissa olosuhteissa todistamani epämiellyttävä seuraus.

Toteuttamamme tutkimukset ovat tuottaneet paljon dataa: Tiedämme nyt, mitä ayahuasca-alkaloideille tapahtuu nauttimisen jälkeen. Oli esimerkiksi huolta siitä, että keitoksen sisältämä monoamiinioksidaasin estäjä (MAOI), harmiini, saattaisi reagoida vaarallisesti tiettyjen ruoka-ainesten tai muiden [tyramiinipitoisten] yhdisteiden kanssa, mistä saattaisi seurata korkeaa verenpainetta. Harmiinin on kuitenkin osoitettu poistuvan elimistöstä nopeasti^[2]. Tästä näkökulmasta ayahuasca on siten hyvin turvallista; terve henkilö sietää fysiologiset vaikutukset ongelmitta. Vaarallisen korkeaa verenpainetta tai sykettä ei ole todettu.

Harmiiniin liittyen: eikö ole käynyt ilmi, että se on turvallisempaa kuin yleensä oletetaan? Ihmisillä on tapana aloittaa paastoaminen useita päiviä ennen ayahuascakokemusta ja vältellä runsaasti tyramiinia sisältäviä ruokia, tarkoituksenaan välttää serotonergistä shokkia. Tutkimuksenne eivät näytä todentavan tätä riskiä.

Meille tuli yllätyksenä, ettei harmiinia monissa koehenkilöistä edes paikannettu, mikä tarkoittaa, ettei se ylittänyt ruoansulatuskanavan ja systeemisen verenkierron välistä estettä. Tämä johtuu suoliston ja maksan entsyymien toiminnasta. Yksilökohtaisia eroja saattaa olla: on mahdollista, että joidenkin ihmisten elimistö poistaa harmiinin toisia tehokkaimmin, joten varovaisuus on joka tapauksessa perusteltua, ja harmiinin yhdistämistä tiettyihin lääkeaineisiin on syytä välttää. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin sanottava, että olen monta kertaa nähnyt ihmisten kahden tai kolmen ayahuasca-annoksen jälkeen syövän esimerkiksi juustoa, kinkkua tai muita sellaisia elintarvikkeita, joita ei periaatteessa suositella. Vakava myrkytys ei ilmeisesti ole kovinkaan todennäköinen yksittäisen ayahuasca-annoksen jälkeen terveillä ihmisillä, jotka eivät käytä muita lääkkeitä.

Huomattavan kiinnostavina pidän myös ayahuascan toimintamekanismeja aivoissa. Tätä on tutkittu monien tekniikkojen avulla. Tällä saralla tutkimme ensin aivojen spontaania sähkötoimintaa^[3] ennen ja jälkeen ayahuascan annostelun. Tämä oli kiinnostavaa, koska kävi ilmi, että ayahuasca vaimentaa alfarytmiä, joka on keskeinen, aivojen takaosassa ilmenevä, inhiboiva EEG-rytmi. Kun ayahuasca vaimentaa tätä rytmiä, se voimistaa kyseisten, visuaalisten aivoalueiden spontaania toimintaa. Tämä saattaa selittää ihmisten kokemia unenomaisia visioita. Eri alueilla havainnoitujen EEG-signaalien välilisiä eroja funktionaalista konnektiviteettianalyysiä^[4] hyödyntämällä olemme myös havainneet ayahuascan vähentävän informaationkäsittelyyn liittyvää "ylhäältä-alas -kontrollointia" (skeemalähtöistä prosessointia): Tyypillisesti informaatiota – oli kyse sitten muistojen synnyttämästä sisäisestä informaatiosta tai ulkopuolelta tulevasta aisti-informaatiosta – käsitellään aiempiin kokemuksiin pohjaten. Ayahuasca vähentää odotuksia, jonka vuoksi esimerkiksi aiemmin tallentuneita muistoja uudelleenkoetaan uudenlaisin tavoin. Tämän kautta se auttaa ottamaan etäisyyttä tai löytämään uudenlaisia perspektiivejä jo koettuihin asioihin, jotka periaatteessa jo tiedetään. Tämä on mielestäni arvokasta, ja saattaa olla ayahuascan terapeuttisen potentiaalin suhteen keskeinen tekijä.

Olemme toteuttaneet myös aivokuvantamistutkimuksia, mm. SPECT-tutkimuksen^[5], joka osoitti ayahuascan lisäävän muistia ja tunteita käsittelevien aivoalueiden aktivaatiota. Myös kognition ja tunteen välisten raja-alueiden aktiivisuus lisääntyy. Tämä tukee niiden ayahuascan käyttäjien kokemusta, joiden mukaan ayahuascan vaikutus ei ole viihteellinen vaan voi nostaa pintaan hyvinkin kivuliaita muistoja, ja jotka kertovat, että todella saattavat läpikäydä ayahuascan vaikutuksesta todella intensiivisiä tunnekokemuksia.

Ayahuasca helpottaa omien ajatusten, tunteiden, emootioiden muistojen tunteiden havainnointia etäältä, minkä kanssa ovat linjassa myös hiljattain toteuttamamme tutkimukset^[6], joissa arvioitiin "mindfulness-tekijöitä" ja luovuutta ayahuascan vaikutuksen alaisena. Jotkut psykoterapian koulukunnat pyrkivät opettamaan nykyhetkeen keskittymistä, reagoimattomuutta, hyväksyntää ja omiin ajatuksiin kohdistuvaa tuomitsemuutta – kykyä välttää niihin identifioitumista. Ayahuascan nauttimista seuraavina tunteita tällaiset mindfulness-taidot voimistuvat. Näiden taitojen kehittäminen on mindfulness-terapioiden tavoite, ja niiden saavuttamisessa perinteisin keinoin, esimerkiksi meditoimalla, voi kestää pitkiä aikoja. Tutkimukseemme osallistuneiden lukemat yksittäisen ayahuasca-annoksen jälkeen vastasivat kokeneiden, vuosikausia meditoineiden lukemia. Olemme arvioineet myös ayahuascan vaikutuksia luovuuteen [tutkimus on lähetetty arvioitavaksi Psychopharmacology-lehteen], ja todenneet ayahuascan vähentävän totunnaista ajattelua ja lisäävän luovaa, "poikkeavaa ajattelua" – kykyä katsoa asioita uusin tavoin.

Kaikki mittaamamme vaikutukset tarjoavat osaselityksiä sille, miksi ayahuasca vaikuttaa niin lupaavalta hoidolta moniin tiloihin. Työni on vähitellen herättänyt myös omassa laitoksessani työskentelevien psykiatrien mielenkiinnon, minkä seurauksena alustavia terapiatutkimuksia käynnistellään. Brasiliassa olen osallistunut tutkimuksiin, joissa on osoitettu ayahuascan teho nopeavaikutteisena masennuslääkkeenä^[7]: yhden annoksen masennusta lievittävät vaikutukset on havaittavissa kolmen viikon päästä. Klassiset masennuslääkkeet alkavat toimia vasta useamman viikon jälkeen. Ayahuascan hyödyllisten käyttötarkoitusten selviäminen tuntuu todella tyydyttävältä.

Selvitämme nyt psykiatrian laitoksemme kollegojeni kanssa mahdollisuutta tutkia ayahuascan tehoa muidenkin ongelmien hoidossa, esimerkiksi hyvin suunniteltuja tutkimuksia riippuuvuksien tai traumaperäisen stressihäiriön hoitamiseksi. Juuri tähän alueeseen tarkoituksenani on seuraavaksi keskittyä – tuottaa uudenlaisiin sovelluksiin liittyvää tietoa. Turvallisuuteen liittyvän perustiedon tuottaminen on kuitenkin ensisijaisen tärkeää, kuten on myös kuvattujen hyötyjen biologisen pohjan selvittäminen. Pelkästään ayahuascasta liikkuvilla hunajaisilla tarinoilla ei kollegoitani vakuuteta.

Olette tutkineet ayahuascan välittömiä vaikutuksia erilaisten aivokuvantamistekniikoiden avulla. Lontoon Imperial Collegessa vastaavaa on tehty psilosybiinillä. Onko aineiden vaikutusten välillä yhtäläisyyksiä? Lontoon tutkijat esimerkiksi totesivat psilosybiinin hillitsevän oletushermoverkon (default mode network, DMN) toimintaa. Oletteko löytäneet tukea näille johtopäätöksille?

Robin Carhart-Harrisin tutkimus^[8] toteutettiin magneettikuvauksella, ayahuascatutkimuksessamme taas käytettiin SPECTinä tunnettua isotooppilääketieteen tekniikkaa. Erilaisilla tekniikoilla on mahdollista hahmottaa vain osia kokonaiskuvasta. Pidän erilaisten kuvantamismentelmien hyödyntämistä hyvänä asiana, ja eri lähestymistapojen tuottamaa tietoa yhdistelemällä hahmotamme paremmin kokonaisuutta.

Viittaat oletushermoverkkoon; eräässä tutkimuksessa selvitimme muutoksia ayahuascan pitkäaikaiskäyttäjien aivojen rakenteessa^[9], ja totesimme aivokuoren ohentuneen takimmaisen pihtipoimun alueella, joka on DMN:n kannalta keskeinen alue. Tämä käy yksiin niin EEG-kuvausteni tulosten, Brasiliassa toimivan Draulio de Araujon tulosten^[10] kuin Robinin MRI- ja magnetoenkefalografiatulostenkin kanssa.

Onko pitkän aikavälin aivomuutosten ja persoonallisuusmuutosten välillä löytynyt vastaavuuksia?

Kyllä. Olemme tehneet persoonallisuustestejä, joiden mukaan ayahuascan pitkäaikaiskäyttäjät saavat henkisyyteen ja vähemmän materialistisiin elämänasenteisiin [sekä muiden huomiointiin --suom. huom.] liittyvän itsen ylittämisen persoonallisuuspiirteen kohdalla verrokkeja korkeammat pistemäärät. Kiinnostava korrelaatio oli se, että suurempi aivokuoren oheneminen kulki käsi kädessä korkeampien pisteiden kanssa tässä persoonallisuuspiirteessä. Tiettyjen psykiatristen häiriöiden on todettu liittyvän kyvyttömyyteen hillitä DMN:n toimintaa, mistä seuraa märehtimistä ja masennusta; ayahuascan pitkäaikaiskäyttäjillä nämä alueet ovat ohuempia, ja heidän elämänasenteensa on terveellisempi. Vaikka syy- ja seuraussuhteita ei voitukaan tässä kokeessa osoittaa, näiden asioiden ilmeinen korrelaatio saattaa auttaa selittämään ayahuascan terapeuttista potentiaalia.

Sant Paun sairaala Barcelonassa

Toinen kiintoisa johtopäätös on, että kokeneet ayahuascan käyttäjät selviävät muita paremmin tietyissä perustoiminnoissa. Heidän tuloksensa ovat niin selvänä kuin vaikutuksen alaisenakin parempia kuin kokemattomampien koehenkilöiden, mutta he myös selviävät paremmin vaikutuksen alaisena kuin selvänä.

