Psykedeelejä koskevaa tutkimusta tarvitaan lisää – paljon ja pian

Psykedeelien vaikutukset ovat olleet viime viikkojen aikana paljon esillä Suomen mediassa. Tämä on yksi osoitus siitä, että yhä useammat ihmiset ovat kiinnostuneita psykedeelien vaikutuksista. MTV:n tuoreessa artikkelissa haastatellun, kuolemanpelkoaan psilosybiinisienillä käsitelleen Hannun tarina ei psykedeelejä käyttäneiden keskuudessa ole mitenkään tavaton, eikä varmasti tule jäämään ainoaksi lajissaan. Nyt jos koskaan tarvitaan paljon metodologisesti huolellisesti suunniteltua, tarkasti toteutettua tutkimusta, joka auttaa kartuttamaan aihepiiriä koskevaa ymmärrystä, ja tarjoaa julkiselle keskustelulle empiiristä pohjaa.

Psykedeelit ilmaantuivat länsimaisen kulttuurin valtavirtaan ensimmäistä kertaa viime vuosisadan puolivälissä. Niiden potentiaalia mielenterveysongelmien hoidon ja mielen ymmärtämisen apuvälineinä tutkittiin paljon, minkä lisäksi niitä alettiin käyttää myös lääketieteellisten kontekstien ulkopuolella. Sen lisäksi, ettei kaikki tuon ajan tutkimus ollut metodologisesti ja eettisesti kestävällä pohjalla, myös psykedeelien ei-kliiniseen käyttöön liittyi tiettyjä merkittäviä ongelmia, jotka liittyivät olennaisilta osin siihen, ettei niiden vaikutuksia kovinkaan hyvin ymmärretty, eikä psykedeelikokemuksia läheskään aina osattu integroida arkielämään. Siinä missä psykedeelejä oli monissa kulttuureissa käytetty jo tuhansien vuosien ajan, ja niiden käytölle oli kyseisissä kulttuureissa selkeät raamit ja puitteet, jotka mahdollistivat niiden hyödyntämisen yhteisön hyvinvointia lisäävällä tavalla, meille kyseessä oli täysin uudenlainen ilmiö. Tieto aineiden riskeistä ja siitä, millaisiin tilanteisiin niiden käyttö soveltuu, oli hyvin puutteellista – eikä ole syytä olettaa, että asiaa koskeva tietämys olisi edelleenkään levinnyt yhtä laajalle kuin psykedeelien käyttö.

Kun huonosti valmisteltu tai muuten vain olosuhteiltaan riskialtis käyttö 60-luvun edetessä jatkoi lisääntymistään, tehtiin suuri virhe: sen lisäksi, että psykedeelien käyttö säädettiin rangaistavaksi teoksi (sen sijaan, että niiden kanssa ongelmia kohdanneita olisi pyritty auttamaan ja tukemaan), myös niitä koskevat tutkimukset keskeytettiin. Tutkimusten keskeyttämisen viisautta voi hahmottaa miettimällä, miltä kuulostaisi ajatus siitä, että alkoholin käytön lisääntymiseen reagoitaisiin lopettamalla alkoholin vaikutuksia koskeva tutkimustyö, tai siitä, että minkä tahansa lupaavan lääkkeen tutkiminen lopetettaisiin vain siksi, että lääkkeellä on myös väärinkäyttöpotentiaalia.

Sen lisäksi, että tutkimusta olisi ollut syytä jatkaa psykedeelien lääketieteellisen potentiaalin perinpohjaiseksi kartoittamiseksi, tutkimuksen jatkaminen olisi ollut tärkeää myös siksi, että myös lääketieteellisten kontekstien ulkopuolella tapahtuva käyttö kosketti niin suurta väestönosaa. Tutkimusten lopettamisen sijaan tuolloin olisi tarvittu parasta mahdollista tietoa siitä, miten psykedeelit vaikuttavat, millaisia ovat niiden riskit, ja miten noita riskejä on mahdollista minimoida niin yksilö- kuin väestötasollakin. Kun riskeistä olisi oltu paremmin perillä, olisi ollut helpompi muodostaa kuvaa myös siitä, millaisissa olosuhteissa psykedeelejä on mahdollista hyödyntää rakentavalla ja kestävällä tavalla.

Kun aihepiiriä koskeva julkinen keskustelu lisääntyy, tullaan väistämättä näkemään myös puheenvuoroja, joissa psykedeeleistä maalaillaan kuvaa täysin riskittöminä, kaikki vaivat poistavina ihmelääkkeinä. Tällaiselle, monesti hyväuskoisuuteen mutta toisinaan myös tarkoitushakuiseen vääristelyyn pohjaavalle hehkutukselle tarvitaan vastapainoksi sellaista tietoa, joka pohjaa psykedeelien mekanismien ja vaikutusten systemaattiseen arviointiin.

