Pitkämielinen kamppailu psykedeelitutkimuksen käynnistämiseksi Australiassa

Teksti on käännös The Age -lehden artikkelista Scientific research using psychedelic drugs is surging overseas - why not here?, 08.05.2016, kirjoittanut Konrad Marshall.

Tutkija Martin Williams tahtoo edistää psykedeelitutkimusta Australiassa

Lääketieteellisen kemian tutkija Martin Williams ymmärsi, miksi hänen tutkimussuunnitelmansa hylättiin eettisen komitean toimesta vuonna 2012: hänen saamassaan palautteessa oli hyviä perusteluita. Yksi niistä oli, ettei hänen yksityiskohtaisen tutkimusprotokollansa ehdottamalla psykiatrilla ollut riittävää kokemusta kliinisistä tutkimuksista.

Kaikkia tutkimuksen tyrmäämisen perusteita ei kuitenkaan ollut yhtä helppo allekirjoittaa. Osa oli suorastaan häiritseviä. Williams koki yllättäväksi esimerkiksi sen, että itsenäinen arvostelulautakunta astui toimialansa ulkopuolelle viittaamalla tarvittavan rahoituksen puutteeseen. Hätkähdyttävää oli myös, että lautakunta kieltäytyi keskustelemasta rahoituskysymyksestä enempää. Tutkimussuunnitelman asiallisen, rakentavaa palautetta tarjoavan arvioinnin ja asiallisen keskustelun sijaan sijaan lautakunta ikään kuin vain otti hänen viiden tuhannen dollarin hakemusmaksunsa, lopetti yhteydenpidon ja siirtyi muihin hommiin.

Tämä oli Williamsille aikamoinen pettymys. 

"Kokemus oli kuitenkin opettavainen, ja teimme sen pohjalta muutoksia seuraavaan hakemukseemme", hän sanoo.

Tuo seuraava hakemus lähetettiin joulukuussa 2015. 51-vuotias Williams oli koonnut yhteen aiempaa paremmin soveltuvan ryhmän tutkijoita, ja kiinnitti erityistä huomiota tutkimuksen rahoituksen käsittelyyn. Tarkoituksena oli tutkia lupaavaa, uudenlaista terapiamenetelmää traumaperäisestä stressihäiriöstä (PTSD) kärsivien hoitoon.

Luottavaisin mielin hän lähetti vesitiiviiksi mieltämänsä suunnitelman erään suuren, Melbournelaisen yliopiston eettiselle komitealle. Tämänkertainen hylkäyskirje oli kuitenkin edellistäkin tylympi. Oikeastaan kyseessä ei edes ollut niinkään kirje kuin epävirallinen, ennakoiva sähköposti, jonka oli lähettänyt yliopiston tutkimusjaoston vararehtori.

"Mailissa käytännössä kehotettiin unohtamaan koko juttu: 'tätä yliopistoa ei kiinnosta'", Williams sanoo. "En vaivautunut kummemmin nipottamaan asiasta. Otaksun, että sama saattaisi tapahtua minkä tahansa australialaisen yliopiston kanssa."

Tämä otaksuma liittyy yhdisteeseen, jonka hyödyntämistä Williams haluaa tutkia. [Myös bilehuumeena tunnettua] MDMA:ta on viime aikoina – muutamien muiden psykedeelien lailla – hyödynnetty terapian apuvälineenä eri puolilla maailmaa toteutetuissa tutkimuksissa^[1][a].

Pääsiäiskaramelleja

Yarra Glenissä viinintuottajana toiminut, lentämistä harrastava autodidakti Williams on australialaisen lääketieteellisen tutkimuksen outolintu. Hän ei ole tunnettu tai erityisen arvostettu nimi, muttei kuitenkaan myöskään kokematon. Hänellä on kemian ja biokemian kunniatutkinto Sydneyn yliopistosta sekä lääketieteellisen kemian ja farmaseuttisen tutkimuksen tohtorintutkinto Parkvillen Monashin yliopistosta. Vielä jokin aika sitten hän teki siellä postdoc-tutkimusta, jonka puitteissa hänen artikkelijulkaisujensa nimet kulkivat sellaisia linjoja kuin "Backbone and side chain 1H, 15N and 13C assignments for the oxidised and reduced forms of the oxidoreductase protein DsbA from Staphylococcus aureus".

Merkittävin kuitenkin on hänen roolinsa PRISMin (Psychedelic Research in Science and Medicine) puheenjohtajana. PRISM on pieni, voittoatavoittelematon lobbausryhmä, jonka tavoitteena on toisintaa Australiassa sellaisia laadukkaita psykedeelitutkimuksia, joita muualla on jo toteutettu Mahdollisia tutkimuskohteita ovat niin LSD kuin psilosybiinikin, ja tarkoituksena on hoitaa monenlaisia vaivoja kuolemaan liittyvästä ahdistuksesta nikotiiniriippuvuuteen.

