Kärsimyksen ja ekstaasin äärellä: MDMA traumahäiriöisten paranemisprosessin apuvälineenä

Alkuperäinen artikkeli: Marie Claire: The Agony and the Ecstasy, 17.08.2015

Suomentajan alkusanat: Artikkelissa on tämän blogin yleiseen linjaan nähden suhteellisen paljon proosallista ilmaisua ja runollisia anekdootteja, mutta koska niiden maalaamat kokemukset liittyvät olennaisesti artikkelin ansiokkaasti kartoittamaan konkreettiseen tieteelliseen aineistoon, pidän tekstiä keveähköine elementteineenkin varsin perusteltuna julkaisuna. Jonkin verran olen kuitenkin suoraviivaistanut tekstiä.

Oli kirkas sunnuntaiaamu kesäkuussa 2012. 36-vuotias hieroja Roxann Murphy oli 34-vuotiaan aviomiehensä Davidin ja heidän puolitoistavuotiaan Romy-tyttärensä kanssa matkalla Oklahomassa sijaitsevaan kasvitieteelliseen puutarhaan. Pian moottoritielle liityttyään he huomasivat tien laidassa apua viittilöivän miehen, ja David pysäytti tarjotakseen apuaan. Tilanne osoittautui perheriidaksi; kun kävi selväksi, ettei kummempaa apua tarvittu, David lähti palaamaan autolleen.

Samassa silmänräpäyksessä tieltä suistunut auto iskeytyi 110 kilometrin tuntivauhdilla Davidiin ja toiseen auttamaan pysähtyneeseen mieheen. Murphy muistaa nähneensä toisen miehen ylösalaisin ilmassa, ja ajatelleensa, ettei tämä mitenkään tule selviytymään. Sitten hänen huomionsa kiinnittyi tietä pitkin kierivään aviomieheensä, joka lopulta pysähtyi moottoritietä reunustavalle nurmikolle. Hän huusi miehensä nimeä, sieppasi heidän lapsensa turvaistuimelta ja syöksyi miehensä luokse. Hänen päästessään Davidin kohdalle mies oli jo menettänyt tajuntansa ja vuosi verta otsassaan ja nenässään olevista syvistä haavoista. Hän polvistui silittämään miehensä päätä ja kehoa yhdellä kädellään, tukien toisella Romya, jota imetti koska ei kyennyt laannuttamaan tämän itkua muullakaan tavalla. Aurinko paahtoi pienten heinäsirkkojen hyppiessä Davidin ylitse. Murphy rukoili miehensä selviytymistä; tuntia myöhemmin ambulanssia ei vieläkään näkynyt. "Tunsin hänen kuolemansa", Murphy sanoo. Mies kuoli.

Välittömästi onnettomuuden jälkeen Murphy alkoi kärsiä jatkuvista takaumista. Hän säikkyi yllättäviä ääniä ja hän näki hallusinaatioita tummista, valtavista mieshahmoista sänkynsä äärellä. Hän laihtui yli kymmenen kiloa ja sai aniharvoin nukuttua; kun uni viimein tuli, unet tulvivat verta ja ruumiinosia. Valveilla ollessaan hän oli zombimaisessa tilassa. Haavekuvissaan hän murskasi aivonsa vasaralla, mutta Romyn vuoksi hänen oli pidettävä pintansa, mikä puolestaan synnytti katkeruutta.

Joitakin viikkoja Davidin kuoleman jälkeen Murphy alkoi käydä kognitiivis-behavioraalisella terapeutilla Oklahoman yliopistolla. Hänelle diagnosoitiin traumaperäinen stressihäiriö, PTSD, johon liittyy tyypillisesti takaumia, toivottomuutta ja turtumusta. Tilasta kärsii yksin Yhdysvalloissa 8 miljoonaa aikuista (joista 81 % naisia), ja sen aiheuttajana on usein traumaattinen kokemus, esimerkiksi sota tai seksuaalinen väkivalta. Murphy oli viikottaisesta terapiasta huolimatta itsetuhoinen vielä kaksi vuotta onnettomuuden jälkeen. Tyttärensä vuoksi hän etsi kuumeisesti keinoja hengissäpysymiseen. Hän kahlasi netistä tietoja PTSD:n hoitomuodoista, ja lähti viimein, viimeisenä oljenkortenaan, viikon mittaiselle matkalle Coloradon Boulderiin osallistuakseen uudenlaiseen kliiniseen tutkimukseen, joka tulisi lopulta pelastamaan hänen henkensä: MDMA:n katalysoimaan psykoterapiasessioon.

MDMA:n tehoa kroonisen, hoitoresistentin hoidossa tutkitaan neljässä Yhdysvaltain lääkevirasto FDA:n hyväksymässä toisen vaiheen tutkimuksessa: Boulderissa, Etelä-Carolinan Charlestonissa, Brittiläisen Kolumbian Vancouverissa ja Israelin Beer Yaakovissa. (FDA:n uusiin lääkeaineisiin liittyvässä prosesseissa todistusaineistoksi hyväksytään myös Yhdysvaltojen ulkopuolella tehtyjä tutkimuksia.)

Viiden kuukauden aikana tutkimusten 98 koehenkilöä, joista hieman yli puolet on naisia, saavat 75-188 milligrammaa MDMA:ta 3-5 päivää kestävän psykoterapiasession aikana, jonka lisäksi terapiaan kuuluu kaksikymmentä tuntia ammattilaisen kanssa toteutettua lääkkeetöntä puheterapiaa. MDMA:n tehoa emotionaalisten muurien murtajana, kommunikaatiokyvyn voimistajana ja syvän itsetutkiskelun apuvälineenä ylistetään; aine ei ole perinteisessä mielessä niinkään lääke kuin psykoterapian katalyytti, jonka avulla on mahdollista päästä muutaman session avulla sellaisiin tuloksiin, joiden saavuttamisessa kuluu perinteisemmissä olosuhteissa tyypillisesti vuosia [mikäli verrattaviin tuloksiin ylipäänsä päästään: monet tutkimusten koehenkilöistä ovat sellaisia, joihin kymmenienkään vuosien terapia ei ole purrut --suom.huom.].