Hyödyllistä tietoa voidaan kartuttaa kliinisten tutkimusten lisäksi esimerkiksi populaatiotutkimuksilla, jotka kartoittavat psykedeelien käyttömääriä sekä korrelaatioita niiden käytön ja erilaisten muuttujien välillä. Myöskään psykedeelejä omin päin käyttäneiden tuottamaa tai esimerkiksi erilaisten traditioiden puitteissa muodostunutta tietoa ei ole syytä sivuuttaa, vaan sitäkin on syytä kuunnella ja pyrkiä järjestelmällisesti arvioimaan, mitkä näkemykset kestävät kriittisen tarkastelun.

Tästä päästäänkin taas kerran jo eräänlaiseksi Psykedeeliuutisten mantraksi muodostuneen toteamuksen äärelle: Lisätutkimusta tarvitaan. Paljon. Ja pian.

--–-- - - - - - --–--

Viesti Psykedeeliuutisten ylläpitäjältä Henry Vistbackalta:

Jos haluat edistää psykedeeleihin liittyvää, laadukasta ja kiihkotonta tiedonvälitystä,

yksi keino siihen on tukea aihepiirin parissa tekemääni työtä joukkorahoitussivuni kautta. 

Lisätietoa tästä.

Kiitos!

--–-- - - - - - --–--

Psykedeeliterapia ja kuolemanpelko

Uuden tutkimustiedon mukaan psykedeeleillä saattaa olla terapeuttista arvoa kuoleman käsittelyssä


FDA on hyväksynyt psykedeelisienten aktiivisen ainesosan, psilosybiinin, käytön kuolemanpelon hoitamisessa.


Kun lääkärit kertoivat Pam Sakudalle hänen syöpänsä levittäneen etäispesäkkeitä, ja ettei mitään ollut enää tehtävissä, kuolemanpelko musersi hänet.

"Tulevaan elämään tähtäävät suunnitelmani romahtivat", hän kertoo kuolemaansa edeltäneessä videohaastattelussa vuonna 2006. "Kyky hyvään elämään lamautuu pelon myötä."

Tämän vuoksi Sakuda kääntyi hallusinogeenien puoleen.

Toivoen löytävänsä keinon "rauhan saavuttamiseen", hän otti vuonna 2004 osaa psykiatri Charles Grobin toteuttamaan pilottitutkimukseen Harbor-UCLA:n tutkimuskeskuksessa, Los Angelesissa. Sakuda sai yhdessä istunnossa tavanomaisen keskusteluterapiahoidon lisäksi psilosybiiniä, psykedeelisten sienten aktiiviseen ainesosaa, joka tunnetaan parhaiten yhteydestään hippiliikkeeseen. FDA, yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto, on hiljattain hyväksynyt psilosybiinin käytön kuolemanpelkoon liittyvän ahdistuksen hoitamisen kliinisissä pilottitutkimuksissa.

Sakuda koki huumeen auttaneen häntä saamaan elämänhalunsa takaisin. "Se auttaa luomaan tilaa erilaisille tunteille, tutkimaan erilaisia tuntemisen tapoja," hän sanoi. "Aloin ymmärtää negatiivisuuden ja pelon hankaloittavan jäljellä olevasta ajastani nauttimista."

Hän ei jäänyt yksin kokemuksensa kanssa. Grob havaitsi 12 psilosybiinillä hoidetussa potilaassa merkkejä ahdistuksen vähentymisestä, kohonneesta mielialasta ja elämänlaadusta, sekä viitteitä siitä, että nämä hyödyt säilyivät tulevien kuukausien aikana.

Laajentaakseen Grobin löydöksiä, Johns Hopkins -yliopiston ja New Yorkin yliopiston psykiatrit ovat parhaillaan etsimässä potilaita lisätutkimuksia varten. Tämä uudenlaisen tutkimuksen aalto lupaa uusia tapoja psyykkisen kärsimyksen hoitoon, ja kasvavaa ymmärrystä aivojen toiminnasta.

"Näyttää todella siltä, että tällainen hyvin voimakas kokemus auttaa yksilöitä saavuttamaan suurempaa mielenrauhaa," sanoi Grob, jonka tarkoituksena on julkaista tutkimuksensa tulokset tänä vuonna.

New Yorkin yliopiston tutkimusta johtavan Stephen Rossin mukaan lääkäreillä ei ole vakiintuneita käytäntöjä potilaiden kuolemanpelon hoitamiseen, jonka vuoksi tällainen ahdistus joudutaan usein sivuuttamaan.

"Lääkäreinä olemme hyviä pelastamaan elämiä," Ross sanoi, "mutta emme ole oppineet auttamaan potilaitamme hyvään kuolemaan."