Idea ei todellisuudessa ole niin kaukaa haettu kuin saattaisi kuulostaa. Viimeisen vuosikymmenen kuluessa vastaavaa tutkimusta on alettu tehdä ympäri maailmaa merkittävissä tutkimuslaitoksissa – mm. Sveitsissä, Kanadassa, Tel Avivissa ja Lontoossa. Yhdysvalloissa Johns Hopkinsin, NYU:n ja UCLA:n kaltaiset tutkimusyliopistot ovat alkaneet tutkia psykedeelien tehoa satunnaistetuissa vertailututkimuksissa. Tutkimusnäyttöä psykedeeliavusteisen terapian tehosta on mm. alkoholiriippuvuuden^[2][b], masennuksen^[3][c] ja kuolettaviin sairauksiin liittyvän ahdistuksen^[4][d] hoidossa. 

Tutkimuskohteisiin lukeutuvat myös meskaliini (peyote-kaktuksissa esiintyvä alkaloidi, jota on uskonnollisissa seremonioissa käytetty tuhansia vuosia Amerikan alkuperäiskansojen toimesta) ja dimetyylitryptamiini (jota esiintyy Amazonin alueen shamaanien käyttämässä ayahuasca-juomassa).

Ehkäpä kaikkein merkittävin uusi terapiarintama liittyy kuitenkin MDMA:n käyttöön traumaperäisen stressihäiriön hoidossa. Vuonna 2000 Madridissa tutkittiin yhdisteen tehoa seksuaalisen väkivallan uhrien hoidossa [joskin kyseinen tutkimus keskeytettiin ulkopuolisen painostuksen vuoksi^[e], --suom. huom.]; South Carolinassa kohderyhmänä olivat lapsena väkivallan uhreiksi joutuneet. Myöhemmin osallistujina on ollut myös poliiseja ja pelastustyöntekijöitä. Yhdiste on osoittanut tehonsa. Ainetta ei käytetä [kotona otettavaksi määrättävänä] reseptilääkkeenä, vaan kliinisessä kontekstissa terapian apuvälineenä. Kyseessä on lääkeaine, joka vaimentaa pelkoa käsittelevän mantelitumakkeen toimintaa ja voimistaa asioiden välisiä yhteyksiä käsittelevän otsalohkon toimintaa, jolloin potilaat kykenevät helpommin tarkastelemaan traumaattisia kokemuksiaan ilman, että pelko lamauttaa heidät.

Koehenkilöt seulotaan ja perehdytetään huolella. MDMA auttaa myös luottamuksellisen yhteyden muodostamisessa hoitavien terapeuttien kanssa. Tehdashallibileiden kanssa [joihin yhdisteen populaari nimi "ekstaasi" usein yhdistetään --suom. huom.] kokemuksella on hyvin vähän tekemistä –  paitsi toki kemiallisessa mielessä.

"MDMA on vain apuväline. Keskeisimmät vaikutukset syntyvät terapiasta", Williams sanoo. "Potilas ei parannu minkään maagisen vaikutuksen kautta – yhdiste vain helpottaa ongelmien juurisyille pääsemistä ja auttaa työstämään niitä."

Yhdysvalloissa toimivan MAPS-järjestön (Monitieteellinen psykedeelitutkimusyhdistys, Multidisciplinary Association for Psychedelic Studies) MDMA-tutkimus on edennyt jo kahden ensimmäisen vaiheen läpi. Koska tulokset ovat olleet myönteisiä niin aineen turvallisuuden kuin tehonkin osalta, MAPS hakee parhaillaan Yhdysvaltojen elintarvike- ja lääkevirasto FDA:lta lupia kolmannen vaiheen tutkimuksiin, joiden myötä aineesta voi tulla hyväksytty lääkeaine vuoden 2021 tienoilla.

[Järjestöä johtava] Rick Doblin käynnisti MAPSin työn 30 vuotta sitten^[5], vuonna 1986. Hänen mukaansa MDMA:ta on sen jälkeen kliinisissä tutkimuksissa annettu yli 1000 ihmiselle, ja tuona aikana julkaistuja, psykedeelejä ja erilaisia terapiamuotoja käsitteleviä artikkeleita löytyy lääketieteellisen tutkimusaineiston kirjasto Medlinestä yli 5000^[6]. MAPS on myös luvannut 25,000 dollarin tuen mille tahansa muiden käynnistämälle tutkimukselle. [Yritin etsiä tästä lisätietoa – toistaiseksi sellaista kuitenkaan löytämättä. --suom. huom.]

"Minun on hitusen vaikea ymmärtää, mihin Australiassa kohdattu vastustus perustuu. Homman tulisi hoitua helpommin – sääntelevien virastojen kanssa neuvottelemalla", Doblin sanoo. "Kysymys kuuluu, missä määrin Australia haluaa seurata jäljessä, ja missä määrin taas toimia edelläkävijänä."