Charlestonissa toteutetun, vuonna 2008 julkaistun kakkosvaiheen (FDA hyväksyy uudet lääkeaineet kolmivaiheisessa prosessissa) tutkimuksen tulokset olivat lupaavia: kahden MDMA-avusteisen psykoterapiasession jälkeen 83 % osallistujista ei enää kärsinyt PTSD:stä, verrattuna pelkän puheterapian 25 % lukemiin. Jos nyt käynnissä olevat tutkimukset osoittavat vastaavaa tehoa, MDMA-avusteisesta psykoterapiasta saattaa tulla hyväksytty PTSD-hoito, mikä saattaisi perustavanlaatuisesti muuttaa tapaa, jolla monia muitakin psykiatrisia ongelmia – esimerkiksi autistien kokemaa sosiaalista ahdistusta ja anoreksiaa – hoidetaan.

Vaikka PTSD:stä puhutaan erityisesti sotaveteraanien ongelmana, häiriö on yleinen myös siviilinaisten keskuudessa; häiriöstä kärsii elinaikanaan yksi kymmenestä naisesta, mikä johtuu osittain siitä, että erityisesti naiset kärsivät seksuaalisista traumoista, jotka ovat yleisin tekijä häiriön taustalla. PTSD:n hoitoon tyypillisesti käytettävät mielialalääkkeet ja puheterapiamuodot ovat teholtaan parhaimmillaankin keskinkertaisia; tutkimusten perusteella 25-50 % potilaista kärsii PTSD:stä hoidon jälkeenkin.[1]

Kaksi vuotta miehensä kuoleman jälkeen ensimmäiseen MDMA-avusteiseen psykoterapiaistuntoonsa valmistautuva Murphy istui terapeutti Marcela Ot'aloran, Boulderin tutkimuksen johtajan, toimistossa. Ajatus yhdisteen ottamisesta tuntemattoman terapeutin läsnäollessa hermostutti. Stereot soittivat hiljaista, rytmikästä rummutusta. Murphy oli asettanut kynttilöiden koristamalle pöydälle kuvan, jossa hän ja David suutelevat kultapiiskupellolla.

Kun MDMA-kapselin nielemisestä oli kulunut kaksikymmentä minuuttia, aine alkoi vaikuttaa. Mielikuvissaan Murphy syöksyi läpi maan ilmakehän – kohti ulkoavaruutta, jossa kohtasi tähtikuvioiden lomassa kirkkaana hehkuvan Davidin. He keskustelivat sekä arkisista asioista – Oklahomasta Boulderiin matkustamiseen liittyvistä vastoinkäymisistä – että syvemmistä kysymyksistä. Murphy kertoi miehensä perheen kuulumisia, jakoi Romyn tulevaisuuteen liittyviä huoliaan ja ilmaisi vihantunteitaan, jotka liittyivät siihen, että hän jäi tyttärensä kanssa yksin. David nyökkäsi ymmärtäväisesti hymyillen. Sitten Murphy kysyi mieheltään: "Minkä kokoinen oikein olet?" David levitti kätensä, jotka aukenivat maailmankaikkeuden läpi ulottuviksi siiviksi. Kahden vuoden kauhun ja surun jälkeen Murphy tunsi ensimmäistä kertaa rauhallisuutta.



MDMA-avusteinen psykoterapia saattaa kuulostaa lääkekannabiksen ajan tuotteelta. Uusien tutkimusten juuret kuitenkin ulottuvat syvälle: ennen kuin aine levisi klubeille, terapeutit hyödynsivät MDMA:ta 70- ja 80-luvuilla nykyistä vastaavissa, intensiivisissä sessioissa. Kalifornialainen terapeutti ja psykedeeliterapian uranuurtaja Leo Zeff kuvaili ainetta "sielun penisilliiniksi" [toiset lähteet[2] tosin antavat ymmärtää, että fraasi saattaisi olla peräisin Ann Shulginilta. --suom. huom.] Vuonna 1985 Yhdysvaltain huumepoliisi DEA löi [omien asiantuntijoidensa ohjeiden vastaisesti --suom. huom.] aineelle schedule 1 -kieltoluokituksen, joka asetti sen samaan kategoriaan heroiinin ja LSD:n kanssa. Ryhmään luokitellaan aineet, joilla "ei ole hyväksyttyjä lääketieteellisiä käyttötarkoituksia", ja joilla "on huomattava väärinkäyttöpotentiaali".

Tämän seurauksena aine kantoi vuosikausien ajan kielteistä imagoa, jota pönkittivät paikkansapitämättömät väitteet, joiden mukaan aine aiheuttaa Parkinsonin tautia tai reikiä aivoihin, tai tuhoaa serotoniinivarastoja pysyvästi [viimeinen kohta tosin saattaa allekirjoittaneen käsityksen mukaan olla mahdollista isoilla annoksilla toteutetulla jatkuvalla käytöllä; yksiselitteisiä tutkimustuloksia odotellessa. --suom.huom] Siitä, että kliiniset käyttötavat – puhdas MDMA keskikokoisilla annoksilla lääketieteellisessä valvonnassa rajatuin käyttötiheyksin – aiheuttaisivat pitkäaikaisia kognitiivisia haittoja, ei Johns Hopkinsin lääketieteellisen yliopiston psykiatrian ja käyttäytymistieteiden apulaisprofessori Matthew Johnsonin mukaan ole tutkimusnäyttöä. MDMA:ta on annettu useissa tutkimuksissa yhteensä yli tuhannelle koehenkilölle, joista ainoastaan yhdessä tapauksessa ilmeni merkittävä vaaratilanne, joka loppui aineen vaikutusten loputtua. (Koehenkilö vietiin epäsäännöllisen sykkeen vuoksi sairaalaan, josta hänet seuraavana päivänä kotiutettiin.)

Laittomilla markkinoilla tavattava MDMA kuitenkin eroaa lääke-MDMA:sta huomattavasti. Käsitteitä MDMA, ekstaasi ja mämmi käytetään sekaisin, mutta katukaupasta ostetut aineet sisältävät usein haitallisia jatkeaineita, mikäli ylipäätään sisältävät MDMA:ta. (DEA:n vuonna 2013 New Yorkista takavarikoimasta MDMA:sta vain 9 % oli puhdasta MDMA:ta.) Aineen käyttämisessä lääketieteellisen kontekstin ulkopuolella, esimerkiksi klubeilla, on riskinsä: se nostaa verenpainetta ja sykettä, ja voi pahimmassa tapauksessa aiheuttaa lämpöhalvauksia, mikä puolestaan voi johtaa maksa-, munuais-, lihas- tai sydänvaurioihin.