Toteutimme Brasiliassa ja Espanjassa useita tutkimuksia, joissa arvioitiin ayahuascakirkkojen jäseniä^[11]. Lähestyimme asiaa sekä kyselytutkimusten että neurofysiologisten arvioiden avulla. Tutkimme työmuistia ja erilaisissa tehtävissä selviytymistä. Neurofysiologisten testien tulosten mukaan ayahuascan käyttäjät selviytyivät tietyistä tehtävistä kontrolliryhmää paremmin. Jossain mielessä tämä oli yllätys, koska (ainakin joidenkin addiktoivien) psykoaktiivien säännöllisen käytön on perinteisesti ajateltu huonontavan kognitiivista toimintakykyä. Ayahuascan vaikutukset ovat täysin toisenlaisia kuin ne, joita tunnetummilla, addiktoivilla yhdisteillä tiedetään olevan. [Tutkimuksissa on siis nimenomaisesti todettu, ettei niin ayahuasca kuin muutkaan klassiset psykedeelit (mm. psilosybiini, LSD, meskaliinipitoiset kaktukset) ole millään tapaa fyysisesti addiktoivaa. --suom.huom.]

Kuten mainitsitkin, arvioimme myös^[12] ihmisiä ennen ayahuascasessiota ja sen aikana. Tämän kokeen mukaan ihmiset voidaan jakaa kahteen ryhmään. Ayahuascaa vain joitakin kertoja – alle kolmisenkymmentä kertaa – ottaneilla toimintakyky heikkeni ayahuascan vaikutuksen alaisena. Kokeneemmilla käyttäjillä vastaavaa heikkenemistä ei todettu, vaan he päinvastoin suoriutuivat normaalia paremmin. Miten tulkitsimme tätä? Ayahuascan pitkäaikaiskäyttäjien aivorakenteita tutkiessamme olimme havainneet myös aivojen etuosan aivokuoren paksuuntumista. Tämä on "tavoitteellisen toiminnan verkkona" (task-positive network) tai "tarkkaavaisuusverkkona" (attentional network) tunnetun hermoverkon toiminnan kannalta keskeinen alue. Näyttää siltä, että tämä vaikutus auttaa ihmisiä pärjäämään paremmin tietyissä neurofysiologisissa tehtävissä, koska monet niistä ovat riippuvaisia etuaivolohkon sujuvasta toiminnasta.

Olet maininnut koehenkilöidenne kokeneisuuden useaan otteeseen. Tulivatko koehenkilöt erilaisista taustoista, esimerkiksi shamanistisista traditioista, vaiko vain vakiintuneista ayahuascakirkoista?

Useimmissa toteuttamissamme ayahuascaa hyödyntäneissä laboratoriotutkimuksissa koehenkilöillä ei ollut uskonnollista taustaa. He olivat psykedeelien suhteen kokeneita, ja vain osalla oli aiempaa kokemusta ayahuascasta. Ensimmäiseseen pilottitutkimukseemme valikoimme kuusi ayahuascan suhteen kokenutta vapaaehtoista. Kun aineen turvallisuus kävi selväksi, otimme mukaan myös ihmisiä, joilla oli kokemusta psilosybiinistä, meskaliinista tai muista vastaavista yhdisteistä. Tutkiessamme pitkäaikaiskäyttäjiä koehenkilöt löydettiin pääosin ayahuascaa hyödyntävien uskontojen, pääosin Santo Daimen, jäsenistön keskuudesta.

Voiko tämän olettaa jollain tapaa vaikuttavan tuloksiin? Eikö uskontoon kuulumisellakin voi olla vaikutuksia persoonallisuuteen, ja miksei myös aivojen rakenteeseen?

Tuo tekijä on ehdottomasti otettava huomioon, ja mietimmekin, voisivatko hyödylliset vaikutukset selittyä tukevan sosiaalisen yhteisön ja ayahuascan yhteisvaikutuksella. Viimeisimmässä, ayahuascan mindfulness-tekijöitä arvioivassa tutkimuksessamme yhdelläkään tutkimistamme ihmisistä ei ollut taustaa ayahuasca-uskonnoissa, eivätkä he myöskään kuuluneet mihinkään säännöllisesti tapaavaan ryhmään. Tärkeä löydös on, että samat hyödyt on nähtävissä ihmisissä, joilla ei ole tutkimusasetelmaa monimutkaistavia uskonnollisia uskomuksia tai uskonnollisen ryhmän jäsenyyttä. Esitän tämän pohjalta, että ayahuascalla itsellään on terapeuttista potentiaalia.

***

Siirtykäämme toiseen keskeiseen tutkimusalueeseesi, kannabistutkimukseen. Olit yksi hiljattain julkaistun “Cannabis users show increased susceptibility to false memories^[13].” ("Kannabiksen käyttäjillä suurempi alttius valemuistoille") -tutkimuksen tekijöistä. Tutkimuksen otsikko herätti polemiikkia, ja pidin itsekin sen sanavalintoja varomattomana – vaikutat kuitenkin pääsääntöisesti hyvin varovaiselta henkilöltä. Itse artikkelissa toteat tulosten olevan hienovaraisia, joten sanamuoto "valemuistot" on varsin jyrkkä ottaen huomioon, että tutkimuksessa keskityttiin sanalistoihin, ei kuviin tai henkilökohtaisiin muistoihin. Osa johtopäätöksistä meni aika pitkälle, esimerkiksi mainittaessa tulosten mahdollisista lakiin liittyvistä seurauksista oikeusistunnoissa. Eivätkö tämäntyyppiset lausunnot voi edesauttaa ilmapiiriä, jossa kannabiksen kroonisten käyttäjien sanaa epäillään järjestelmällisesti?

Ensinnäkin, "valemuistot" on tekninen termi, jota käytetään psykologian tutkimuksessa, ja joka liittyy tutkimuksessa hyödyntämäämme Roediger-McDermott -paradigmaan. Tässä kontekstissa valemuistolla tarkoitetaan tiettyä, kaikilla ihmisillä esiintyvää ilmiötä. Muisti uudelleenprosessoi informaatiota jatkuvasti. Termin käyttämisen pohjalla ei ollut pyrkimys herättää huomiota – kyseessä on spesifinen käsite, jolla tähän illuusioon psykologiassa viitataan.

Ilmiön arviointi laboratorio-olosuhteissa vaatii käytäntöjen standardisointia. Yksi parhaista kehitetyistä lähestymistavoista, jota on käytetty erilaisissa tutkimuksissa ja yhteyksissä, on edellä mainittu, sanalistoja hyödyntävä Roediger-McDermott-paradigma. Meillä oli siitä aiempaakin kokemusta, ja ajatuksenamme oli, että lähestymistapaa voisi soveltaa magneettikuvantamisen yhteydessä. Tietääkseni vastaavaa ei ainakaan säännöllisen kannabiksenkäytön kontekstissa oltu aiemmin tehty. Sovelsimme menetelmää tutkiessamme kahden koehenkilöryhmän aivoaktivaatioita. Käyttämämme menetelmä noiden kahden ryhmän vertailuun oli sama, jota olimme hyödyntäneet vertaillessamme ayahuascan käyttäjiä kontrolliryhmään. Haastattelimme yli kuuttakymmentä kannabiksen pitkäaikaiskäyttäjää, ja rajasimme osan heistä tutkimuksen ulkopuolelle erilaisista syistä, joista osa oli lääketieteellisiä. Kuvattavaksi valitsimme terveitä ihmisiä, jotka olivat sellaisessa tilanteessa, joissa ei ollut syytä olettaa, että kokemus muista päihdeaineista tai jokin pienimuotoinen vaiva, jonka hoitoon he käyttivät lääkkeitä, vaikuttaisi tuloksiin.

Tuloksemme oli, että ryhmien suorituskyvyssä oli eroja. Arvioimme kuukauden ilman kannabista olleita pitkäaikaiskäyttäjiä (mikä varmistettiin virtsanäyttein), emme siis akuutisti päihtyneitä. Pitkäaikaiskäyttäjät selviytyivät muistikokeista verrokkiryhmää huonommin. Ero ei ollut valtava, mutta virheiden määrä oli joka tapauksessa noin 50 % suurempi kuin verrokeilla. Aivoaktivaation rakenteita tutkimalla on selkeästi hahmotettavissa verkosto, joka on todettu keskeiseksi mekanismiksi valemuistoja aiheuttavien ärsykkeiden hylkäämisessä. Jotta voi tietää, ettei tiettyä sanaa esitetty sanalistassa, on verkostona toimivien etuotsalohkon, päälakilohkon ja sisemmän ohimolohkon alueiden aktivoiduttava. Verrokkiryhmäläiset selvisivät tehtävistä paremmin, ja heillä näkyi suurempaa aktivaatiota kaikilla niillä alueilla, joita tarvitaan ärsykkeiden torjumiseen; kannabiksen käyttäjillä verkoston aktivaatio oli selvästi vähäisempää. Tämän lisäksi, kun katsotaan kannabiksen pitkäaikaiskäyttöä ja tutkitaan korrelaatioita vähäisempää aktivaatiota ilmentävillä aivoalueilla, on muistin toiminnan kannalta keskeisen, sisemmän ohimolohkon alueella havaittavissa selkeä negatiivinen korrelaatio. Emme ole ensimmäinen vastaavia tuloksia saanut tutkimusryhmä. Hippokampuksen rakenteeseen kohdistuvissa tutkimuksissa kannabiksen käyttäjillä on todettu pienempi hippokampus.

Tiedostan tutkimuksemme aiheuttaneen runsaasti polemiikkia, mutta nähdäkseni tulokset ovat kolmeen tekijään nojaten sisäisesti johdonmukaisia: käyttäytymiseen liittyvät tulokset, aivoalueiden aktivaation muutokset sekä edellämainittu korrelaatio. Tutkimus on nostattanut joitakin todella negatiivisia, pahimmillaan suorastaan hysteerisiä (eikä kovinkaan rationaalisia) reaktiota. Yksi esitetyistä kritiikeistä on kuitenkin mielestäni perusteltu: se tosiasia, että tutkitut kannabiksen käyttäjät ovat saattaneet käyttää elämänsä aikana muitakin aineita. Tämä on otettava huomioon, mutta sen vaikutus ei ole verrattavissa kaksikymmentä vuotta jatkuneeseen kannabiksen päivittäiskäyttöön. Toteutimme kuitenkin toisen laboratoriotutkimuksen^[14], johon otettiin terveitä vapaaehtoisia – ihmisiä, joilla ei ollut aiempaa kokemusta kannabiksesta, ja annostelimme heille pieniä annoksia kannabiksen vaikuttavaa ainesosaa, tetrahydrokannabinolia (THC). Kävi ilmi, että 7.5mg THC:tä riitti aiheuttamaan valemuistovaikutuksen. Pitkäaikaiskäyttäjissä vaikutukset on havaittavissa kuukauden ajan käytön lopettamisesta, ja sama vaikutus ilmenee myös terveissä koehenkilöissä akuutin päihtymystilan alaisena. Jos kyse olisi dekkarisarjasta, löydöstämme kutsuttaisiin savuavaksi aseeksi.