Williams suunnitteli tutkimusprotokollansa MAPSin avustuksella, koska tarkoituksena oli seurata MAPSin toteuttamien, jo lukemattomien kansainvälisten lautakuntien lävitse kulkeneiden tutkimusten jalanjäljissä. "Ainoa mullistava elementti tässä tapauksessa on se, että tutkimusta yritetään käynnistää nimenomaan Australiassa."

Kohderyhmänä on sotaveteraanit, joista monet ovat kokeilleet kognitiivis-behavioraalista terapiaa sekä masennuslääkkeitä, mutta joihin kyseiset hoitomuodot eivät ole tehonneet. Koeryhmäksi olisi yhtä hyvin voinut valikoitua raiskauksen, pahoinpitelyn tai jopa perheväkivallan uhreja, mutta ryhmää keskeisemmän haasteen muodostaa huomattavaa kulttuurillista painolastia kantava psykedeeli-termi (jonka varsinainen merkitys on varsin suoraviivainen: se tarkoittaa "mieltä ilmentävää").

Eräs Melbournessa toimiva, vuosikymmeniä traumahoidon parissa työskennellyt psykiatri sanoo tyrmistyneensä viranomaisten vastustuksesta näitä lupaavia hoitomuotoja kohtaan. Hän suostui antamaan lausunnon vain sillä ehdolla, että hänen anonymiteettinsä säilytetään. "Aihepiiriin reagoidaan välittömällä pelolla. Yleisten käsitysten on muututtava, mutta muutos voi tapahtua vain hitaasti, asteittain. Tätä polkua on kuljettava varovaisesti."

Kyseinen psykiatri, joka toimii myös erään suuren yliopiston luennoitsijana, on itsekin yrittänyt pienimuotoisen, MDMA:ta hyödyntävän tutkimuksen käynnistämistä, mutta eettinen lautakunta tyrmäsi idean "liian vaarallisena".

"Reaktio tuntuu jollain tapaa miltei keskiaikaiselta", hän sanoo. "Järkevät, hyvämaineiset ja harkitsevaiset tutkijat esittävät tarkkaan mietityn ja rajatun tutkimussuunnitelman. Kyse ei ole mistään huuhaaprojektista. Vastaanoton voisi kuvitella olevan myönteinen."

Professori Suresh Sundram, Monashin Yliopiston psykiatrisen neurotieteen tutkimusohjelman johtaja – tutkija, jolla ei ole mitään psykedeelitutkimusta vastaan, muttei myöskään erityistä mielenkiintoa sitä kohtaan – nimeää neljä merkittävää, aihepiiriin liittyvää tutkimusta vaikeuttavaa tekijää.

Ensinnäkin kyse on hänen mukaansa siitä, että tutkijat pelkäävät aihepiiriin ("perustellusti") varovaisesti suhtautuvien eettisten lautakuntien mahdollisia reaktioita.

Toiseksi hän nimeää sen vaikutuksen, joka tuollaisella tutkimuksella saattaisi olla tutkijan maineeseen. "Heihin ei välttämättä suhtauduttaisi entisenlaisella kunnioituksella", Sundram spekuloi. "Heidät saatettaisiin mieltää marginaaliin, äärimmäisiksi." (Doblin on näistä kommenteista ymmällään: "Hengenvaarallisista sairauksista kärsivien potilaiden hoitamisen voisi kuvitella tekevän maineelle hyvää.")

Kolmanneksi, rahoittajat saattavat pitää aihealuetta "liian radikaalina", minkä seurauksena tutkimus vaatisi taustalleen varakkaan hyväntekijän tarjoaman turvaverkon. "Pienen tutkimuksen voisi käynnistää ehkäpä 500,000 dollarilla; laajamittaisempi tutkimus saattaisi vaatia kymmenkertaisen summan.)

Viimeiseksi, masennusta tai traumaperäistä stressihäiriötä jo tutkivat asiantuntijat eivät välttämättä koe psykedeelejä yhtä houkuttaviksi kuin nykyisiä hoitomuotoja. (Tri Sundram huomauttaa, että tutkijoilla on taipumusta yksisilmäisyyteen käyttämiensä lääkeaineiden suhteen.)

Professori Patrick McGorry on seurannut ketamiinia ja kannabidiolia hyödyntävää tutkimusta.

Nuorisomielenterveyden huippuyksikkö Orygenin johtaja, professori Patrick McGorryn reaktio antaa Sundramin kommentille painoa: hänelle tieto ympäri maailmaa tapahtuvasta psykedeelitutkimuksesta tulee uutisena.