Kakkosvaiheen tutkimuksiin osallistuneisiin kuuluu äitejä, opettajia, urheilijoita, sotaveteraaneja, poliiseja, psykoterapeutteja ja toimistopäälliköitä, joilla on takanaan mm. sotatilanteita, raiskauksia sekä seksuaalista ja muunlaista kidutusta. Osallistujille tehdään DSM-IV-luokituksen mukainen PTSD-testi (CAPS), joka on PTSD:n diagnosoinnissa käytetty standarditesti. (Tekstin maksimilukema on 136; kuudenkymmenen ylittäviä tuloksia pidetään jo vakavana PTSD:nä. Tutkimukseen osallistuneiden keskimääräinen lukema on 82.) Monet tutkimuksiin osallistuneista kokevat hoidon viimeiseksi oljenkorreksi pyrkimyksessä saada otetta elämäänsä.

Rachel Hopen, 43-vuotiaan Los Angeleslaisen kirjoittajan lapsuus oli vaikea: 4-vuotiaana hän koki fyysistä (ml. seksuaalista) väkivaltaa; 11-vuotiaana rekka törmäsi häneen, jonka seurauksena hän kärsi vuoden ajan osittaisesta halvaantumisesta, jota hoidettiin neljällä leikkauksella ja vuosia kestäneellä fyysisellä terapialla. Nämä traumat johtivat lamaannuttavaan, hoitoresistenttiin PTSD:hen, joka ilmeni mm. rajuna ärtyvän suolen oireyhtymänä (IBS), voimakkaana ahdistuksena, yöllisinä kauhuntuntemuksina, paniikkikohtauksina ja unettomuutena, ja johti aliravitsemukseen ja kyvyttömyyteen ylläpitää romanttisia suhteita tai työskennellä kodin ulkopuolella. "Olemassaoloni oli kokonaisvaltaisen hirvittävää", hän toteaa. Eräässä vaiheessa hän söi viittätoista eri lääkettä. Charlestonissa toteutettuun tutkimukseen hän osallistui vuonna 2005: "Tein kuolemaa", hän kuvasi päätöstään osallistua tutkimukseen. "Minulla ei ollut mitään menetettävää."

Brendan kliininen masennus kävi niin pahaksi, että hän ajautui itsemurhan parhaalle eikä kyennyt hoitamaan työtään peruskoulun opettajana. (Perhettään ja uraansa suojatakseen hän halusi jättää haastattelusta pois sukunimensä.) PTSD:stä kärsivän 38-vuotiaan Denveriläinen opettaja oli isänsä harjoittaman seksuaalisen hyväksikäytön uhri 3-12-vuotiaana. Ilmoittautuessaan tutkimukseen hän oli kokeillut 11 eri lääkettä ja käynyt terapiassa 15 vuoden ajan. "Tutkimuksen alussa CAPS-lukemani oli, lääkkeiden vaikutuksen alaisena, 87", hän sanoo. "Vittu mitä paskaa. Olin toiminut kehoitusten mukaisesti ja seurannut kaikkia niitä ohjeita, joita terapeuttini koulutuksensa pohjalta antoivat, mutta tilani vain paheni." Ajatus "bilehuumeen" käytöstä hoidossa epäilytti, mutta epätoivo kasvoi. "Taistelin elämästäni", Brenda sanoo. "MDMA:han liittyvän stigman pelko oli huomattavasti pienempi kuin loppuelämään PTSD:n kanssa liittyvä pelko."

Sessiot eivät ole korkealentoisia, hurmiollisia psykedeelitrippejä, mutta niihin liittyy tyypillisesti voimakkaita "yhteyden" sekä itseen ja kanssaihmisiin kohdistuvan rakkauden tuntemuksia. "Olen ollut naimisissa mieheni kanssa 17 vuoden ajan, ja ymmärsin kokemukseni aikana ensimmäistä kertaa hänen rakkautensa syvyyden – ja että todella ansaitsen hänen rakkautensa", Brenda kertoo. Hän kokee MDMA-terapian avanneen uudenlaisten tuntemusten maailman. "Sain yhteyden tunteisiini. Tätä pidän kaikkein merkittävimpänä vaikutuksena. Löysin MDMA:n vaikutuksen alaisena väyliä tunteisiin, jollaisia en ollut koskaan ennen kokenut." Aineen kolmesta kuuteen tuntiin kestävä vaikutus tuottaa objektiivisen tilan , jonka aikana on mahdollista palata vaikeiden tunteiden ja kokemusten äärelle ilman, että ne hukuttavat allensa. ["Objektiivisen tilan" sijaan voisi olla täsmällisempää puhua esimerkiksi tavallista neutraalimman havainnoinnin tilasta. --suom. huom.] "Olin suuren osaa ajasta kauhuissani. Elin kokemustani uudelleen", sanoo Murphy, joka palasi kokemuksensa aikana kerta toisensa jälkeen traumansa synnyinsijoille. "Havainnoin onnettomuutta kokonaisuudessaan, mutten hukkunut siihen koska havainnoin kokemustani jollain tapaa tapahtumien ulkopuolelta."

Tällainen rauhallisuuden tunne on MDMA-sessioille tyypillinen. "Ylivalppauden tai yliherkkyyden sijaan tunsin valtavan rauhallisuuden; ahdistukseni hellitti", Hope sanoo. Psykedeelien vaikutukselle luonteenomaisesta herkistyneestä aistillisuudesta huolimatta (esim. valojen voimistuminen ja tuntemukset iholla kulkevista ilmavirroista) hoidettavat kykenevät keskittymään olennaiseen – parantumiseen – poikkeuksellisella intensiteetillä. "MDMA on psykedeeli, mutta en kokenut trippaavani", Hope sanoo. "En ollut sekaisin. Olin täynnä voimaa, ja tunsin pystyväni ohjaamaan huomioni sinne, missä sille oli tarvetta."