Kannabidiolin (CBD) molekyylirakenne

Näiden tutkimustulosten julkaisu ei tarkoita, että ajattelisin, ettei kannabiksella ole terapeuttista potentiaalia. Hyvät uutiset ovat, että mainitussa toisessa tutkimuksessa arvioimme myös toista keskeistä, kannabiksen sisältämää yhdistettä, kannabidiolia (CBD). CBD esti THC:n kuvatun vaikutuksen muistiprosesseihin kun sitä annosteltiin yhdessä THC:n kanssa. Yksinään CBD vaikutti myönteisesti kykyyn toteuttaa tiettyjä neurofysiologisia tehtäviä. Kannabiksella, erityisesti CBD:llä, on mielestäni terapeuttista potentiaalia. Nähdäkseni on kuitenkin syytä keskustella laajasti siitä, miten viisaana voidaan pitää viimeisten parinkymmenen vuoden aikana voimistunutta trendiä, jonka puitteissa kasveja on jalostettu kohti yhä suurempaa THC-pitoisuutta ja pienempää CBD-pitoisuutta, vaikka niiden tiedetään tasapainottavan toistensa vaikutuksia. En vastusta ihmisten henkilökohtaista vapautta käyttää psykoaktiivisia yhdisteitä, mutta jos tavoitteena on tuoda niitä saataville kaikille aikuisille, on ihmisten mielestäni hyvä tietää THC:n ja CBD:n eriävistä vaikutuksista. Monissa muissakin tutkimuksissa todetaan, että akuutilla kannabispäihtymyksellä on kielteisiä vaikutuksia muistiin – siinä ei ole mitään uutta. Syy sille, että meidän julkaisumme sai niin paljon näkyvyyttä ja julkaistiin korkean impaktin tiedejulkaisussa oli se, että tätä nimenomaista valemuistoilmiötä ei oltu aiemmin tutkittu käyttäjillä.

Ayahuascasta puhuttaessa on usein esitetty kritiikkiä siitä, etten tutki ayahuascaa sen luontaisessa ympäristössä, minkä pohjalta on tehty tulkinta, jonka mukaan tutkimukseni ei päde ayahuascan käyttöön tutkimusympäristön ulkopuolella. Myöskin tässä tapauksessa voidaan esittää näkökanta, jonka mukaan tulokseni eivät päde kannabiksen päivittäiskäyttäjiin, koska tässä arvioitiin kuukauden ajan ilman kannabista olleita. Ehkä olisi pitänyt tutkia vaikutuksen alaisena olevia. Tulos olisi ollut, että vaikutus olisi näkynyt heissä vieläkin voimakkaammin, koska se näkyy kannabista käyttämättömissäkin 7.5mg annoksella [tämä tosin herättää kysymyksiä siitä, miksi tällaista vaikutusta ei havaittu ayahuascan pitkäaikaiskäyttäjillä (jotka eivät tosin käytä ayahuascaa päivittäin); kyse on toki täysin erilaisista yhdisteistä, mutta voiko asiaa tutkimatta tietää? --suom. huom]. Voidaanko nykyisiä, THC-pitoisuudeltaan korkeita kannabislajikkeita päivittäin käyttävää pitää [muistin osalta] hyvinä todistajina oikeudenkäynnissä? Valistunut arvioni on, että todennäköisemmin ei.

Oliko tätä implikaatiota välttämätöntä tuoda esiin tutkimusartikkelissa?

Tutkimustulosten implikaatioita on syytä kontekstualisoida ja selittää, missä tapauksissa löydöksillä voi olla merkitystä. Artikkelimme arvioijat myös nimenomaisesti pyysivät meitä selittämään löydöksiämme tietyssä asiayhteydessä. 

Veikkaan, että ihmisiä häiritsee myös se, että mahdollisista lainkäytöllisistä seurauksista kirjoittaminen saattaa lisätä kannabiksen kroonisten käyttäjien syrjintää, oli kyse sitten oikeussalista, työpaikkamahdollisuuksista tai muusta vastaavasta – mitä jo nykyiselläänkin tapahtuu.

Tavoitteenamme ei missään tapauksessa ollut edistää syrjintää. Pahoitteluni tuollaisen tulkinnan tehneille. [Tämän pahoittelun pohjalta tulee allekirjoittaneelle vaikutelma, ettei Riba harkitse sitä mahdollisuutta, että syrjintää saattaa seurata, vaikka se ei olisikaan millään muotoa ollut hänen tavoitteensa, mutta tähän on vaikea sanoa juuta tai jaata varsinaista haastattelutilannetta kuulematta tai tarkemmin kysymättä --suom. huom.] Ajattelen käyttäjien parasta, ja mielestäni heidän on syytä tietää tällaisten haittavaikutusten mahdollisuudesta.

Yksi laillistamista tai dekriminaalisaatiota kannattavien keskuudessa ilmenevä ongelma on taipumus tulkita huonot uutiset hyökkäyksenä. Entinen tohtorikoulutettavani Rafael Guimarães julkaisi tapauskertomuksen ihmisestä, joka oli päätynyt ayahuascakokemuksen myötä psykoosiin, ja hänen julkaisunsa herätti voimakasta kritiikkiä. Jotkut ayahuascayhteisöön kuuluvat sanoivat, että kyseessä on sota, jossa viholliselle ei ole syytä paljastaa omia heikkouksia. Kyseessä ei ole sota; tarkoituksena on tehdä tiedettä. Jos pyrkimyksenä on saavuttaa yhteiskunnan hyväksyntä näiden aineiden lailliselle käytölle, oli kyse sitten lääketieteellisistä tai muista konteksteista, on oltava avoin niin yhdisteiden hyödyistä kuin riskeistäkin. Maton alle lakaiseminen ei palvele ketään. 

Jotkut ovat tehneet myös tulkinnan, jonka mukaan julkista rahoitusta ja mahdollisuutta julkaista arvostetuissa tiedejulkaisuissa tarjotaan todennäköisemmin kannabiksen haittoja kuin hyötyjä alleviivaaviin tutkimuksiin. Ihmiset sanovat, että kannabiksen hyötyjä ja haittoja selvittävien tutkimusten määrässä on epätasapainoa. Oletko samaa mieltä?

Olen tutkinut julkisin varoin niin ayahuascaa, salvinoriini A:ta kuin kannabistakin. Julkinen rahoitus ei ole vaikuttanut löydösteni tulkintoihin millään tavalla. En ole missään joutunut pelkäämään, että tutkimustulokseni vaikuttaisivat rahoitukseeni. Arvostelulautakunnat koostuvat tutkijoista, jotka arvioivat projekteja niiden tieteellisten ansioiden pohjalta, ja suhtautuvat aihepiiriin pääsääntöisesti uteliaisuudella. Rahoitukseni eivät tule hallitukselta vaan tutkijapaneelilta. Sieltä suunnalta ei ole tullut minkäänlaista painostusta. Nähdäkseni ansioluetteloni voi nähdä koostuvan niin myönteisistä kuin kielteisistäkin lausunnoista, ja vakaumukseni on, ettei minkäänlaista itsesensuuria tule harjoittaa tai kannustaa.

En myöskään usko, että kielteisten tulosten julkaiseminen olisi myönteisiä helpompaa. Tästä esimerkkinä ketamiini, jota demonisoitiin median toimesta. Joitakin vuosia sitten siitä puhuttiin vain hevosten anestesialääkkeenä ja sekoilevien nuorten reivi- ja bilekamana. Kun ketamiinin nopeus ja tehokkuus masennuksen hoidossa sittemmin selvisi, löydöksiä ei – huolimatta yhdisteen aiemmasta huonosta maineesta – jouduttu julkaisemaan missään huumeiden klubikäytön vapauttamista kannattavissa underground-lehdissä: ne julkaistiin Archives of General Psychiatryssa ja muissa johtavissa julkaisuissa. Sama pätee psilosybiiniin. Charles Grobin pienen otannan tutkimus psilosybiiniavusteisesta terapiasta syöpäpotilaiden kokeman ahdistuksen hoidossa^[15] – jonka tutkimussuunnitelma olisi voinut olla parempikin – julkaistiin niinikään Archives of General Psychiatryssa. En näe aiheeseen liittyvää paranoiaa perusteltuna.

[Suomentajan kommentti: nykyisellään hyvin suunnitellun psykedeelitutkimuksen tekeminen on monissa maissa täysin mahdollista, ja Riban mainitseman paranoian voi ajatella juontavan juurensa siihen, että usean vuosikymmenen ajan tutkimuksen tekeminen todella oli äärimmäisen vaikeaa, pääsääntöisesti käytännössä mahdotonta. Julkisia varoja on maailmalla myönnetty pääsääntöisesti kiellettyjen yhdisteiden haittoja kartoittaviin tutkimuksiin. Aihepiiriin liittyen, katso myös huumeiden vastaisen sodan keskeisen arkkitehdin, Richard Nixonin alaisuudessa toimineen John Ehrlichmanin lausunnot artikkelissa Nixon official: real reason for the drug war was to criminalize black people and hippies.]

Kirjoittanut Olivier Taymans


Viitteet:
[1] Subjective effects and tolerability of the South American psychoactive beverage Ayahuasca in healthy volunteers.
[2] Human Pharmacology of Ayahuasca: Subjective and Cardiovascular Effects, Monoamine Metabolite Excretion, and Pharmacokinetics
[3] Effects of the South American PsychoactiveBeverage Ayahuasca on Regional BrainElectrical Activity in Humans: A FunctionalNeuroimaging Study Using Low-ResolutionElectromagnetic Tomography
[4] Serotonergic psychedelics temporarily modify information transfer in humans
[5] Increased frontal and paralimbic activation following ayahuasca, the pan-amazonian inebriant
[6] Exploring the therapeutic potential of Ayahuasca: acute intake increases mindfulness-related capacities.
[7] Antidepressant Effects of a Single Dose of Ayahuasca in Patients With Recurrent Depression: A SPECT Study
[8] The entropic brain: a theory of conscious states informed by neuroimaging research with psychedelic drugs
[9] Long-term use of psychedelic drugs is associated with differences in brain structure and personality in humans
[10] The Psychedelic State Induced by Ayahuasca Modulates the Activity and Connectivity of the Default Mode Network
[11] Personality, Psychopathology, Life Attitudes and Neuropsychological Performance among Ritual Users of Ayahuasca: A Longitudinal Study
[12] Acute effects of ayahuasca on neuropsychological performance: differences in executive function between experienced and occasional users
[13] Telling true from false: cannabis users show increased susceptibility to false memories
[14] Cannabidiol attenuates the increased susceptibility to false memories produced by tetrahydrocannabinol
[15] Pilot Study of Psilocybin Treatment for Anxiety in Patients With Advanced-Stage Cancer

Katsaus ayahuascan etnofarmakologiseen historiaan

Alkuperäisteksti "Ayahuasca: An Ethnopharmacologic History" on alunperin julkaistu Ralph Metznerin toimittamassa kirjassa The Ayahuasca Experience (2006). Suomennos on tehty Reality Sandwich -verkkolehdessä julkaistun artikkelin pohjalta. Suomentaessani olen jonkin verran tiivistänyt alkuperäistekstiä, pyrkimyksenäni tehdä tekstin seuraamisesta kevyempää.


AYAHUASCAN HISTORIAA

Monista Amazonin alueen alkuperäiskansojen hyödyntämistä hallusinogeeneista ehkä kiinnostavin ja moniulotteisin – niin kasvitieteellisessä, kemiallisessa kuin etnografisessakin mielessä – on keitos, joka tunnetaan ayahuascana, caapina tai yagéna. Juoman yleisimmin käytetty nimi ayahuasca tarkoittaa ketšuan kielellä ”sielujen köynnöstä”. Sanalla viitataan sekä keitokseen että sen keskeiseen ainesosaan, malpighiacae-heimoon kuuluvaan viidakkoliaani Banisteriopsis caapiin (Schultes 1957). Brasiliassa ketšuankielinen sana translitteroituu portugaliksi muotoon hoasca.