McGorryn mukaan tutkimuskentän tämänhetkiset "jutut" ovat [anestesialääkkeenäkin käytettävä] ketamiini (jota niinikään käytetään laajasti myös bilehuumeena) sekä kannabidioli, jota käytetään nuorten kärsimän ahdistuksen hoidossa. (Sieniä tai LSD:tä hänen tutkansa ei ole paikantanut.)

"Älkää tulkitko väärin – välitön reaktioni on uteliaisuus", hän sanoo. "Uusia, biologian ja psykologian väliseen vuorovaikutukseen lisävaloa tuovia hoitomuotoja on tutkittava. Kuten on tyypillistä, uteliaisuustutkimus tarvitsee kuitenkin rahoittajansa."

Näiden lisäksi on on syytä mainita näkökulma, jonka mukaan psykedeeleistä saattaa psyykkisten ongelmien hoidon sijaan olla kaikkein eniten hyötyä aivojen toimintaan liittyvän ymmärryksen kartuttamisessa.

Lontoon Imperial Collegessa terveille koehenkilöille annettiin LSD:tä^[f], minkä jälkeen tutkijat hyödynsivät fMRI- ja MEG-kuvantamismenetelmiä kartoittaakseen, miten aivot yhdisteeseen reagoivat. Tulokset hämmästyttivät. David Nutt, brittihallituksen entinen huumeasioiden neuvonantaja ja tutkimuksen johtava tutkija, totesi tulosten syventäneen merkittävästi ymmärrystämme tietoisuuden toiminnasta: "Löydöksemme merkitys neurotieteelle vastaa Higgsin bosonin merkitystä hiukkasfysiikalle." [Nuttin lausuntoa on myös perustellusti kritisoitu mahtailevuudesta; ylipäätään voisi ajatella, että tutkija itse on aika jäävi arvioimaan löydöksensä laajempia implikaatioita. --suom. huom.]

Tri Alex Wodakin, päihdepoliittista reformia kannattavan Australian Drug Law Reform Foundation -säätiön johtajan, voisi kuvitella antavan laittomien yhdisteiden lääkekäytölle täyden tukensa. Tämä kuvitelma kuitenkin osuu harhaan: häntä kiinnostaa huomattavasti enemmän juuri Imperial Collegen tutkimuksen kaltaiset tutkimuslinjat, joissa painotetaan yhdisteiden toimintamekanismien selvittämistä niiden terapeuttisten käyttösovellusten sijaan. "Mitä paremmin ymmärrämme yhdisteiden toimintaa, sitä todennäköisemmin voimme ammentaa niistä hyötyä", hän toteaa. [Myös Imperialin tutkijat ovat kuitenkin tutkineet myös psykedeelien terapeuttista potentiaalia^[2] --suom. huom.]

Tri Wodak on juuri palannut Australiaan YK:n New Yorkissa järjestetystä kokouksesta, jossa käsiteltiin maailman huumeongelmaa. Hänen mukaansa tutkimusta vaikeuttaa Nixonin vuonna 1971 käynnistämä "Huumeiden vastainen sota", jonka alkumetreillä hän nimesi Timothy Learyn "Yhdysvaltojen vaarallisimmaksi mieheksi". Hänen mielestään asiat eivät ole tuon sodan käynnistymisen myötä merkittävästi muuttuneet. (Harvardin yliopistossa aikoinaan toiminut Leary saarnasi LSD:n potentiaalin puolesta.)

Tri Wodakin mukaan Yhdysvallat määrittelee globaalin suhtautumisen huumeisiin, eikä mikään sen hallinto toistaiseksi ole poikennut Nixonin 45 vuotta sitten määrittelemästä kieltolakilinjasta. Suurelta osin tästä johtuen pääosa laittomiin aineisiin liittyvästä tutkimuksesta on keskittynyt selvittämään aineiden haittoja sen sijaan, että olisi tutkittu niiden mahdollisia hyödyllisiä käyttötarkoituksia.

Tämä pitää paikkansa myös Australiassa, jossa virallisia laillisia esteitä psykoaktiivisten yhdisteiden akateemiselle ja kliiniselle tutkimukselle ei ole: paikallisten terveysviranomaisen hyväksynnällä "kiellettyjä yhdisteitä" on mahdollista tutkia.

Tri Stephen Bright, alkoholiin ja muihin päihteisiin erikoistunut kliininen psykologi ja Curtinin yliopiston luennoitsija (ja myöskin PRISMin jäsen) huomauttaa, että tällaista tutkimusta on Melbournessa jo tehtykin. Juju vain piilee siinä, että (tähänastinen) tutkimus tukee vallitsevia narratiiveja, joissa nämä aineet nähdään yksinomaan haitallisina, ja joka rajaa keskustelun koskemaan vain yhdisteiden mahdollisia haittoja. Hän huomauttaa, että ainoa viimeaikainen psykedeeliä koskeva tutkimus Australiassa oli Swinburnen yliopiston vuonna 2010 julkaistu tutkimus The effects of MDMA and methamphetamine on car driving simulator performance, cognitive skills and mood states^[7], jossa mitattiin kyseisten aineiden haittavaikutuksia kognitiivisiin kykyihin.