Tälle on kemialliset selityksensä. MDMA laukaisee valtavia määriä serotoniinia, mielialaa säätelevää välittäjäainetta; dopamiinia, joka säätelee tunnevasteita; sekä oksitosiinia, hormonia joka liittyy sosiaalisiin siteisiin, luottamukseen ja intiimiyteen. "Potilaat ovat hereillä, valppaina ja läsnäolevia. He kaipaavat puhumista ja tutkimista. He kokevat olonsa tarpeeksi rauhalliseksi ja pelkonsa riittävissä määrin vaimentuneeksi, jotta trauman käsittely on mahdollista", sanoo psykiatri tri Julie Holland, kirjan Ecstasy: The Complete Guide: A Comprehensive Look at the Risks and Benefits of MDMA toimittaja. "Olisi miltei mahdotonta suunnitella terapian tarpeisiin MDMA:ta paremmin toimivaa molekyyliä."

MRI-aivokuvaukset viittavat siihen, että yksi MDMA:n toimintamekanismeista on "aivojen pelkokeskuksen", mantelitumakkeen toiminnan vaimentaminen sekä etuaivolohkon – muistiin ja korkeampiin aivotoimintoihin liittyvän alueen – toiminnan voimistaminen. PTSD:stä kärsivissä aivoissa näiden alueiden toiminta on epätasapainossa. Tutkijat uskovat MDMA:n mantelitumakkeeseen ja etuaivolohkon kuoreen kohdistuvien vaikutusten auttavan ihmisiä ymmärtämään traumaansa ilman, että hautautuvat kielteisten tunnetilojensa alle. "Sitä voisi verrata puudutukseen kirurgisissa operaatioissa", Holland sanoo. "Yhdiste auttaa kaivautumaan sisään ja kiskomaan vahingollisen asian tarkastelua varten esiin. Psykoterapiassa voi kestää vuosia ennen kuin trauma saadaan kaivettua siinä määrin esiin, että toimeen voidaan ryhtyä. Tämän menetelmän avulla ihmiset voivat käydä suoraan kiinni ongelmakohtaan, jolloin paranemisprosessi voi edetä."

Pääsy traumaattisten muistojen äärelle auttaa käsittelemään niitä. Tätä kutsutaan muistojen uudelleenvahvistamiseksi (memory reconsolidation): muistoja on mahdollista muuttaa mikäli ne uudelleenaktivoidaan ja niitä päivitetään uudella informaatiolla. "Kyse on muiston muovaamisesta, ja kun se tallennetaan, uusi versio eroaa selkeästi aiemmasta", Johnson sanoo. Tämä on tärkeää PTSD:stä kärsiville, joiden aivot eivät traumasta johtuen ole toimineet kunnolla. "Tuntui kuin olisin kirjaimellisesti uudelleenohjelmoinut aivojani. Käsittelin kaikkia niitä iskostuneita ajattelumalleja ja uskomusjärjestelmiä, jotka pitivät PTSD:tä sijoillaan, ja joiden vuoksi elin menneisyyttäni uudestaan ja uudestaan. Kykenin viimeinkin irroittamaan noista muistoista", Hope kertoo.

Vuonna 2014 Murphy osallistui kolmeen 8 tunnin mittaiseen MDMA-hoitosessioon. Jo ensimmäisen session jälkeen hänen unenlaatunsa parani. Toisen session jälkeen hänen itsetuhoisuutensa oli poistunut; myös takaumat alkoivat hellittää. "Kuin kantamani taakat olisi nostettu yltäni", Murphy kertoo. Tutkimuksen loppuessa hänen CAPS-lukemansa oli laskenut 114:stä 37:ään, mikä tarkoitti, ettei hänellä enää ollut PTSD:tä. "Hoito pelasti minut", hän kuvaa kokemustaan. "Se johdatti minut takaisin hyvän elämäni äärelle ja palautti äidin tyttärelleni."

Myös Brenda laskee elämänsä pelastamisen MDMA:n ansioksi. "Olin itsetuhoinen 35 vuoden ajan, mutta enää en ole, ja kiitos tästä kuuluu MDMA:lle ja kahdelle todella taitavalle terapeutille", hän sanoo. Hän on luopunut kaikista lääkkeistään ja opettaa jälleen täyspäiväisesti – ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen. "En ole koskaan ollut terveempi. Tämä on seurausta kokemastani selkeydestä." Yli kymmenen vuotta ensimmäisen tutkimuksen jälkeen Hope sanoo, että hänen ensimmäistä MDMA-sessiotaan edeltänyt PTSD on pysynyt poissa, kuten myös IBS, takaumat ja yölliset kauhuntuntemukset.

Zoloftin kaltaiset mielialalääkkeet pyrkivät korjaamaan ns. biologisen epätasapainon tiloja. Tutkijoiden mukaan ne toimivat tilapäisinä, kärsimystä vaimentavina laastareina, kun taas MDMA voi tukea pysyvässä parantumisessa. MDMA on myös psykiatrisia lääkkeitä turvallisempi, koska sitä ei käytetä päivittäin. "Jos ainetta käytetään harkiten, se voi olla turvallisempi vaihtoehto, koska sivuvaikutukset ovat tilapäisiä", Johnson sanoo. Zoloft ja Paxil, joita on perinteisesti käytetty PTSD:n hoitoon, voivat aiheuttaa painonnousua, seksuaalisia häiriöitä ja itsetuhoisia ajatuksia. Yhden lääkelaatuisen MDMA-annoksen sivuvaikutukset saattavat jäädä kokemuksen aikana ilmenevään kohonneeseen pulssiin ja verenpaineeseen sekä joitakin päiviä kestävään uupumukseen, ruokahaluttomuuteen ja alakuloisuuteen. Murphyn, Brendan ja Hopen kaltaisille ihmisille MDMA-session mahdollistamat oivallukset ja tunnetilan muutokset ovat muuttaneet heidän elämiään perustavanlaatuisesti. "Tuntuu kuin olisin astunut aivan uudenlaiseen maailmaan, ja hengittäisin sen raikasta ilmaa."

MDMA-tutkimus on raivannut tietä psykedeelitutkimuksen elpymiselle. Johns Hopkins -yliopiston, Lontoon Imperial College -yliopiston ja New Mexicon yliopiston tutkijat selvittävät LSD:n ja psilosybiinin, psilosybiinisienten psykoaktiivisen ainesosan, tehoa mm. riippuvuuksien ja ahdistuksen hoidossa. Tulevaisuudessa MDMA-tutkijat toivovat näkevänsä kokeellisesta vaiheesta edennyttä terapiamuotoa sovellettavan koulutettujen, laillistettujen terapeuttien toimesta mielenterveysklinikoilla ympäri maailman.