Ayahuasca on olennainen osa mestitsien kansanlääkintäperinnettä, mutta sen kemiallisen luonteen ja käyttötapojen vuoksi sen tutkiminen on merkittävää myös modernissa kontekstissa, niin neurofarmakologian, neurofysiologian kuin psykiatriankin perspektiivistä.

AYAHUASCASTA TARKEMMIN

Juoma valmistetaan perinteisesti keittämällä tai liottamalla Banisteriopsis caapi -kasvin juuria tai runkoa yhdessä tiettyjen muiden kasvien kanssa. Näistä yleisimpiä ovat Rubiaceous-heimon Psychotria-kasvit, erityisesti P. Viridis, jonka lehtien sisältämät alkaloidit ovat olennainen tekijä keitoksen psykoaktiivisissa vaikutuksissa. Ayahuascassa on ainutlaatuista se, että keitoksen farmakologiset vaikutukset ovat riippuvaisia kasvien sisältämien alkaloidien synergisestä vuorovaikutuksesta. Yksi kasveista, Banisteriopsis caapi, sisältää ß-karboliinialkaloideja, jotka ovat tehokkaita MAO-estäjiä; toisen, Psychotria viridiksen tai sitä vastaavien lajien lehdet puolestaan sisältävät voimakasta, lyhytvaikutteista psykedeeliä, N,N-dimetyylitryptamiinia (DMT:tä). Yksinään nieltynä DMT:llä ei ole psykoaktiivisia vaikutuksia, mutta yhdistettynä MAO-estäjään siitä tulee oraalisesti aktiivista. Tämä vuorovaikutussuhde on ayahuascan psykotrooppisten vaikutusten perusta (McKenna, Towers ja Abbott 1984). Muitakin Psychotria-suvun lajeja hyödynnetään muualla Amazonin alueella (Schultes 1972).

Luoteisamazonilla, erityisesti Kolumbian Putumayon maakunnassa ja Ecuadorissa, hyödynnetään Banisteriopsis caapin kanssa samaan heimoon kuuluvan viidakkoliaani Diplopterys cabreranan lehtiä. Diploteryksen ja Psychotrian aktiiviset alkaloidit ovat samoja, ja farmakologisesta näkökulmasta vaikutukset ovat yhteneväisiä. Perussa keitokseen lisätään tyypillisesti muitakin ainesosia, riippuen tavoitelluista maagisista, lääkinnällisistä tai uskonnollisista vaikutuksista. Vaikka käytettyjen kasvien kirjo onkin laaja, yleisimmät lisäainesosat kuuluvat Solanaceous-heimoon, esimerkkeinä tupakka (Nicotiana sp.), Brugmansia sp. ja Brunfelsia sp. (Schultes 1972; McKenna et al. 1995). Suvun kasvien tiedetään sisältävän esimerkiksi nikotiinia, skopolamiinia ja atropiinia, jotka vaikuttavat sekä keskus- että ääreishermoston adrenergiseen ja kolinergiseen välittäjäainetoimintaan. Tällaisten aineiden yhteistoiminta serotoniinijärjestelmän agonistien ja MAO-estäjien kanssa on modernille lääketieteelle käytännössä tuntematonta aluetta. 

ARTIKKELIN HISTORIALLISESTA PERSPEKTIIVISTÄ 

Artikkeli tarjoaa lyhyen katsauksen ayahuascan etnofarmakologisten tutkimusten historiaan. Juoma on kiehtonut niin kansantutkijoita, kasvitieteilijöitä, kemistejä kuin farmakologejakin niin kauan kuin se on ollut tieteen ulottuvilla – 1800-luvun puolivälistä saakka. Ayahuascan etnofarmakologian historia voidaan selkeyden vuoksi jakaa useisiin osiin. Se alkaa keitoksen esihistoriallisilta alkulähteiltä ja päätyy moderniin ayahuascatutkimukseen. Ayahuascan moderni historia ulottuu 1850-luvulle. Artikkelin painopisteenä on juoman etnofarmakologinen historia, mutta keitos on jättänyt jälkensä niin uskontoon, politiikkaan (esimerkkinä Brasilian hallituksen päätös sallia ayahuascan rituaalikäyttö UDV:n ja muiden Brasilian synkreettisten lahkojen toimesta), yhteiskuntaan kuin tieteeseenkin, ja sen käytön leviäminen tulee varmasti ilmenemään lukuisilla tasoilla myös tulevaisuudessa. 

AYAHUASCAN ESIHISTORIALLISET JUURET

Ayahuascan käytön alkuhetket Amazonin altaalla ovat vaipuneet esihistorian hämärään. Perinteen syntysijoista ei ole varmaa tietoa; varmuudella voidaan sanoa ainoastaan, että ayahuasca oli jo levittäytynyt useiden Amazonin alkuperäiskansojen keskuuteen ilmaantuessaan länsimaisten kansantieteilijöiden näkökenttään, mikä viittaa keitoksen muinaiseen alkuperään.

Ecuadorilainen kansantutkija Plutarco Naranjo on vetänyt yhteen ayahuascan esihistoriasta kerätyt tiedonmuruset (Naranjo 1979, 1986). Saviastioiden, ihmismuotoisten veistosten, nuuskausvälineiden ja vastaavien löydösten tarjoaman todistusaineiston perusteella näyttää siltä, että hallusinogeenejä on käytetty Ecuadorin alueella laajalti viimeistään 1500-2000 eaa. Useimmat löydökset, esimerkiksi kasvijauheet ja käyttövälineet, liittyvät muiden psykoaktiivien kuin ayahuascan käyttöön. Tällaisia ovat esimerkiksi koka, tupakka ja Anadenanthera-lajista valmistettu, vilka-nimellä tunnettu nuuska. Sellaista ikonografista materiaalia tai kasvien jäännöksiä, jotka yksiselitteisesti osoittaisivat ayahuascaa käytetyn jo esihistoriallisella ajalla, ei ole löydetty. Silti on syytä otaksua, että nämä Kolumbiaa edeltäneet kulttuurit, joilla oli hienostunut suhde moniin psykotrooppisiin kasveihin, tunsivat myös ayahuascan valmistusmenetelmän. 

Erityisen turhauttavaa tiedon puute on liittyen erääseen etnofarmakologeja 60-luvulta lähtien kiehtoneeseen, Richard Schultesin ja hänen oppilaidensa esiinnostamaan kysymykseen. Kuten ylempänä todettiin, ayahuasca on siinä mielessä ainutlaatuista, että se valmistetaan yhdistämällä kahta kasvia, joista kumpikin on juoman vaikutuksen kannalta välttämätön. Todennäköisyys yhdistää niitä sattumalta vaikuttaa pieneltä, koska kasvit eivät vaikuta yksinään. Jossain esihistorian vaiheessa yhdistelmä joka tapauksessa ”keksittiin”. 

Löydöksen yksityiskohdista tai tekijöistä ei ole tietoa, vain erilaisia viehättäviä myyttejä. Perun mestitsiayahuasquerot kertovat tänäkin päivänä, että tieto on peräisin ”kasvioppailta” (Luna 1984), kun taas Brasilian synkreettisen UDV-kultin mestret väittävät yhtäläisellä vakaumuksella tiedon lähteeksi ”ensimmäiseksi tiedemieheksi” kutsumaansa Kuningas Salomoa, joka muinaisen antiikin aikaan välitti tiedon inkojen kuninkaalle salaisella vierailullaan Uuteen maailmaan. Varsinaista todistusaineistoa keitoksen syntyperästä ei siis ole. 

AYAHUASCA TIETEEN KENTÄLLÄ – 1800-LUKU 

Jollei jotain kiistämättömästi muinaishistoriaan osoittavaa, odottamatonta todistusaineistoa ilmaannu, ayahuascan arkeologinen esihistoria ei todennäköisesti tule selkenemään. Ayahuascan tieteellinen historia sen sijaan on jäljitettävissä vuoteen 1851, jolloin merkittävä englantilainen kasvitieteilijä Richard Spruce törmäsi aiemmin tuntemattoman keitoksen käyttöön Brasilian Rio Uapesin Tukanojen keskuudessa (Schultes 1982). Spruce keräsi näytteitä keitoksessa käytetystä kookkaasta viidakkoliaanista, jonka hän nimesi Banisteria caapiksi. Kasvi uudelleennimettiin Banisteriopsis caapiksi taksonomi Mortonin toimesta vuonna 1931, jolloin tämä muokkasi koko Malpighiaceae-heimon nimeämisperiaatteita. 

Seitsemän vuotta myöhemmin Spruce törmäsi liaaniin uudelleen Guahibojen keskuudessa Kolumbian ja Venezuelan Orinocon yläjuoksulla. Myöhemmin samana vuonna hän kohtasi Perun Andien Záparot, jotka kutsuivat valmistamaansa päihdyttävää keitosta ayahuascaksi. Vaikka Sprucen löydös edeltääkin muita julkaistuja kertomuksia aiheesta, hän julkisti löydöksensä vasta vuonna 1873, jolloin se mainittiin osana hänen Amazonin tutkimusmatkojaan kuvaavaa kertomustaan (Spruce 1873). Tarkempi kuvaus julkaistiin vasta vuonna 1908 A. R. Wallacen antologiassa Notes of a Botanist on the Amazon and Andes (Spruce 1908). Ensimmäiset julkaistut kuvaukset ayahuascan käytöstä kirjoitti kuitenkin Ecuadorilainen maantieteilijä Manuel Villavicencio, joka vuonna 1858 kuvasi ayahuascan käyttöä noituuden ja ennustamisen välineenä Napo-joen yläjuoksulla (Villavicencio 1858). Vaikka Villavicencio ei tarjonnut tarkempia tietoja keitoksessa käytetyistä kasveista, Sprucelle Villavicencion kuvaus päihtymyksestään teki selväksi, että he kirjoittivat samasta asiasta. 

Seuraavina vuosikymmeninä lukuisat kansantutkijat ja tutkimusmatkailijat kirjoittivat kohtaamisistaan päihdyttävän juoman kanssa, jota useiden Amazonin alueen heimojen keskuudessa valmistettiin tuntemattomista ”juurista” (Crévaux 1883), ”pensaista” (Koch-Grünberg 1909) tai ”liaaneista” (Rivet 1905). Toisin kuin Spruce, joka kauaskatseisuudessaan kokosi sekä kasvitieteellisiä näytteitä että materiaalia kemiallista analyysiä varten, useimmat hänen aikalaisensa eivät keränneet kohtaamistaan kasveista näytteitä, minkä vuoksi heidän kirjoituksillaan on nykyään lähinnä historiallista arvoa. Merkittävä poikkeus tähän oli Simsonin (1886) julkaisu, joka käsitteli ayahuascan käyttöä Ecuadorilaisten keskuudessa. Simson mainitsi juomaan sekoitettavan ”yagea, samerujan lehtiä ja guanto-puuta, mikä tyypillisesti johti juomaa nauttineiden välisiin rähinöihin”. Ainesosia ei varmennettu eikä näytteitä kerätty, mutta raportti on yhtä kaikki ensimmäinen viite ayahuascaan sekoitettaviin muihin ainesosiin.