"Psykedeelejä olisi kuitenkin äärimmäisen vaikea väärinkäyttää kliinisissä olosuhteissa", hän toteaa. "Ne eivät ole myrkyllisiä eikä niihin muodostu riippuvuutta. Tutkimuksiin osallistuvat eivät kisko aineita reiveissä."

Australian Seksipuolueen kansanedustaja Fiona Patten on jo pitkään kampanjoinut päihdepoliittisen reformin puolesta erityisesti terveyden ja yksilönvapauksien alueella, ja uskoo tulevaan asennemuutokseen. "Erityisen merkityksellistä näissä yhdisteissä on, ettei niitä tarvitse käyttää säännöllisesti.  Lähestymistapa on hyvin erilainen kuin loppuelämäksi määrättyjen masennuslääkkeiden tapauksessa – [psykedeelejä] käytetään vain muutamia kertoja psykoterapian yhteydessä. Niitä ei myöskään ole mahdollista patentoida. Näiden seikkojen vuoksi ne eivät erityisesti kiinnosta suuria lääkeyrityksiä."

Jo pitkään päihdepoliittisen reformin puolesta kampanjoinut Fiona Patten

Ongelma on jossain määrin rahoituksellinen, ja niin saattaa olla myös sen ratkaisu. Esimerkiksi kannabikseen liittyvät lainsäädännölliset ja eettiset esteet ratkesivat BRW Rich -listalaisen lahjoitettua Sydneyn yliopistolle 33 miljoonaa dollaria kannabiksen lääketieteellisten potentiaalin selvittämiseen.

Williams voi vain toivoa, että vastaavanlainen valkoinen ritari ilmestyy hänen polulleen. Hän jatkaa työtään pienin askelin. Puolen vuoden sisällä hänen tarkoituksenaan on lähettää protokollansa uuden eettisen lautakunnan arvioitavaksi. [Tämä artikkeli on alunperin julkaistu viime keväänä, joten mainittu puoli vuotta on tekstiä suomentaessa jo kulunut. Toistaiseksi uusia käänteitä ei kuitenkaan ole julkistettu. Otin Williamsiin yhteyttä, ja hänen mukaansa tutkimusrintaman asiat kuitenkin etenevät. --suom.huom.]

Williamsin näkökulmasta paras mahdollinen kehityskulku koostuu seuraavista tekijöistä:

- Joku arvostettu tutkija ilmaisee haluavansa ryhtyä tutkimusyhteistyöhön.

- Varakas yksityinen lahjoittaja tarjoaa puolen miljoonan edestä tutkimusrahoitusta.

- Valtion terveysministeri antaa luvat yhdisteen maahantuontiin Saksasta.

- PRISM etsii sopivat koehenkilöt ja ryhtyy toimeen.

Tämä ravitsisi sekä Williamsin tiedonjanoa että halua tehdä jotain sosiaalisessa mielessä hyödyllistä – ja tekisi sitä enemmän kuin istuminen laboratorion penkillä biologisen tieteen mysteerejä ruotimassa. 

Hänen mielestään aihepiirin tutkimuksen rajoittaminen on ollut suuri, yhteiskunnalle haitallinen virhe. "On aika heittäytyä sosiaalisen muutoksen aallonharjalle. Yhteiskunnallisessa ilmapiirissämme esiintyy näinä aikoina enemmän ja enemmän rajoituksia ja pelkoa. Muutoksen puolesta on toimittava."

Tutkija Martin Williams rakentamansa pienkoneen äärellä.

Toivomiensa muutosten ajamisen rinnalla Williams keskittyy harrastukseensa, Glasair IIS-TD -potkurikoneen rakentamiseen Lilydalen lentokentän pienessä lentokonehallissa. Sellainen Williams on: hän rakastaa projekteja ja haasteita. Nuorempana viinintuottajana ja viinitarhakonsulttina toimiessaan hänen tiensä kokouksiin kulki Coonawarran ja Tocumwalin viiniköynnösten ylitse. Omaa kevytkonettaan hän on rakentanut kahden vuoden ajan.

Hänen arvionsa mukaan kone on lentovalmis vuoden kuluessa – samaan aikaan, kun hän toivoo myös tutkimusunelmansa nousevan lentoon. 

Hänellä on asiasta selvä visio: Kaksipropellinen kaunotar odottaa vuoroaan laskuvarjokoneiden ja matkustajakoneiden, Piper Warriorien ja Cherokeiden välissä, syöksyäkseen sitten pitkin maaseudun ja kaupungin rajalla sijaitsevaa kapeaa kiitorataa.