Harvard Medical Schoolin psykobiologian professori Bertha Madras kuitenkin pelkää, että MDMA:n lääkekäytön laillistaminen on ensimmäinen askel kohti voimakkaiden aineiden dekriminalisointia Yhdysvalloissa. "MDMA:n, LSD:n ja psilosybiinin kaltaisia laittomia hallusinogeeneja pyritään muovaamaan huumeista 'lääkkeiksi', ja pitkän aikavälin tavoitteena on niiden normalisointi psykoaktiivisiin tarkoituksiin", hän sanoo. "Toistaiseksi todistusaineisto MDMA:n tehosta terapiakäytössä on puutteellista." [Ja juuri siksi tutkimusta tehdään aktiivisesti, ja kolmosvaiheen tutkimus pyritään aloittamaan heti kun mahdollista. --suom.huom.] Minnesotassa toimivan vieroituslaitos Hazelden Betty Ford Foundation Youth Continuumin lääketieteellinen johtaja Tri Joseph Lee puolestaan uskoo MDMA:n terapeuttisiin ominaisuuksiin, mutta suhtautuu varauksella MDMA-avusteisen psykoterapian laillistamisen laajempiin seuraamuksiin. "Olen huolissani siitä, että MDMA:n tehoa PTSD:n hoidossa aletaan käyttää perusteluna aineen viihdekäytölle tai väärinkäytön vähättelylle. Vastaavaa on tapahtunut reseptilääkkeiden kanssa", Lee sanoo. Hän myös varoittaa MDMA:n liikakäytöstä. "Kohtaamme vuosittain nuoria, jotka ovat käyttäneet liikaa MDMA:ta tai joille MDMA:n käyttö on aiheuttanut sivuvaikutuksia, jotka vaativat psykiatrista hoitoa ennen kuin voimme hyväksyä heitä klinikkamme asiakkaiksi", hän sanoo, viitaten toiseen MDMA:han liittyvään huolenaiheeseen – siihen mahdollisuuteen, että aine saattaa laukaista piileviä psykiatrisia ongelmia. (MDMA-avusteisen terapian tutkimusten koehenkilöt valitaan tarkasti, ja tietyt psykologiset ongelmat – esim. kaksisuuntainen mielialahäiriö ja skitsofrenia – estävät osallistumisen tutkimukseen.)

Yksi suurimmista esteistä MDMA:n matkassa FDA:n hyväksymäksi lääkeaineeksi on rahoitus. Prosessi vaatii 20 miljoonaa dollaria, ja nojaa kokonaisuudessaan voittoatavoittelemattoman, psykedeelien terapeuttisia käyttömuotoja suunnittelevan ja tutkivan MAPS-tutkimusjärjestön keräämään rahoitukseen, koska lääketehtaita vain jokusen kerran annosteltavien aineiden tutkiminen ei liiemmin kiinnosta. Vuonna 2016 [tai mahdollisesti vuonna 2017 --suom. huom.] MAPSin työ MDMA-terapian laillistamiseksi tulee astumaan askelen lähemmäs päämääräänsä, kun kliinisissä tutkimuksissa siirrytään kolmosvaiheeseen, joihin tulee osallistumaan yli 400 potilasta, ja joka tulee kestämään viisi vuotta. Mikäli tutkimusten tulokset varmentavat terapiamuodon tehon, psykiatreilla saattaa olla lupa määrätä MDMA-avusteista hoitoa vuoden 2021 tienoilla.

MDMA on kiinnittänyt myös Yhdysvaltojen armeijan huomion; päivittäin 22 yhdysvaltalaista sotaveteraania tappaa itsensä. Veteraanien asioita ajavan Department of Veteran Affairsin The National Center for PTSD tekee MAPSin kanssa tulevaan tutkimukseen liittyvää yhteistyötä. Tarkoituksena on tutkia MDMA-terapian tehoa pariskunnilla, joiden osapuolista toinen kärsii PTSD:stä. VA-järjestön psykologeja työllistävä tutkimus alkaa tämän vuoden lopussa. MAPSin perustaja ja johtaja Rick Doblin toivoo tulosten johtavan siihen, että myös Yhdysvaltain puolustusministeriö alkaa tukea tutkimusta rahallisesti, ja sallii tutkimusta tehtävän myös aktiivipalveluksessa olevien sotilaiden parissa.

Murphy ja Romy elävät nykyään Oklahomassa sijaitsevan Normanin rauhassa. Elämä on palannut uomiinsa. Kesäkuussa Murphy matkusti Pohjois-Kaliforniaan, jossa kahden vuoden ajan asui Davidin kanssa. Matkan tarkoituksena oli sirotella miehensä tuhkat Muir Woodsiin – rehevään, Tyynen valtameren tuntumassa sijaitsevaan, heidän molempien rakastamaan punapuumetsään. Hän teki matkansa uuden poikaystävänsä kanssa, jonka nimi on sattumalta myöskin David; he tapasivat Murphyn toisen MDMA-session jälkeen. He suunnittelevat yhteistä tulevaisuutta, mitä Murphy ei olisi osannut kuvitellakaan ennen kokeellista hoitoaan. Ensimmäistä kertaa vuosiin hän kertoo kokevansa olonsa tulevaisuuden suhteen toiveikkaaksi. "Kykenen vihdoinkin rakentamaan elämäämme. Hän on yhä läsnä", hän sanoo viitaten edesmenneeseen aviomieheensä. "Pidän suurena siunauksena sitä, että sain ylipäänsä olla hänen kanssaan." Romyn kanssa ulkoillessaan hänellä on tapana kutsua ohilentäviä lintuja "isin linnuiksi". Hänen tyttärensä hymyilee, koska tietää isänsä olevan läsnä, ja viimeinkin myös Murphy tietää sen. "Tunnen yhä surua", hän sanoo, "mutta kykenen käsittelemään muistojani, ja näkemään hänet tyttäressäni, ja iloitsemaan siitä."