American Cancer Societyn tutkimuksessa vuonna 2007 todettiin, että jopa 50 prosentilla potilaista, joiden syöpä oli levinnyt pitkälle tai kuolettavaan vaiheeseen, oli diagnosoitu vakavia psyykkisiä sairauksia, ja alle puolta masennuksen oireista kärsiviä lääkitään. Uusista hoitomalleista saattaisi olla paljon apua niille yli 500,000 Amerikkalaiselle, joiden on ennustettu kuolevan syöpään kuluvan vuoden aikana.

Tutkijoiden mukaan yhdessä psilosybiini-istunnossa on mahdollista saavuttaa vastaavia vaikutuksia kuin kuukausien tai vuosienkin pituisessa perinteisessä terapiassa. Kaikilla potilailla ei enää ole aikaa sellaiseen.

Psilosybiini kiinnittyy aivoissa kahdenlaisiin serotoniinireseptoreihin, jotka säätelevät mm. mielialaa ja ahdistusta. Erityisen kiinnostavaa psykiatrian näkökulmasta on se, että Sveitsin Heffter Research Centerin aivokuvatutkimukset osoittavat sen vaikuttavan niihin aivojen alueisiin, joiden ajatellaan vastaavan tietoisuudesta ja henkisistä elämyksistä.

Psilosybiinin vaikutukset kestävät neljästä kuuteen tuntiin, jonka aikana koehenkilöiden aivotoiminta muistuttaa esimerkiksi meditaation aiheuttamien henkisten tilojen aikaista aivotoimintaa. Meditaatiota harjoittavien ihmisten lailla, psilosybiinitutkimusten koehenkilöt ovat raportoineet mm. tavallista suurempaa yhteyttä kanssaihmisiin, helpotusta pelosta ja ahdistuksesta, ja kykyä nähdä rajattu elinaikansa henkilökohtaisen kasvun mahdollisuutena.

Rossin mukaan potilaat ovat psilosybiinin vaikutuksen alaisena "yhteydessä psyykensä syvempiin osiin, sellaisiin jotka tavallisesti jäävät pimentoon, ja kykenevät luomaan yhteyksiä tavallisesta poikkeavilla tavoilla."

Aineen toimintamekanismia ei vielä täysin ymmärretä, jonka seurauksena pitkän aikavälin riskeistä ei ole varmuutta. David Shurtleffin, National Institute of Drug Abusen neurotieteen johtajan mukaan psilosybiinin vaikutukset vaihtelevat, ja sitä tulisi ottaa ainoastaan hallituissa olosuhteissa. Kuitenkin, toisin kuin monissa muissa huumeissa, todistusaineisto viittaa siihen, ettei psilosybiinissa ole merkittävää riippuvuusriskiä. Psilosybiini ei ilmeisesti ole fyysisesti addiktoivaa; rotat eivät ota sitä toistuvasti, toisin kuin nikotiinia, alkoholia ja kokaiinia.

Kuolemanpelkotutkimuksen varhaisten myönteisten tulosten perusteella Ross ja muut tutkijat tahtovat selvittää psilosybiinin tehoa tupakkaan, alkoholiin ja muihin päihteisiin liittyvien riippuvuuksien hoidossa. "Addikteilla on pakonomainen, ontto suhde päihteisiin, eikä juuri mihinkään muuhun," Ross sanoo. "Psilosybiini voi auttaa heitä löytämään elämäänsä merkitystä, suuntaa, tavoitteita ja yhteyttä."

Ennen kaikkea tieteilijät toivovat näiden tutkimusten auttavan henkisyyden neurobiologian selvittämisessä. "Se tosiasia, että kehossamme on hermokudosta joka sallii tällaiset kokemukset, osoittaa että aivot ovat kehittyneet henkiset kokemukset mahdollistaviksi. Nämä aineet auttavat ymmärtämään muitakin organismien palkintomekanismeja kuin nautintoon liittyviä."

Tällä hetkellä tutkijoiden tavoitteena on, että vuoteen 2012 mennessä ainakin 80 kuolettavan vaiheen syöpäpotilasta olisi hoidettu psilosybiinillä. Mikäli tulokset ovat myönteisiä, tulee seuraava askel olemaan laajempi tutkimus johon osallistuu satoja potilaita.

Psilosybiinin laittomuus vaikeuttaa suuremman tutkimuksen rahoitusta. Grob ja hänen kollegansa toivovat, että ajan myötä yhä useammat lääkärit tulevat ymmärtämään heidän työnsä arvon.

"Emme pyri luomaan yhteiskunnallista liikettä," hän sanoi. "Yritämme vain tehdä hyvää tiedettä, ja etsiä hoitokeinoja joista voisi olla apua ihmisille."


Alkuperäisen artikkelin kirjoittanut Alex Liu Scienceline-julkaisussa, helmikuun 24, 2010.