Riittävän nopeuden saavutettuaan hän nousee koneineen pilvien ylle, josta hän näkee kauas – horisontin tuolle puolen.

Siitä tulee aikamoinen matka.

----- - - - - - -----

Viesti Psykedeeliuutisten ylläpitäjältä Henry Vistbackalta:

Jos haluat edistää psykedeeleihin liittyvää, laadukasta ja kiihkotonta tiedonvälitystä, yksi keino siihen on tukea aihepiirin parissa tekemääni työtä joukkorahoitussivuni kautta. Lisätietoa tästä.

Kiitos!

----- - - - - - -----

Lisää luettavaa: 
• PRISMin Stephen Brightin haastattelu MDMA Can Cure PTSD: An Interview with Dr Stephen Bright, Sydney Criminal Lawyers.


Tutkimusviitteet:
[1] The safety and efficacy of 3,4-methylenedioxymethamphetamineassisted psychotherapy in subjects with chronic, treatment-resistant posttraumatic stress disorder: the first randomized controlled pilot study
[2] Lysergic acid diethylamide (LSD) for alcoholism: meta-analysis of randomized controlled trials
[3] Psilocybin with psychological support for treatment-resistant depression: an open-label feasibility study
[4] Rapid and sustained symptom reduction following psilocybin treatment for anxiety and depression in patients with life-threatening cancer: a randomized controlled trial
[5] History and Future of the Multidisciplinary Association for Psychedelic Studies (MAPS)
[6] Haku PubMed-tietokannasta hakusanalla "psychedelics"
[7] The Effects of MDMA and Methamphetamine on Car Driving Simulator Performance, Cognitive Skills, and Mood States

Muut viitteet:
[a] Kärsimyksen ja ekstaasin äärellä: MDMA traumahäiriöisten paranemisprosessin apuvälineenä [Psykedeeliuutiset]
[b] Tutkijat etsivät LSD:stä apua alkoholismin hoitoon

[c] Psykedeelinä tunnettu psilosybiini voi lievittää masennusta

[d] Säkenöivästä voimasta: Kuinka psykedeelejä voisi käyttää lääkkeinä?

[e] MDMA/PTSD research in Spain: An update

[f] Uusi tutkimus: LSD voi auttaa purkamaan haitallisia ajattelutottumuksia [Psykedeeliuutiset]

Kärsimyksen ja ekstaasin äärellä: MDMA traumahäiriöisten paranemisprosessin apuvälineenä

Alkuperäinen artikkeli: Marie Claire: The Agony and the Ecstasy, 17.08.2015

Suomentajan alkusanat: Artikkelissa on tämän blogin yleiseen linjaan nähden suhteellisen paljon proosallista ilmaisua ja runollisia anekdootteja, mutta koska niiden maalaamat kokemukset liittyvät olennaisesti artikkelin ansiokkaasti kartoittamaan konkreettiseen tieteelliseen aineistoon, pidän tekstiä keveähköine elementteineenkin varsin perusteltuna julkaisuna. Jonkin verran olen kuitenkin suoraviivaistanut tekstiä.

Oli kirkas sunnuntaiaamu kesäkuussa 2012. 36-vuotias hieroja Roxann Murphy oli 34-vuotiaan aviomiehensä Davidin ja heidän puolitoistavuotiaan Romy-tyttärensä kanssa matkalla Oklahomassa sijaitsevaan kasvitieteelliseen puutarhaan. Pian moottoritielle liityttyään he huomasivat tien laidassa apua viittilöivän miehen, ja David pysäytti tarjotakseen apuaan. Tilanne osoittautui perheriidaksi; kun kävi selväksi, ettei kummempaa apua tarvittu, David lähti palaamaan autolleen.

Samassa silmänräpäyksessä tieltä suistunut auto iskeytyi 110 kilometrin tuntivauhdilla Davidiin ja toiseen auttamaan pysähtyneeseen mieheen. Murphy muistaa nähneensä toisen miehen ylösalaisin ilmassa, ja ajatelleensa, ettei tämä mitenkään tule selviytymään. Sitten hänen huomionsa kiinnittyi tietä pitkin kierivään aviomieheensä, joka lopulta pysähtyi moottoritietä reunustavalle nurmikolle. Hän huusi miehensä nimeä, sieppasi heidän lapsensa turvaistuimelta ja syöksyi miehensä luokse. Hänen päästessään Davidin kohdalle mies oli jo menettänyt tajuntansa ja vuosi verta otsassaan ja nenässään olevista syvistä haavoista. Hän polvistui silittämään miehensä päätä ja kehoa yhdellä kädellään, tukien toisella Romya, jota imetti koska ei kyennyt laannuttamaan tämän itkua muullakaan tavalla. Aurinko paahtoi pienten heinäsirkkojen hyppiessä Davidin ylitse. Murphy rukoili miehensä selviytymistä; tuntia myöhemmin ambulanssia ei vieläkään näkynyt. "Tunsin hänen kuolemansa", Murphy sanoo. Mies kuoli.