Teksti: Kelley McMillan
Kollaasit: Alia Penner

Lisää luettavaa:
• Roxann Murphy kertoo Redditin AMA:ssa onnettomuudesta ja terapiakokemuksestaan
• Ensimmäinen MDMA-PTSD-pilottitutkimus A randomized, controlled pilot study of MDMA (±3,4-Methylenedioxymethamphetamine)- assisted psychotherapy for treatment of resistant, chronic Post-Traumatic Stress Disorder (PTSD) ja saman tutkimuksen seurantatutkimus Durability of improvement in posttraumatic stress disorder symptoms and absence of harmful effects or drug dependency after 3,4-methylenedioxymethamphetamine-assisted psychotherapy: a prospective long-term follow-up study
• Michael Mithoeferin joulukuussa 2015 julkaistu artikkeli Research Update: MDMA-Assisted Psychotherapy for PTSD
• Phil Wolfsonin joulukuussa 2015 julkaistu artikkeli Return to ADAM: Reflections on MDMA-Assisted Psychotherapy 30 Years Later
• Charles Grobin ja Alicia Danforthin joulukuussa 2015 julkaistu artikkeli Research Update: Can MDMA-Assisted Therapy Reduce Social Anxiety in Autistic Adults?
• Rachel Hope CNN:n videohaastattelussa

Viitteet:
[1] Psychotherapy for Military-Related PTSD: A Review of Randomized Clinical Trials
[2] Mavericks of the Mind: Chemophilia with Alexander and Ann Shlugin

Taikasienten sisältämä psilosybiini voi olla tehokas apuväline tupakkavieroitukseen

Alkuperäinen artikkeli: Could psychedelic drugs make smokers quit, BBC Future 15.06.2015. Tekstin minä-muoto on säilytetty käännöksessä, ja viittaa siis alkuperäiseen kirjoittajaan eikä tämän blogin pitäjään.

Nikotiinilaastarit. Nikotiinipurukumit. Seinään lopettaminen. Tupakoinnista vieroittautuminen voi olla vaikeaa. Lopettamiseen tarjotaan monenlaisia keinoja. Matthew Johnson haluaa laajentaa valikoimaa: hänen mukaansa psilosybiini saattaa olla poikkeuksellisen tehokas apukeino. Psilosybiini on kuitenkin ollut laitonta suuressa osassa Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa jo vuosikymmenten ajan, ja Johnson tiedostaa ehdotuksensa epäsovinnaisuuden.

"Ymmärrän, että tutkimus voi vaikuttaa epäintuitiiviselta," Johnson kertoo minulle toimistossaan Johns Hopkins -yliopiston Käyttäytymistieteellisen farmakologian tutkimusyksikössä, Baltimoressa.

Johnson on käyttäytymistieteellinen farmakologi, joka on tutkinut psykoaktiivisten aineiden, aivojen ja ihmisten käyttäytymisen välistä suhdetta yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Viimeiset kymmenen vuotta Johnson on viettänyt Johns Hopkinsissa, jossa hän on työryhmineen keskittynyt psilosybiiniin, luonnonvaraisenakin taikasienissä esiintyvään psykedeeliin. Aine on toistaiseksi laiton, mutta hänen mukaansa muutama psilosybiinin tukema hoitosessio voi tarkoin valvotuissa olosuhteissa tarjota poikkeuksellisen tehokasta apua vieroitukseen.

"Useimmat ihmiset olettavat automaattisesti, että kyseessä on jonkinlainen korvaushoitoterapia, samaan tapaan kuin metadonia käytetään heroiiniriippuvuuteen tai nikotiinilaastareita tupakkariippuvuuteen. Psilosybiiniä tai sieniä ei kuitenkaan olla nauttimassa päivittäin – kyse ei siis ole yhden riippuvuuden vaihtamisesta toiseen."

Uuden tutkimuksen inspiraationa on toiminut 50- ja 60-luvuilla tehdyt tutkimukset, joissa kartoitettiin psilosybiinin ja LSD:n tehoa riippuvuuksien hoidossa. Vaikka tuolloiset tutkimustulokset olivat todella lupaavia, tutkimustyö ajautui umpikujaan aineiden käytön levitessä laboratorioista nousevan huumealakulttuurin piiriin. Aineet kiellettiin, ja kliinisen tutkimuksen toteuttaminen kävi mahdottomaksi.

"Tutkimusta on rajoitettu vääristä syistä", Johnson selittää. "Tiedetään, että psykedeelejä käytetään yhä, ja koska hallitsemattomaan viihdekäyttöön kannustamista on haluttu välttää, tutkimusta ei ole sallittu. Nyt yritämme kiriä menetettyjä vuosia takaisin. Tutkimukset olisi pitänyt saattaa loppuun jo 70-luvulla; sen sijaan kaikki asiaanliittyvä tutkimus jäädytettiin vuosikymmeniksi."

Johnson oli yksi vuonna 2008 julkaistun 'Human hallucinogen research: guidelines for safety' ('Hallusinogeenitutkimus ihmiskoehenkilöillä: turvallisen tutkimuksen ohjenuoria') -tutkimusraportin kirjoittajista. Raportti oli yhteenveto psykedeelitutkimuksen turvallisesta toteuttamisesta ihmiskoehenkilöillä. Se tarjosi suosituksia sopivien koehenkilöiden seulonnasta ja heidän valmistamisestaan kokemusta varten, ja yleisiä ohjeita turvallisten sessioiden toteuttamiseen. Julkaisu ilmensi psykedeelitutkimukseen liittyvän asenneilmapiirin muutosta, jota heijastelee myös se tosiasia, että pelkästään Johns Hopkinsilla on uuden tutkimusaallon aikana toteutettu jo yli 460 yksittäistä psilosybiinisessiota. Tutkimusprojekteissa kartoitetaan psilosybiinin vaikutuksia mm. syöpäsairaiden kuolemanpelkoon ja meditaatioon.

Hiljattain valokeilassa on kaikista näkyvimmin ollut juuri Johnsonin psilosybiinitutkimus. Ensinäkemältä tutkimusasetelma vaikuttaa hämmentävän yksinkertaiselta. Viisitoista vapaaehtoista, kaikki Baltimorelaisia pitkäaikaistupakoitsijoita, ovat yrittäneet lopettaa tupakointia useita kertoja. He käyvät aluksi kognitiivis-behavioraalisen terapian kurssin. KBT on psykologian standarditekniikka tupakoinnin lopettamiseksi, ja sen menetelmänä on rohkaista tutkimaan iskostuneita ajatustottumuksia.