Samaan aikaan kun Spruce kollegoineen toteutti ensimmäisiä kenttätutkimuksiaan, rakennettiin pohjaa myös ayahuascan kemiallisia ominaisuuksia kartoittavalle työlle, joka alkoi konkretisoitua 1900-luvun toisella vuosikymmenellä. 1800-luvulla sai alkunsa luonnontuotteita hyödyntävä kemian haara, jonka ensimmäinen työnäyte oli morfiinin eristäminen oopiumunikoista saksalaisen farmakologi Sertünerin toimesta vuonna 1803. Alussa suhteeton osuus eristetyistä ainesosista oli alkaloideja, joiden eristäminen puhtaaseen muotoon niitä sisältävistä kasveista on jokseenkin helppoa. Toinen syy alkaloidien painottumiselle oli se, että ne olivat tärkeitä lääkekasveja, joilla oli ilmeisiä ja usein dramaattisia farmakologisia vaikutuksia. 

Tällä kuumeisen alkaloidien kartoituksen aikakaudella saksalainen kemisti H. Göbel eristi pilviharmikin (Peganum harmala) siemenistä harmaliinin. Kuusi vuotta myöhemmin, vuonna 1847, hänen kollegansa J. Fritsch eristi samoista siemenistä harmiinin, ja yli puoli vuosisataa myöhemmin, 1901, niistä löydettiin Fisherin toimesta myös kolmas alkaloidi, harminoli. Harmiini, kuten muutkin Peganum harmalan lajinimityksen mukaan nimetyt ß-karboliinit, osoittautuivat myöhemmin identtisiksi Banisteriopsis caapin sisältämien ß-karboliinien kanssa. Tämä kuitenkin selvisi vasta 1920-luvulla, kun harmiini oli useiden toisistaan riippumattomien tutkijoiden toimesta ehditty eristää ja nimetä usealla eri tavalla. 1800-luvun viimeinen ayahuascan tieteellisen historian kannalta merkittävä tapahtuma oli Tappeinerin toteuttama harmiinin keskushermostoon kohdistuvien vaikutuksen tutkiminen koe-eläimillä vuonna 1895; hänen ensimmäisten tulostensa jälkeen Gunn toteutti vuonna 1909 systemaattisempaa tutkimusta, jonka mukaan keskeinen vaikutus koe-eläimiin oli vapinana ja kouristuksina ilmenevä keskushermoston stimulaatio, jota seurasi lamaantuminen ja hidastunut pulssi (Gunn 1935).

Martina Hoffmannin teos Curandera.

AYAHUASCA 1900-LUVUN ALKUPUOLELLA (1900-1950)

1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä Spruce julkaisi yksityiskohtaiset kertomuksensa kokemuksistaan ja havainnoistaan ayahuascan käytöstä Amazonilla kohtaamiensa heimojen keskuudessa. Vaikka aiemminkin oli julkaistu lyhyitä kuvauksia, Sprucen kirjoitukset, jotka julkaistiin tunnetun luonnontieteilijän ja evoluutioteorian pioneerin A. R. Wallacen toimittamassa teoksessa vuonna 1908, saattoivat pelastaa ayahuascaan liittyvän tietouden hukkumiselta akateemiseen unholaan, ja toivat aiheen koulutettujen harrastajien tietoisuuteen. 

Näinä aikoina ayahuascaan liittyvä ymmärrys eteni pääsääntöisesti kahdella rintamalla: taksonomian ja kemian aloilla. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta farmakologista tutkimusta ei liiemmin tehty.

Tämän kauden ayahuascaa käsittelevä kasvitiede on huvittava yhdistelmä erinomaista taksonomista etsiväntyötä, ja toisaalta aiemmin muodostuneiden väärinkäsitysten varaan rakentuvia uusia väärinkäsityksiä. Vuonna 1917 Safford ilmaisi käsityksensä, jonka mukaan ayahuasca ja caapi olivat sama kasvi. Ranskalainen antropologi Reinberg (1921) puolestaan väitti, että ayahuasca kyllä on sama asia kuin Banisteriopsis caapi, mutta yagéa sen sijaan valmistettaisiin Apocyanaceous-suvun Haemadictyon amazonicumista (joka nykyään luokitellaan Prestonia amazonicaksi). Tämä väärinkäsitys, joka ilmeisesti juonsi juurensa Sprucen alkuperäisten kenttämerkintöjen huolimattomaan tulkintaan, jäi elämään ja leviämään ayahuascakirjallisuuteen seuraavien neljänkymmenen vuoden ajaksi. Asia sai viimein selvyyttä, kun Schultes ja Raffauf julkaisivat artikkelin jossa nimenomaisesti korjattiin tämä tunnistusvirhe (Schultes ja Raffauf 1960). Tästä huolimatta siihen törmää toisinaan vielä nykyäänkin alan teknisessä kirjallisuudessa.

Niiden tutkijoiden joukosta, jotka enemmän selkeyttivät kuin sumensivat ayahuascaan liittyvää taksonomista ymmärrystä, on mainittava Rusbyn ja Whiten työ Boliviassa vuonna 1922 (White 1922) ja Mortonin vuonna 1930 julkaisemat kasvitieteilijä Klugin muistiinpanot Kolumbian Putumayosta. Klugin aineiston pohjalta Morton kuvaili uuden Banisteriopsis-lajin, hallusinogeenisia vaikutuksia omaavan B. inebriensin, ja totesi, että näiden ohella ainakin B. quitensista käytettiin samaan tapaan, minkä lisäksi keitoksiin on saatettu lisätä kahta muutakin lajia, B. longialataa sekä B. rusbyanaa.

Suurimman työn ayahuascaan käytettyihin kasveihin liittyvän sekaannuksen hälventämisessä tekivät kemistit Chen ja Chen (1939). Heidän pyrkimyksenään oli eristää ayahuascan ja yagén aktiiviset ainesosat, ja he hyödynsivät työssään autenttisia vertailunäytteitä (mikä oli tuohon aikaan harvinainen käytäntö). Alan kirjallisuuteen perehdyttyään he tulivat siihen johtopäätökseen, että caapi, yagé ja ayahuasca olivat eri nimiä samalle asialle: kussakin oli kyse Banisteriopsis caapista. Mm. Schultesin työ 1950 osoitti, että muitakin Malpighiaceous -lajeja kuin B. caapia käytettiin keitoksissa, mutta ottaen huomioon aikana vallinneen sekaannuksen, Chenien työpanos tarjosi harvinaislaatuista valoa vallitsevan pimeyden keskelle. Ajan myötä on varmistunut, että tärkeimmät elementit caapina, ayahuascana, yagéna, natémana ja pindenä tunnettuun keitokseen ovat B. caapi ja B. inebriens. 

Samoin kuin merkittävää osaa tänä aikakautena toteutetusta taksonomisesta työstä, myös ayahuascan aktiivisia ainesosia selvittävää rintamaa leimasi aluksi hämmennys, joka oli seurausta useiden tutkijoiden rinnakkaisista tutkimuksista. Näiden tutkimusten löytäessä tiensä tieteelliseen kirjallisuuteen, sotkuinen kuva alkoi vähitellen selkiytyä. 

Kuten ylempänä mainittiin, harmiini, joka myöhemmin tunnistettiin Banisteriopsis-lajin ensisijaiseksi ß-karboliiniksi, eristettiin alun perin vuonna 1847. Alkaloidin yksiselitteinen tunnistaminen tapahtui vasta vuosikymmeniä myöhemmin, kun Zerda ja Bayón vuonna 1905 eristivät ”telepatiiniksi” nimetyn alkaloidin varmentamattomasta kasvimateriaalista, jota kutsuttiin ”yajéksi” (ensimmäinen julkaisu heidän löydökseensä liittyen kuitenkin vasta Perrot ja Hamet 1927). Vuonna 1923 eristettiin toinen, myöskin telepatiiniksi nimetty alkaloidi kolumbialaisen kemisti Fisher Cardenasin (1923) toimesta; samaan aikaan toinen kolumbialainen ryhmä, kemistit Barriga-Villalba ja Albarracin (1925), eristivät yageiiniksi nimeämänsä alkaloidin. Kyse on saattanut olla epäpuhtaasta harmiinista, mutta tuolloin julkaistu kaava ja sulamispiste eivät käy yksiin ß-karboliinirakenteen kanssa. Sekaannusta lisäsi se, että Barriga-Villalban tutkimuksen kohteena ollut köynnys oli ”tunnistettu” Prestonia amazonicaksi; tunnistus korjattiin myöhemmin Banisteriopsis caapiksi. Kaikissa näistä tapauksissa kasvitieteellisen vertailunäytteen puute vähensi koko työn arvoa. 

Vuodesta 1926 eteenpäin tilanne alkoi kohentua. Michaels ja Clinquart (1926) eristivät varmistamattomista materiaaleista yageiiniksi kutsumansa alkaloidin. Pian tämän jälkeen Perrot ja Harmet eristivät telepatiiniksi kutsumansa alkaloidin, jonka he katsoivat identtiseksi yageiinin kanssa. Vuonna 1928 Lewin eristi banisteriiniksi kutsumansa alkaloidin; Merck & Co:n kemistit osoittivat sen identtiseksi aiemmin pilviharmikista löydetyn harmiinin kanssa (Elger 1928; Wolfes and Rumpf 1928). Elger käytti varmistettuja kasvinäytteitä, jotka oli tunnistettu Kewin kasvitieteellisessa puutarhassa Banisteriopsis caapiksi. 

Lewinin kehoituksesta, pohjautuen aiempiin eläinkokeisiin, farkamologi Kurt Beringer (1928) hyödynsi Lewinin lahjoittamia banisteriininäytteitä kliinisessä tutkimuksessa, johon osallistui viisitoista aivotulehduksen jälkeisestä Parkinsonin taudista kärsivää potilasta. Vaikutukset olivat erittäin myönteisiä (Beringer 1928). Tämä oli ensimmäinen kerta, kun palautuvaa MAO-estäjää kokeiltiin Parkinsonin taudin hoitoon, vaikka harmiinin aktiivisuus palautuvana MAO-estäjänä löydettiin vasta lähes 30 vuotta myöhemmin. Se edustaa myös yhtä ainoista tapauksista, joissa hallusinogeenia on tutkittu kliinisesti fyysisen sairauden hoitoon (Sanches-Ramos 1991). [Pelkän Banisteriopsis caapin luokittelua hallusinogeeniksi voidaan pitää hieman kyseenalaisena, mutta toisaalta hallusinogeenin määritelmä ylipäänsä on varsin epäselvä ja kyseenalainen. --suom. huom]

Chicagon kenttämuseon Llewellyn Williamsin toimittamien kasvimateriaalien avulla Chen ja Chen (1939) varmensivat Elgerin, Wolfesin ja Rumpfin työn eristämällä harmiinia B. caapin varsista, lehdistä ja juurista – kyseessä oli sama alkaloidi kuin Lewinin aiemmin eristämä banisteriini. Vuonna 1957 Hochstein ja Paradies analysoivat varmistettua, Perusta kerättyä ayahuascamateriaalia, josta he eristivät harmiinia, harmaliinia ja tetrahydroharmiinia. Muiden Banisteriopsis-lajien ainesosien tutkimukset aloitettiin 1953, kun O'Connell ja Lynn (1953) löysivät harmiinia Schultesin toimittaman B. inebriensin varsista ja lehdistä. Tämän jälkeen Poisson (1965) varmensi nämä tulokset eristämällä harmiinia ja pienen määrän harmaliinia Perusta tuodusta ”natemasta”, jonka Cuatrecasas tunnisti B. inebriensiksi. 