Välittömästi onnettomuuden jälkeen Murphy alkoi kärsiä jatkuvista takaumista. Hän säikkyi yllättäviä ääniä ja hän näki hallusinaatioita tummista, valtavista mieshahmoista sänkynsä äärellä. Hän laihtui yli kymmenen kiloa ja sai aniharvoin nukuttua; kun uni viimein tuli, unet tulvivat verta ja ruumiinosia. Valveilla ollessaan hän oli zombimaisessa tilassa. Haavekuvissaan hän murskasi aivonsa vasaralla, mutta Romyn vuoksi hänen oli pidettävä pintansa, mikä puolestaan synnytti katkeruutta.

Joitakin viikkoja Davidin kuoleman jälkeen Murphy alkoi käydä kognitiivis-behavioraalisella terapeutilla Oklahoman yliopistolla. Hänelle diagnosoitiin traumaperäinen stressihäiriö, PTSD, johon liittyy tyypillisesti takaumia, toivottomuutta ja turtumusta. Tilasta kärsii yksin Yhdysvalloissa 8 miljoonaa aikuista (joista 81 % naisia), ja sen aiheuttajana on usein traumaattinen kokemus, esimerkiksi sota tai seksuaalinen väkivalta. Murphy oli viikottaisesta terapiasta huolimatta itsetuhoinen vielä kaksi vuotta onnettomuuden jälkeen. Tyttärensä vuoksi hän etsi kuumeisesti keinoja hengissäpysymiseen. Hän kahlasi netistä tietoja PTSD:n hoitomuodoista, ja lähti viimein, viimeisenä oljenkortenaan, viikon mittaiselle matkalle Coloradon Boulderiin osallistuakseen uudenlaiseen kliiniseen tutkimukseen, joka tulisi lopulta pelastamaan hänen henkensä: MDMA:n katalysoimaan psykoterapiasessioon.

MDMA:n tehoa kroonisen, hoitoresistentin hoidossa tutkitaan neljässä Yhdysvaltain lääkevirasto FDA:n hyväksymässä toisen vaiheen tutkimuksessa: Boulderissa, Etelä-Carolinan Charlestonissa, Brittiläisen Kolumbian Vancouverissa ja Israelin Beer Yaakovissa. (FDA:n uusiin lääkeaineisiin liittyvässä prosesseissa todistusaineistoksi hyväksytään myös Yhdysvaltojen ulkopuolella tehtyjä tutkimuksia.)

Viiden kuukauden aikana tutkimusten 98 koehenkilöä, joista hieman yli puolet on naisia, saavat 75-188 milligrammaa MDMA:ta 3-5 päivää kestävän psykoterapiasession aikana, jonka lisäksi terapiaan kuuluu kaksikymmentä tuntia ammattilaisen kanssa toteutettua lääkkeetöntä puheterapiaa. MDMA:n tehoa emotionaalisten muurien murtajana, kommunikaatiokyvyn voimistajana ja syvän itsetutkiskelun apuvälineenä ylistetään; aine ei ole perinteisessä mielessä niinkään lääke kuin psykoterapian katalyytti, jonka avulla on mahdollista päästä muutaman session avulla sellaisiin tuloksiin, joiden saavuttamisessa kuluu perinteisemmissä olosuhteissa tyypillisesti vuosia [mikäli verrattaviin tuloksiin ylipäänsä päästään: monet tutkimusten koehenkilöistä ovat sellaisia, joihin kymmenienkään vuosien terapia ei ole purrut --suom.huom.].

Charlestonissa toteutetun, vuonna 2008 julkaistun kakkosvaiheen (FDA hyväksyy uudet lääkeaineet kolmivaiheisessa prosessissa) tutkimuksen tulokset olivat lupaavia: kahden MDMA-avusteisen psykoterapiasession jälkeen 83 % osallistujista ei enää kärsinyt PTSD:stä, verrattuna pelkän puheterapian 25 % lukemiin. Jos nyt käynnissä olevat tutkimukset osoittavat vastaavaa tehoa, MDMA-avusteisesta psykoterapiasta saattaa tulla hyväksytty PTSD-hoito, mikä saattaisi perustavanlaatuisesti muuttaa tapaa, jolla monia muitakin psykiatrisia ongelmia – esimerkiksi autistien kokemaa sosiaalista ahdistusta ja anoreksiaa – hoidetaan.