Olennainen osa Hopkinsin ohjelman KBT-lähestymistapaa on henkilökohtaisen mantran luominen ja toistaminen. Mantralla tarkoitetaan koehenkilön luomaa yksinkertaista lausetta, joka kiteyttää heidän motivaationsa tupakoinnin lopettamiseen. "Se on eräänlainen tehtäväkuvaus: Yksi lause, jolla voi muistuttaa itseään lopettamisensa syistä. Joillakin painopiste on ollut perheessä: 'Haluan olla paikalla lapsenlapsilleni.' Toisten syyt painottuvat sisäänpäin, "Kaipaan vapautta, puhtautta ja selkeyttä.'"

Mantran rooli käy yhä keskeisemmäksi päivänä, jona koehenkilöt saavat ensimmäisen psilosybiiniannoksensa. He polttavat neljän KBT-session jälkeen tupakan, jonka on tarkoitus jäädä heidän viimeisekseen. Jotkut tekevät tämän sessiota edeltävänä iltana, toiset taas juuri ennen sessiota. "Jotkut koehenkilöistä polttavat viimeisen kerran viereisellä parkkipaikalla juuri ennen saapumistaan sessioon," Johnson kertoo.

Sitten on lääkkeen aika. Albert Garcia-Romeu, Johns Hopkinsilla työskentelevä tutkijatohtori joka opastaa vapaaehtoisia KBT:n ja psilosybiinisessioiden läpi, kuvaa toimintaa: "He ottavat kapselin oma-aloitteisesti. Otamme heidän puhelimensa ja kenkänsä, ja annamme heille sandaalit. Tavoitteenamme on, että he tuntisivat olonsa rennoksi – kuin olisivat kylpylässä, ilman työhön tai arkielämään liittyviä velvoitteita."

"Käymme etukäteen session kulkua läpi. Haluamme heidän tietävän avun olevan lähellä siltä varalta, että sille on tarvetta," selittää Mary Cosimano, toinen tutkimuksen oppaista, joka on työskennellyt psykedeelitutkimuksen parissa jo yli 15 vuoden ajan. "Kerromme heille, että tukemme on saatavilla session alusta loppuun."

"Kun aineen vaikutukset alkavat, kehoitamme heitä asettumaan makuulle," Garcia-Romeu jatkaa. "He asettavat korvilleen kuulokkeet ja peittävät silmänsä. Makaavat paikoillaan, havainnoivat ja odottavat."

Tässä vaiheessa tutkijat vetäytyvät taka-alalle. "Tutkimus perustuu psykedeeliterapian malliin," Garcia-Romeu selittää. "Psykedeeliterapia-nimikkeellä viitataan suuria psykedeeliannoksia hyödyntävään terapiamuotoon.* Se ei tyypillisesti ole puheterapiaa. Koehenkilöitä pääsääntöisesti rohkaistaan välttämään liiallista puheliaisuutta, koska huomio saattaa tuolloin keskittyä epäkäytännöllisen paljon mielenkiintoisiin aistimuksiin. Pyrkimyksenämme on rohkaista heitä ohjaamaan huomionsa sisäänpäin, jossa tärkein työ tapahtuu. Oma tehtäväni on pitkälti koehenkilöiden turvallisuuden valvominen."

[*Hieman hämmentävien käytäntöjen mukaisesti nimetyn psykedeeliterapian lisäksi toinen tyypillinen psykedeelejä hyödyntävän terapian muoto, jossa annokset ovat psykedeeliterapiaa pienempiä, kulkee nimellä "psykolyyttinen terapia". --suom. huom.]

Tutkijat kertovat minulle, että tutkimuksen tavoitteena on tarjota vapaaehtoisille "syvällinen mystinen" kokemus, joka saa heidät uudelleenarvioimaan suhdettaan tupakointiin. Tämä saattaa kuulostaa sellaiselta new age -henkiseltä huumehourailulta, jonka seurauksena tämänkaltaiseen tutkimukseen alettiin aikoinaan suhtautua nyrpeästi, mutta Garcia-Romeaun selitys saa asian kuulostamaan huomattavasti maanläheisemmältä.

"[Tutkimuksen mukaan] 71% välittömästi sydänkohtauksen jälkeen lopettaneista onnistuu pysymään erossa tupakasta", hän selittää. "Sydänkohtausta voidaan epäilemättä pitää syvällisenä kokemuksena, mutta sellaista ei voida tuottaa ihmisille tupakoinnista vieroittautumisen apukeinoksi. Tavoitteena on laukaista psykedeelien avulla vastaavanlainen voimakas tila; intensiivinen, abstrakti kokemus, jonka seurauksena potilaan näkökulma muuttuu. Tähän tutkimusryhmä viittaa 'mystisenä kokemuksena'."

Kokemus saattaa hänen mukaansa sisältää esimerkiksi Jumalaan liittyviä näkyjä tai voimakkaita henkilökohtaisia muistoja, jotka liittyvät koehenkilön omaan elämään, esimerkiksi lapsuuteen.

Avain tällaisen kokemuksen käynnistämiseen piilee olosuhteissa ja puitteissa. "Kliininen vaikutelmani on, että tavoitellun kaltaisia kokemuksia esiintyy kaikista todennäköisimmin olosuhteissa, joissa henkilö kokee olonsa mahdollisimman turvalliseksi, ja luottamussuhde läsnäolevien ihmisten kanssa on mahdollisimman syvä. Samaten on huomattu, että lääkkeen ottamisen ritualisointi tehostaa haettua vaikutusta."

"Pyydämme osallistujia tuomaan mukanaan vuosien varrella otettuja kuvia itsestään, perheestään, tärkeistä paikoistaan ja esineistään. Jotkut osallistujista ovat täyttäneet huoneen kuvilla," Cosimano kuvaa. "Merkityksellisiä esineitä; jotkut ovat rakentaneet alttareita. Ihmiset tuovat mukanaan täytettyjä eläimiä tai huovan – mitä tahansa sellaista, joka voi auttaa heitä tuntemaan olonsa mukavaksi, turvalliseksi, kodikkaaksi ja merkitykselliseksi."

Voimistaakseen kokemuksen rituaalinomaisuutta, tutkijat tarjoavat kapselin puisessa maljassa suitsukkeen kanssa, ja kehottavat osallistujia toistamaan kognitiivis-behavioraalisen terapian aikana luomansa mantran.