1900-LUVUN JÄLKIPUOLISKO (1950-1980)

1900-luvun alkupuoliskolla nähtiin ayahuascaan kohdistuvien tieteellisten tutkimusten käynnistyvän ja tuovan jonkin verran selkeyttä tästä erityislaatuisesta hallusinogeenista kerättyihin näytteisiin ja sen vaikuttaviin ainesosiin. Vuosina 1950-1980 kasvitieteelliset ja kemialliset tutkimukset jatkuivat ripeällä tahdilla, ja uudet löydökset loivat pohjaa ayahuascan farmakologisten vaikutuksen selvittämiselle. 

Kemian rintamalla Hochstein ja Paradies (1957) varmistivat ja laajensivat Chenin ja Chenin (1939) ja muiden aiempaa työtä. Banisteriopsis caapin ja sen sukulaisten aktiiviset alkaloidit oli selvitetty. 60-luvun lopulla alkoi ilmaantua ensimmäisiä yksityiskohtaisia raportteja ayahuasca-keitoksen muista ainesosista (Pinkley 1969), ja pian kävi ilmeiseksi, että ainakin kahta niistä, Banisteriopsis rusbyanaa (jonka Bronwen Gates myöhemmin uudelleenluokitteli Diplopterys cabreranaksi) ja Psychotria-lajia, erityisesti P. viridistä (Schultes 1967), lisättiin juomaan ”voimistamaan ja laajentamaan” näkyjä. Näistä lajeista eristetyt alkaloidit osoittautuivat yllättäen voimakkaaksi, lyhytkestoiseksi (mutta nieltynä epäaktiiviseksi) hallusinogeeniksi, N,N-dimetyylitryptamiiniksi (DMT) (Der Marderosian et al. 1968). Manske oli syntetisoinut aineen joitakin vuosikymmeniä aiemmin, mutta sen esiintyminen luonnossa ja sen hallusinogeeniset ominaisuudet oli havaittu vasta kun Fish, Johnson ja Horning (1955) eristivät sen Karibian intiaanien ja Orinocon altaan intiaanien hallusinogeenisena nuuskana käyttämän Piptadenia peregrinan (joka myöhemmin uudelleenluokiteltiin Anadenanthera peregrinaksi) oletettuna aktiivisena ainesosana. 

60-luvun lopulla Schultesin, Pinkleyn ja kollegoidensa tarjoama farmakologinen selitys, jonka mukaan ayahuascan vaikutus syntyi Banisteriopsiksen MAO-estävien ß-karboliinien ja psykoaktiivisen mutta yksinään inaktiivisen DMT-tryptamiinin synergisestä vuorovaikutuksesta, oli alunperin esitetty jo vuonna 1958 Udenfriendin ja kollegoidensa (Udenfriend et al. 1958) toimesta. Nämä NIH:n Kliinisen farmakologian laboratorion tutkijat osoittivat ensimmäisenä, että ß-karboliinit olivat vahvoja, palautuvia MAO-estäjiä. Samoihin aikoihin unkarilainen psykiatri ja farmakologi Stephen Szara (1957) teki kliinistä tutkimusta ja itse-eksperimentaatiota, joka johti ensimmäisiin kuvauksiin aineen voimakkaista, joskin lyhytkestoisista hallusinogeenisista vaikutuksista. Szaran tutkimusten pohjalta kävi myös ilmi, ettei yhdiste ole oraalisesti aktiivinen, vaikka sen inaktiivisuuden aiheuttavia mekanismeja ei vielä täysin ymmärrettykään. On ironista, että vuosikymmeniä myöhemmin DMT-pioneeri Szara nimitettiin NIDAn (National Institute on Drug Abuse, Yhdysvaltain terveysviraston huumeriippuvuuksien tutkimuskeskus) johtajaksi. 

Vuonna 1967, Haight-Ashburyn rakkauden kesän ollessa huippukohdassaan, järjestettiin San Franciscossa Yhdysvaltojen Terveyden, koulutuksen ja hyvinvoinnin laitoksen toimesta ainutkertainen konferenssi. Nimellä Ethnopharmacologic Search for Psychoactive Drugs (Psykoaktiivisten aineiden etnofarmakologinen etsintä) järjestetty tapahtuma (jonka sisältö julkaistiin myöhemmin samalla nimellä valtion toimesta) (Efron et al. 1967[1]) toi yhteen nousevan tutkimusalan, psykedeelien etnofarmakologian, johtohahmoja. Osanottajiin kuuluivat mm. toksikologi Bo Holmsted Tukholman Karoliinisesta instituutista, etnobontanisti Richard Evans Schultes, kemisti Alexander Shulgin ja vastavalmistunut lääketieteen tohtori ja kannabistutkija Andrew Weil.

Kyseessä oli ensimmäinen koskaan järjestetty psykedeelien kasvitieteellistä, kemiallista ja farmakologista tutkimusta käsittelevä konferenssi, joka jäi ehdottomasti viimeiseksi valtion rahoittamaksi vastaavaksi tapahtumaksi. Tämä merkittävä tapahtuma ja siitä tuotettu julkaisu, josta tuli myöhemmin psykedeelejä käsittelevän kirjallisuuden klassikko, oli ensimmäinen foorumi, jossa aikakauden ajankohtaisin ayahuascaa käsittelevä tieto julkistettiin maailmalle. Tapahtumassa käsiteltiin esimerkiksi ayahuascan kemiallisia ominaisuuksia (Deulofeu 1967), keitoksen käytön ja valmistamisen etnografiaa (Taylor 1967) ja ayahuascan ß-karboliinien ihmispsykofarmakologiaa (Naranjo 1967). Ajankohdan ayahuascaan liittyvän ymmärryksen vähäisyys käy ilmi ironisella tavalla siitä, ettei tryptamiinipitoisten komponenttien roolia tai niiden aktivoitumista MAO-estäjien avulla käsitelty tapahtumassa ollenkaan; vallitseva oletus oli, että keitoksen psykoaktiivisuus johtui ensisijaisesti, jollei kokonaan, ß-karboliineista. 

Konferenssia seuranneiden viiden vuoden aikana tapahtui merkittävää edistystä ayahuascan farmakologian ja kemian ymmärryksessä. Schultes sekä hänen oppilaansa Pinkley ja der Marderosian julkaisivat ensimmäiset DMT-pitoisia kasvikomponentteja käsittelevät löydöksensä (Der Marderosian et al. 1968; Pinkley 1969), jotka voimistivat spekulaatiota siitä, että ß-karboliinien oraalisesti aktivoima DMT oli olennaisessa roolissa keitoksen psykoaktiivisuudessa. Käsityksen varteenotettavuudesta huolimatta tieteellistä todistusaineistoa saatiin odottaa vielä vuosikymmen.

Vuonna 1972 Rivier ja Lindgren (1972) julkaisivat yhden ensimmäisistä poikkitieteellisestä ayahuascaa käsittelevistä artikkeleista, joka käsitteli Perun Purús-joen yläjuoksun Shuar-kansan ayahuasca-keitosten ja lähdekasvien alkaloidiprofiileja. Ilmestyessään artikkeli oli yksi kattavimmista ayahuascan kemiallisista, varmennettuihin kasvikokoelmiin tukeutuvista tutkimuksista. Se käsitteli useita muitakin caapiin lisättäviä kasveja kuin Psychotria-lajia ja Diplopterys cabreranaa, ja tarjosi ensimmäistä kertaa todistusaineistoa siitä, että kyseessä oli monimutkainen teknologia, jossa hyödynnettiin monia eri kasvilajeja.

Myöhemmin 70-luvulla ryhmä japanilaisia fytokemisteja kiinnostui Banisteriopsiksen kemiasta ja raportoi uusien ß-karboliinien eristämisestä sekä pyrrolidiineistä shinuniinistä ja dihydroshinuniinistä (Hashimoto ja Kawanishi 1975, 1976; Kawanishi et al. 1982). Useimpia uusia ß-karboliineja löytyi kuitenkin vain äärimmäisen pieniä jäämiä, ja myöhemmin nostettiin esiin mahdollisuus, että löydökset saattoivat olla eristystoimenpiteiden tuottamia virheitä (McKenna et al. 1984). 

1900-LUVUN LOPPU (1980-2000) 

Tieteellisellä kentällä ei 1970-luvulla tapahtunut merkittävää edistystä Rivierin ja Lindgrenin julkaisun jälkeen. Ensimmäinen merkittävä seuraaja heidän työlleen oli Terence McKennan et al. (1984) julkaisemat ayahuascan ja muiden keitoksessa hyödynnettävien kasvien kemiaa, etnobotaniaa ja farmakologiaa koskevat tulokset, jotka perustuivat varmennettuihin kasvinäytteisiin ja Perun mestitsiayahuasquerojen käyttämistä juomista otettuihin näytteisiin. Julkaisu oli merkittävä, koska se tarjosi ensimmäistä kokeellista todistusaineistoa juoman oraalista aktiivisuutta selittävän teorian tueksi. DMT:n osoitettiin olevan aktiivinen ainesosa, jonka oraalisen aktiivisuuden mahdollistaa ß-karboliinien aiheuttama ääreishermoston MAO-toiminnan estyminen. Analyysit rottien maksojen MAO-järjestelmistä osoittivat, että juomat olivat erittäin tehokkaita MAO-estäjiä silloinkin, kun niiden pitoisuutta laimennettiin monta kertaluokkaa. 

Toinen merkittävä löydös oli, että mestitsien ayahuascakeitosten alkaloiditasot olivat hyvinkin paljon korkeampia kuin Rivierin ja Lindgrenin tutkimat Purús-joen keitokset. DMT:n ja ß-karboliinien tunnettuun ihmisfarmakologiaan perustuen Terence McKenna kollegoineen osoitti, että tyypillinen annos (100 ml) mestitsien ayahuascaa sisälsi tarpeeksi DMT:tä aktiiviseen annokseen. Tutkijat esittivät, että Rivierin ja Lindgrenin (1972) Shuareilta keräämien näytteiden vähäisemmät alkaloidimäärät saattaisivat olla seurausta valmistusmenetelmien eroavaisuuksista: Shuarit tyypillisesti liottavat kasveja kylmässä vedessä keittämisen sijasta, eivätkä siten myöskään keitä lopullista juomaa pienempään tilavuuteen, kuten mestitsit tyypillisesti tekevät. Nämä tekijät selittävät eri tutkimusten havainnoimat epäjohdonmukaisuudet alkaloidipitoisuuksissa, tai ainakin tarjoavat niille uskottavan selityksen.
 

Pablo Amaringon teos Ayari Huarmi.

80-luvulla korjattiin myös antropologi Luis Eduardo Lunan työpanoksen ensimmäisiä hedelmiä. Hän työskenteli Perun Iquitosin ja Pucallpan kaupunkien lähellä mestitsiayahuasquerojen parissa. Lunan työ osoitti ensimmäistä kertaa shamaanioppilaiden seuraaman dieetin tärkeyden sekä joidenkin vähemmän tunnettujen komponenttikasvien käyttötarkoituksia (Luna 1984a; 1984b; 1986). Hän oli myös ensimmäinen shamaanien yleisiä käsityksiä ”kasviopettajista” (plantas que enseñan) valottanut tutkija. Vuonna 1986 McKenna, Luna ja Towers julkaisivat ensimmäisen kattavan taulukon keitoksiin käytettävistä kasveista ja niiden biodynaamisista ainesosista, huomauttaen näiden jokseenkin tutkimattomien lajien muodostavan laajan kansanfarmakopean, jonka tarkempi tutkiminen saattaisi tarjota uudenlaisia lääkkeitä (McKenna et al. 1995). 

Toteuttaessaan kenttätyötään Perun Amazonilla vuonna 1985, McKenna ja Luna alkoivat keskustella mahdollisuudesta toteuttaa biolääketieteellistä ayahuascatutkimusta. Lisäksi esimerkiksi ayahuasquerojen vanhallekin iälle poikkeuksellisen hyvänä jatkuva terveydentila olisi otollista aluetta tieteelliselle tutkimukselle. Käytännössä tutkimuksen toteuttaminen Perussa tarkoittaisi kuitenkin huomattavia logistisia haasteita, koska mahdollisuus plasmanäytteiden varastointiin olisi rajallista, ja paikallisten käsitykset noituudesta tekivät epätodennäköiseksi, että shamaanit suostuisivat veri- ja virtsanäytteiden keräämiseen. He kirjoittivat projektille alustavan suunnitelman palattuaan kentältä, mutteivät lopulta lähteneet hakemaan rahoitusta.

Vuonna 1991 brasilialaisen synkreettisen uskonnon, União do Vegetalin (UDV:n), lääketieteellisen tutkimusryhmän São Paulossa järjestämässä konferenssissa kuitenkin ilmaantui mahdollisuus toteuttaa vastaavaa tutkimusta Brasiliassa. Brasilian viranomaiset olivat sallineet ryhmän käyttää ayahuascaa rituaalisessa kontekstissa (jossa keitokseen viitataan nimellä hoasca, vegetal tai yksinkertaisesti cha, tee) tilapäisluvalla. Monet UDV:n jäsenistä olivat lääkäreitä, psykiatreja tai muiden lääketieteen alojen ammattilaisia, ja olivat hyvin vastaanottavaisia ajatukselle ayahuascan biolääketieteellisestä tutkimuksesta, jota Luna ja McKenna ehdottivat. Kävi ilmi, että tämäntyyppinen tutkimus oli kuulunut UDV:nkin pyrkimyksiin, ja oli yksi syy sille, että he kutsuivat ulkomaalaisia tutkijoita konferenssiinsa. Sen lisäksi, että tutkimus tarjoaisi mahdollisuuden tyydyttää ayahuascan ihmisfarmakologiaa koskevaa tieteellistä uteliaisuutta, heillä oli myös poliittinen motiivi: He tahtoivat osoittaa Brasilian terveysviranomaisille, että hoascan pitkäaikaiskäyttö on turvallista eikä aiheuta riippuvuutta tai muita ei-toivottuja reaktioita. UDV:n lääkärit tahtoivat värvätä ulkomaalaisia tutkijoita yhteistyökumppaneiksi tutkimukseensa. Kysymys tutkimuksen rahoituksesta oli yhä auki. 

Palattuaan konferenssista Yhdysvaltoihin, McKenna luonnosteli hakemuksen, joka kuvasi tavoitteita projektille, joka tulisi myöhemmin saamaan nimekseen The Hoasca Project. Alkuperäisenä ajatuksena oli suunnata hakemus NIDA:lle, mutta luonnostelman edetessä kävi ilmeiseksi, ettei valtion rahoituksen saaminen olisi kovinkaan todennäköistä. Sen lisäksi, että NIH:n (National Institute of Health) rahoituksen saamisessa Brasiliassa toteutettavaan tutkimukseen olisi lainsäädännöllisiä, logistisia ja poliittisia hankaluuksia, vallitsevan huumepolitiikan huomioonottaen oli ilmeistä, ettei NIH katsoisi hyvällä hakemusta, jonka pyrkimyksenä ei olisi osoittaa merkittäviä haittavaikutuksia psykedeelisen huumeen käytöstä. McKennalla oli onneksi yhteyksiä voittoatavoittelemattomaan järjestöön Botanical Dimensionsiin, jonka tavoitteena on edistää kansanlääketieteellisesti merkittävien kasvien tutkimusta, ja tämän yhteyden kautta hän onnistui hankkimaan runsaskätisiä lahjoituksia useilta yksityishenkilöiltä.

Varmistettuaan riittävän rahoituksen vähintäänkin vaatimatonta pilottitutkimusta varten, McKenna värväsi kollegoitaan niin lääketieteen alalta kuin muualtakin akateemisesta maailmasta. Ennen pitkää koossa oli kansainvälinen, poikkitieteellinen ryhmä tutkijoita UCLA:sta, Miamin, Kuopion, Rio de Janeiron ja Campinasin yliopistoista sekä Manausin Amazonico-sairaalasta. 

Kesällä 1993 ryhmä palasi Manausiin aloittaakseen tutkimuksen kenttävaiheen, johon osallistuvat vapaaehtoiset kuuluivat Nucleo Caupariin, yhteen Brasilian vanhimmista ja suurimmista UDV-yhteisöistä. Ryhmä vietti Brasiliassa viisi viikkoa annostellen teetä vapaaehtoisille, keräten plasma- ja virtsanäytteitä myöhempää analyysia varten ja toteuttaen erilaisia fysiologisia ja psykologisia mittauksia.

Lopputulos oli yksi 1900-luvun kattavimmista ja monitahoisimmista tutkimuksista psykedeelisen aineen kemiallisiin ja psykologisiin vaikutuksiin ja psykofarmakologiaan. Hoascateen säännöllisen nauttimisen välittömiä ja pitkän aikavälin vaikutuksia kartoitettiin ja mitattiin; vapaaehtoiset osallistuivat laajamittaisiin psykologisiin arviointeihin ja perusteellisiin, järjestelmällisiin psykiatrisiin haastetteluihin. Ayahuascan vaikutuksia serotoniinijärjestelmään selvitettiin, ja hoascan keskeisten alkaloidien farmakokinetiikkaa mitattiin ensi kertaa ihmisplasmassa. Tutkimuksen tulosten pohjalta on julkaistu artikkeleita useissa vertaisarvioiduissa lehdissä (Grob et al. 1996; Callaway et al. 1994, 1996, 1998), sekä kattava yhteenvetoartikkeli (McKenna et al. 1998). Keskeisimpiä löydöksiä oli, että UDV:n pitkäaikaisjäsenten ayahuascakokemukset muuttivat heidän elämiään ja käytöstään myönteisillä ja perustavanlaatuisilla tavoilla. Heidän verensä serotoniin takaisinottoproteiinien määrä verihiutaleissa oli pysyvästi koholla, mikä saattaa viitata samankaltaisiin serotonergisiin muutoksiin keskushermostossa, ja siten mahdollisesti pitkäaikaisiin aivotoiminnallisiin adaptaatioihin. Tutkimus osoitti, että ayahuascan säännöllinen käyttö, ainakin rituaalikontekstissa ja kannustavan sosiaalisen ympäristön puitteissa jollaista UDV tarjoaa, on turvallista eikä ole toksista. Tämän lisäksi sillä mitä ilmeisimmin on pysyviä myönteisiä vaikutuksia sekä fyysiseen että psyykkiseen hyvinvointiin. 

AYAHUASCATUTKIMUKSEN TULEVAISUUS

The Hoasca Project oli pilottitutkimus, jonka tavoitteet olivat vaatimattomia, ja jonka tarkoituksena oli rakentaa pohjaa lisätutkimukselle. Tässä mielessä tutkimus oli huomattavan menestyksekäs; kuten kaikki hyvä tiede, se tuotti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, ja hahmotteli monia lupaavia tulevaisuuden suuntia. Ayahuascan on selkeästi osoitettu olevan turvallinen, myrkytön ja terapeuttisesti hyödyllinen lääke, ja on syytä toivoa, että juoman parantavan potentiaalin tutkimiseen tullaan kohdistamaan yhä enemmän huomiota ja rahoitusta. 

Robert Venosan teos Ayahuasca Dream.

SPEKULAATION AIHEITA

Hoasca Projectin myötä on tarjolla hyvää pohjatietoa, jonka varaan tulevat tutkimukset voivat rakentua siirtäessään painopistettään kentältä laboratorioon ja kliiniseen ympäristöön. Tieteellisen tutkimuksen kylmä järjen valo ei kuitenkaan todennäköisesti kykene selittämään ayahuascaa kokonaisuudessaan – ainakaan niissä raameissa, joissa tiede tänä päivänä määritellään. Ayahuasca on ihmislajin symbioottinen liittolainen; yhteinen historiamme ulottuu vähintään Uuden maailman esihistoriaan saakka. Vuosituhansien mittaisen rinnakkaisevoluutiomme aikana vastaanottamallamme opetuksella saattaa olla perustavanlaatuisia vaikutuksia siihen, mitä on olla ihminen – älykäs, kysymyksiä esittävä laji biosfäärisessä lajien verkostossa. 

Kysymys ihmisen ja puheenaiheena olevan visionäärisen liemen välisen suhteen luonteesta ja merkityksestä, sekä laajemmin suhteestamme koko kasviopettajien kirjoon, ei anna rauhaa. Miksi kasvit kantavat sisällään alkaloideja, jotka ovat rakenteellisesti samankaltaisia kuin omat välittäjäaineemme, ja joiden välityksellä kasvit voivat ”puhua” meille? Minkälaista, jos minkäänlaista, ”viestiä” ne pyrkivät välittämään? Aivan sattumaltako joku muinaisaikojen kokeilunhaluinen shamaani päätyi keittämään ayahuascaköynnöstä ja chakrunan (=Psychotria viridis) lehtiä teeksi, jonka vaikutus sai verhon väistymään ”näkymättömän maiseman” tieltä? Se vaikuttaa epätodennäköiseltä kun otetaan huomioon, ettei kumpikaan ainesosista ole ravintona erityisen houkuttelevaa, mutta onko toisaalta tarjolla parempiakaan selityksiä? Ayahuasquerot kertovat köynnöksen ”kutsuvan ihmistä”. Hienostuneempiin, rationaalisempiin selityksiin pyrkivät tahot eivät tarjoa sen tyydyttävämpiä vastauksia: He puhuvat kasvialkaloideista lajienvälisen feromonisen viestinnän välineinä, jotka auttoivat varhaisia ihmisiä valitsemaan ja hyödyntämään ympäristöstään löytyviä biodynaamisia kasveja.

Toiset, mukaanlukien minä ja veljeni Terence McKenna varhaisissa julkaisuissamme sekä vastaavanlaisen teorian muotoillut antropologi Jeremy Narby (McKenna ja McKenna 1975; Narby 1998), esittävät, että ayahuascan ja vastaavien aineiden tarjoamat visionääriset kokemukset aiheuttavat jollakin toistaiseksi tuntemattomalla mekanismilla kokemuspohjaisia oivalluksia biologisen olemassaolon molekulaarisesta perustasta. Tämän ajatusmallin mukaan tuo intuitiivisesti avautuva ymmärrys, jota myös tieteen maailma on molekyylibiologian karkeiden menetelmien avulla vähitellen kartoittanut, on kautta aikain ollut tarjolla suoran kokemuksen muodossa shamaaneille ja näkijöille, joilla on ollut rohkeutta muodostaa symbioottisia siteitä mykkiin mutta äärimmäisen paljon meitä vanhempiin ja viisaampiin kasviliittolaisiimme. 