Garcia-Romeu ja Cosimano esittelevät minulle sessiohuoneen, paikan jossa kuvatut rituaalit tapahtuvat. Tila on heidän kuvauksensa mukainen – pieni, lämpimästi valaistu, mukavalla sohvalla varustettu viihtyisä huone. Istun sohvalle ja tutkijat ojentavat minulle vapaaehtoisille tarjottavan puisen maljan. Tilassa on Michelangeloa ja Van Goghia käsitteleviä kirjoja. Miltei kohtumaiselta tuntuvan huoneen luomaa turvallisuudentunnetta on mahdoton kieltää. Vapaaehtoiset viettävät tilassa kuusikin tuntia. Kun aineen vaikutukset ovat haihtuneet pois, joku heidän perheenjäsenistään tulee hakemaan heidät kotiin.

Käyn tutkimusryhmäläisten kanssa kiehtovia keskusteluita. He ovat kaikki todella ystävällisiä, ehdottoman ammattimaisia ja selvästi työhönsä intohimolla suhtautuvia. Siltikään en voi sivuuttaa tuntemustani tutkimuksen epäintuitiivisesta luonteesta. Syynä saattavat olla omat näihin aineisiin liittyvät ennakkoluuloni, mutta skeptisyyteni säilyy.

Tämä pilottitutkimus on kuitenkin, pienestä koostaan huolimatta, tuottanut kutkuttavia tuloksia. Tutkimukseen osallistuneista 15 koehenkilöistä 12 oli tutkijoiden mukaan yhä savuttomia kuuden kuukauden päästä. "Mielestämme – ja toivoaksemme – tässä on kyse jostakin uudenlaisesta," Johnson sanoo.

"Jotkut tutkimukseen osallistuneista kuvasivat poikkeuslaatuisia kokemuksia – esimerkiksi, etteivät tunne nikotiinin vieroitusoireita vaikka ovat polttaneet askin päivässä 40 vuoden ajan. Tuollaisen muutoksen näkeminen yhdessäkin ihmisessä tuntuu todella merkittävältä."

Kyselen vielä tarkemmin hänen käsityksistään psilosybiinin olennaisista toimintamekanismeista: Onko kyse vain psykologisesta vaikutuksesta, vai ajatteleeko hän aineen vaikuttavan suoraan aivokemiaan? "Tällä hetkellä vaikutusta voidaan ymmärtää parhaiten psykologisesta näkökulmasta," hän vastaa. "Kyse ei ole aineesta joka vaikuttaisi ainakaan millään yksinkertaisella tavalla suoraan aivojen nikotiinireseptoreihin. Vaikuttaako aine oikeissa olosuhteissa aivojen ja nikotiinireseptorien väliseen vuorovaikutukseen? Se on hyvin mahdollista. Emme osaa sanoa."

Johnson ei ole ainoa psykedeeliterapian parissa työskentelevä tutkija. Anthony Bossis kuuluu New Yorkin yliopiston tutkimusryhmään, joka tutkii psilosybiinin vaikutuksia syöpäpotilaiden kokemaan ahdistukseen. Hän on vaikuttunut Johnsonin alustavista tuloksista, jotka "osoittavat ehdottomasti perinpohjaisen lisätutkimuksen tarpeen."

Juuri tähän Jonhsonin ja hänen tutkimusryhmäläistensä huomio on nyt suunnattu – tutkimusten seuraavaan vaiheeseen. Tutkimuksen otanta on kasvatettu kahdeksaankymmeneen, ja osallistujat käyvät MRI-aivokuvauksissa ennen ja jälkeen sessioiden, jotta tutkijat voivat saada paremman kuvan psilosybiinin mahdollisista neurologisista vaikutuksista tupakkariippuvuuteen. On selvää, että edessä on vuosikausien työ, mutta Johnson on optimistinen. Hän uskoo [jo olemassaolevaan tieteelliseen aineistoon perustuen. --suom. huom.] , että aineella on addiktioiden lisäksi potentiaalia monenlaisten muidenkin psykologiaan ja käyttäytymiseen liittyvien ongelmien hoidossa.

On tietenkin muitakin kynnyksiä, jotka on ylitettävä, jotta kuvatut hoidot voivat levitä laajempaan käyttöön. Keskeisenä kysymyksenä on Yhdysvaltain National Institute of Mental Healthin -viraston johtaja Thomas Inselin mukaan se, mikä taho toisi aineita kaupallisesti saataville: Tavallisesti lääketeollisuus hoitaa asian, mutta lääkefirmat eivät ole tyypillisesti olleet kovinkaan kiinnostuneita aivojen häiriötilojen hoitamisesta. "Tästä huolimatta ketamiinin enantiomeeri esketamiinia tutkitaan lääkefirma Johnson & Johnsonin toimesta masennuksen hoitoon."

Myös lakikysymyksiä on selvitettävänä. "Näitä aineita käytetään psykoterapeuttisessa kontekstissa, eikä tämän alueen sääntelylle ole vielä olemassa selkeitä malleja", Insel sanoo. Aineilla on vielä pitkä matka laajasti saatavilla oleviksi laillisiksi lääkkeiksi. "Se ei kuitenkaan ole syy vältellä psykedeeliavusteisten terapiamuotojen kehitystyötä," hän sanoo. [Psykedeelitutkijoiden omissa arvioissa on ennustettu, että psilosybiinin ensimmäiset lailliset käyttömuodot saattaisivat olla yleisesti saatavilla aikaisintaan kuuden vuoden päästä, vuonna 2021. --suom. huom.] 

On myös mahdollista, että näiden pienten pilottitutkimusten tehoa ei saadakaan toistettua suuremmassa mittakaavassa. Totta kuitenkin on, että vuosikymmenten tauon jälkeen Johnsonin ja hänen kollegoidensa kaltaiset tutkijat ovat jatkaneet kaivautumista syvemmälle kyseenalaista mainetta kantavan psilosybiinin odottamattomiin vaikutuksiin. [maine lienee kyseenalainen ja vaikutukset odottamattomia pääasiassa aihepiiriä tarkemmin tuntemattomien keskuudessa – asiaan perehtyneiden tutkijoiden keskuudessa psilosybiinin ja muidenkin psykedeelien laaja-alaisesta potentiaalista on ollut vainua jo 50-luvulta lähtien. --suom. huom.]


Linkki artikkelissa mainittuun tutkimukseen: 
Pilot study of the 5-HT2AR agonist psilocybin in the treatment of tobacco addiction