Tällaiset ajatukset ovat ehdottoman spekulatiivisia eivätkä missään tapauksessa ole tiedettä. Nykymaailman havainnoitsijana, joka on ollut tekemisissä ayahuascan kanssa jo vuosikymmenten ajan niin tieteellisen tutkimuksen kuin suoran henkilökohtaisen kokemuksen kautta, pidän kuitenkin hyvin kiinnostavana sitä tosiasiaa, että tämänkaltaisia ”villejä” spekulaatioita nousee esiin uudestaan ja uudestaan – huolimatta vakaista pyrkimyksistä riisua tee pyhyydestään ja selittää sen toiminta kokonaisuudessaan kemian, kasvitieteen, reseptorien ja farmakologian keinoin. Mainitut lähestymistavatkin ovat ehdottoman tärkeitä, mutta mikään niistä ei tule tarjoamaan lopullisia vastauksia ayahuascan perinpohjaiseen ja kiistämättömään mysteeriin.


[Tutkimuksia on jatkettu alkuperäisen artikkelin julkaisun jälkeen. Linkkejä blogauksen lopussa lähde- ja viitelistausten jälkeen. --suom. huom.]


Lähteet

Barriga-Villalba, A. M. 1925. Yajeine. A new alkaloid. Journal of the Society of Chemistry and Industry 44:205–207.
Beringer, K. 1928. Über ein neues, auf das extrapyramidal-motorische System wirkendes Alkaloid (Banisterin). Nervenarzt 1:265–75.
Callaway, J. C., D. J. McKenna, C. S. Grob, G. S. Brito, L. P. Raymon, R. E. Poland, E. N. Andrade, E. O. Andrade, and D. C. Mash. 1999. Pharmacokinetics of Hoasca alkaloids in healthy humans. Journal of Ethnopharmacology 65 (3): 243–56.
Callaway, J. C., L. P. Raymon, W. L. Hearn, D. J. McKenna, C. S. Grob, G. S. Brito, and D. C. Mash. 1996. Quantitation of N,N-dimethyltryptamine and harmala alkaloids in human plasma after oral dosing with Ayahuasca. Journal of Analytical Toxicology 20:492–97.
Callaway, J. C., M. M. Airaksinen, D. J. McKenna, G. S. Brito, and C. S. Grob. 1994. Platelet serotonin uptake sites increased in drinkers of ayahuasca. Psychopharmacology 116:385–87.
Chen, A. L., and K. K. Chen. 1939. Harmine: The alkaloid of caapi. Quarterly Journal of Pharmacy and Pharmacology 12:30–38.
Crévaux, J. 1883. Voyages dans l’Amerique du Sud. Paris: Librairie hachette & Cie.
Der Marderosian, A. H., H. V. Pinkley, and M. F. Dobbins. 1968. Native use and occurrence of N,N-dimethyltryptamine in the leaves of Banisteriopsis rusbyana. American Journal of Pharmacy 140:137.
Deulofeu, V. 1967. Chemical compounds isolated from Banisteriopsis and related species. In Ethnopharmacological Search for Psychoactive Drugs, ed. D. H. Efron, B. Holmstedt, and N. S. Kline. U.S. Public Health Service Publication No. 1645. Washington, D.C.: GPO.
Efron, D. H., B. Holmstedt, and N. S. Kline, eds. 1967. Ethnopharmacological Search for Psychoactive Drugs. U.S. Public Health Service Publication No. 1645. Washington, D.C.: GPO.
Elger, F. 1928. Über das Vorkommen von Harmin in einer südamerikanischen Liane (Yagé). Helvetica Chemica Acta 11:162.
Fischer, C. G. 1923. Éstudio sobre el principio activo de Yagé. Unpublished thesis. Bogotá: Université Nacional.
Fish, M. S., N. M. Johnson, and E. C. Horning. 1955. Piptadenia alkaloids. Indole bases of Piptadenia peregrina (L.) Benth and related species. Journal of the American Chemical Society 77:5892–95.
Grob, C. S., D. J. McKenna, G. S. Brito, E. S. Neves, G. Oberlender, O. L. Saide, E. Labigalini, C. Tacla, C. T. Miranda, R. J. Strassman, and K. B. Boone. 1996. Human psychopharmacology of hoasca, a plant hallucinogen used in ritual context in Brasil. Journal of Nervous & Mental Disease 184:86–94.
Gunn, J. A. 1935. Relationship between chemical constitution, pharmacological actions, and therapeutic uses in the harmine group of alkaloids. Archives Internationales de Pharmacodynamie 50:379–96.
Hashimoto, Y., and K. Kawanishi. 1975. New organic bases from the Amazonian Banisteriopsis caapi. Phytochemistry 14:1633–35.
———. 1976. New alkaloids from Banisteriopsis caapi. Phytochemistry 15:1559–60.
Hochstein, F. A., and A. M. Paradies. 1957. Alkaloids of Banisteriopsis caapi and Prestonia amazonica. Journal of the American Chemical Society 79:5735ff.
Kawanishi, K., Y. Uhara, and Y. Hashimoto. 1982. Shihunine and dehydroshihunine from Banisteriopsis caapi. Journal of Natural Products 45:637–38.
Koch-Grünberg, T. 1909. Zwei Jahre unter den Indianern 1:298ff.
Lewin, L. 1928. Sur une substance envirante, la banisterine, extraite de Banisteria caapi Spr. Comptes Rendeus 186:469ff.
Luna, L. E. 1984a. The healing practices of a Peruvian shaman. Journal of Ethnopharmacology 11:123–33.
———. 1984b. The concept of plants as teachers among four mestizo shamans of Iquitos, northeast Peru. Journal of Ethnopharmacology 11:135–56.
———. 1986. Vegitalismo: Shamanism Among the Mestizo Population of the Peruvian Amazon. Stockholm: Almqvist and Wiksell International.
McKenna, D., G. H. N. Towers, and F. S. Abbott. 1984. Monoamine oxidase inhibitors in South American hallucinogenic plants: Tryptamine and ß-carboline constituents of ayahausca. Journal of Ethnopharmacology 10:195–223.
McKenna, D. J., C. S. Grob, and J. C. Callaway. 1998. The scientific investigation of Ayahuasca: A review of past and current research. Heffter Review of Psychedelic Research 1:65–77.
McKenna, D. J., L. E. Luna, and G. H. N. Towers. 1995. Biodynamic constituents in Ayahuasca admixture plants: an uninvestigated folk pharmacopoeia. In Ethnobotany: Evolution of a Discipline, ed. S. von Reis and R. E. Schultes. Portland: Dioscorides Press.
McKenna, D. J., and T. K. McKenna. 1975. The Invisible Landscape. New York: Seabury Press.
Michaels, M., and E. Clinquart. 1926. Sur des réactions chemiques d’identificacion de la yageine. Bulletin de Academie Royale Médicin Belgique, Series 5, 6:79ff.
Morton, C. V. 1930. Notes on yagé, a drug plant of southeastern Colombia. Journal of the Washington Academy of Science 21:485.
Naranjo, C. 1967. Psychotropic properties of the harmala alkaloids. In Ethnopharmacological Search for Psychoactive Drugs, eds. D. H. Efron, B. Holmstedt, and N. S. Kline. U.S. Public Health Service Publication No. 1645. Washington, D.C.: GPO.
Naranjo, P. 1979. Hallucinogenic plant use and related indigenous belief systems in the Ecuadorian Amazon. Journal of Ethnopharmacology 1:121–45.
———. 1986. El ayahuasca in la arqueología ecuatoriana. America Indigena 46:117–28.
Narby, J. 1998. The Cosmic Serpent: DNA and the Origins of Knowledge. New York: Jeremy Tracher/Putnam Publishers.
O’Connell, F. D., and E. V. Lynn. 1953. The alkaloids of Banisteriopsis inebriens Morton. Journal of the American Pharmaceutical Association 42:753.
Perrot, E., and R. Hamlet. 1927. Le yagé, plante sensorielle des Colombie. Comptes Rendues de la Adacemie Scientifique 184:1266.
Pinkley, H. V. 1969. Plant admixtures to ayahuasca, the South American hallucinogenic drink. Lloydia 32:305ff.
Poisson, J. 1965. Note sur le “natem,” boisson toxique péruvienne. Annales Pharmacia Francaise 23:241ff.
Reinberg, P. 1921. Contribution à l’étude des boissons toxiques des indiens du Nord-ouest de l’Amazon, l’ayahuasca, le yagé, le huanto. Journal de la Societé des Americanistes, Paris, 4:49ff.
Rivet, P. 1905. Les indiens colorados. Journal de la Societé des Americanistes, Paris, 2:201ff.
Rivier, L., and J. Lindgren. 1972. Ayahuasca, the South American hallucinogenic drink: Ethnobotanical and chemical investigations. Economic Botany 29:101–129.
Sanchez-Ramos, J. R. 1991. Banisterine and Parkinson’s Disease. Clinical Neuropharmacology 14:391–402.
Schultes, R. E. 1967. The place of ethnobotany in the ethnopharmacologic search for psychoactive drugs. In Ethnopharmacologic Search for Psychoactive Drugs, ed. D. H. Efron, B. Holmstedt, and N. S Kline. U.S. Public Health Service Publication No. 1645. Washington, D.C.: GPO.
———. 1982. The beta-Carboline hallucinogens of South America. Journal of Psychoactive Drugs 14:205–19.
Schultes, R. E., and R. Raffauf. 1960. Prestonia: An Amazonian narcotic or not? Botanical Museum Leaflets, Harvard University 19:109–22.
Simson, A. 1886. Travels in the Wilds of Ecuador. London: Lowe, Livinston, Marston & Searle.
Spruce, R. A. 1873. On some remarkable narcotics of the Amazon Valley and Orinoco. Ocean Highways. Geographical Magazine 1:184–193.
———. 1908. Notes of a Botanist on the Amazon and Andes, ed. A. R. Wallace, 2 vols. London: MacMillan.
Szára, S. I. 1957. The comparison of the psychotic effects of tryptamine derivatives with the effects of mescaline and LSD-25 in self-experiments. In Psychotropic Drugs, ed. S. Garratini and V. Ghetti, 460–67. New York: Elsevier.
Taylor, D. 1967. The making of the hallucinogenic drink from Banisteriopsis caapi in northern Peru. In Ethnopharmacological Search for Psychoactive Drugs, ed. D. H. Efron, B. Holmstedt, and N. S. Kline. U.S. Public Health Service Publication No. 1645. Washington, D.C.: GPO.
Udenfriend, S., B. Witkop, B. G. Redfield, and H. Weissbach. 1958. Studies with reversible inhibitors of monoamine oxidase: Harmaline and related compounds. Biochemical Pharmacology 1:160–65.
Villavicencio, M. 1858. Geografía de la República del Ecuador. New York: Craighead.
White, O. E. 1922. Botanical exploration in Bolivia. Brooklyn Botanical Garden Record 11:102ff.
Wolfes, O., and K. Rumpf. 1928. Über die Gewinnung von Harmin aus einer südamerikanischen Liane. Archive für Pharmakologie 266:188ff.


 
Viitteet

[1]: Konferenssiartikkeli Ethnopharmacologic Search for Psychoactive Drugs PDF-muodossa: http://www.samorini.it/doc1/alt_aut/sz/wassen03.pdf

Lisää luettavaa:

Halpern et al. 2008: Evidence of health and safety in American members of a religion who use a hallucinogenic sacrament

Barbosa et al. 2009: A six-month prospective evaluation of personality traits, psychiatric symptoms and quality of life in ayahuasca-naïve subjects

Fábregas, J.M., et al. 2010: Assessment of addiction severity among ritual users of ayahuasca

Bouso et al. 2012: Personality, Psychopathology, Life Attitudes and Neuropsychological Performance among Ritual Users of Ayahuasca: A Longitudinal Study

Katso myös Ayahuascaa käsittelevät artikkelit tässä blogissa.