Vaikka PTSD:stä puhutaan erityisesti sotaveteraanien ongelmana, häiriö on yleinen myös siviilinaisten keskuudessa; häiriöstä kärsii elinaikanaan yksi kymmenestä naisesta, mikä johtuu osittain siitä, että erityisesti naiset kärsivät seksuaalisista traumoista, jotka ovat yleisin tekijä häiriön taustalla. PTSD:n hoitoon tyypillisesti käytettävät mielialalääkkeet ja puheterapiamuodot ovat teholtaan parhaimmillaankin keskinkertaisia; tutkimusten perusteella 25-50 % potilaista kärsii PTSD:stä hoidon jälkeenkin.[1]

Kaksi vuotta miehensä kuoleman jälkeen ensimmäiseen MDMA-avusteiseen psykoterapiaistuntoonsa valmistautuva Murphy istui terapeutti Marcela Ot'aloran, Boulderin tutkimuksen johtajan, toimistossa. Ajatus yhdisteen ottamisesta tuntemattoman terapeutin läsnäollessa hermostutti. Stereot soittivat hiljaista, rytmikästä rummutusta. Murphy oli asettanut kynttilöiden koristamalle pöydälle kuvan, jossa hän ja David suutelevat kultapiiskupellolla.

Kun MDMA-kapselin nielemisestä oli kulunut kaksikymmentä minuuttia, aine alkoi vaikuttaa. Mielikuvissaan Murphy syöksyi läpi maan ilmakehän – kohti ulkoavaruutta, jossa kohtasi tähtikuvioiden lomassa kirkkaana hehkuvan Davidin. He keskustelivat sekä arkisista asioista – Oklahomasta Boulderiin matkustamiseen liittyvistä vastoinkäymisistä – että syvemmistä kysymyksistä. Murphy kertoi miehensä perheen kuulumisia, jakoi Romyn tulevaisuuteen liittyviä huoliaan ja ilmaisi vihantunteitaan, jotka liittyivät siihen, että hän jäi tyttärensä kanssa yksin. David nyökkäsi ymmärtäväisesti hymyillen. Sitten Murphy kysyi mieheltään: "Minkä kokoinen oikein olet?" David levitti kätensä, jotka aukenivat maailmankaikkeuden läpi ulottuviksi siiviksi. Kahden vuoden kauhun ja surun jälkeen Murphy tunsi ensimmäistä kertaa rauhallisuutta.



MDMA-avusteinen psykoterapia saattaa kuulostaa lääkekannabiksen ajan tuotteelta. Uusien tutkimusten juuret kuitenkin ulottuvat syvälle: ennen kuin aine levisi klubeille, terapeutit hyödynsivät MDMA:ta 70- ja 80-luvuilla nykyistä vastaavissa, intensiivisissä sessioissa. Kalifornialainen terapeutti ja psykedeeliterapian uranuurtaja Leo Zeff kuvaili ainetta "sielun penisilliiniksi" [toiset lähteet[2] tosin antavat ymmärtää, että fraasi saattaisi olla peräisin Ann Shulginilta. --suom. huom.] Vuonna 1985 Yhdysvaltain huumepoliisi DEA löi [omien asiantuntijoidensa ohjeiden vastaisesti --suom. huom.] aineelle schedule 1 -kieltoluokituksen, joka asetti sen samaan kategoriaan heroiinin ja LSD:n kanssa. Ryhmään luokitellaan aineet, joilla "ei ole hyväksyttyjä lääketieteellisiä käyttötarkoituksia", ja joilla "on huomattava väärinkäyttöpotentiaali".

Tämän seurauksena aine kantoi vuosikausien ajan kielteistä imagoa, jota pönkittivät paikkansapitämättömät väitteet, joiden mukaan aine aiheuttaa Parkinsonin tautia tai reikiä aivoihin, tai tuhoaa serotoniinivarastoja pysyvästi [viimeinen kohta tosin saattaa allekirjoittaneen käsityksen mukaan olla mahdollista isoilla annoksilla toteutetulla jatkuvalla käytöllä; yksiselitteisiä tutkimustuloksia odotellessa. --suom.huom] Siitä, että kliiniset käyttötavat – puhdas MDMA keskikokoisilla annoksilla lääketieteellisessä valvonnassa rajatuin käyttötiheyksin – aiheuttaisivat pitkäaikaisia kognitiivisia haittoja, ei Johns Hopkinsin lääketieteellisen yliopiston psykiatrian ja käyttäytymistieteiden apulaisprofessori Matthew Johnsonin mukaan ole tutkimusnäyttöä. MDMA:ta on annettu useissa tutkimuksissa yhteensä yli tuhannelle koehenkilölle, joista ainoastaan yhdessä tapauksessa ilmeni merkittävä vaaratilanne, joka loppui aineen vaikutusten loputtua. (Koehenkilö vietiin epäsäännöllisen sykkeen vuoksi sairaalaan, josta hänet seuraavana päivänä kotiutettiin.)

Laittomilla markkinoilla tavattava MDMA kuitenkin eroaa lääke-MDMA:sta huomattavasti. Käsitteitä MDMA, ekstaasi ja mämmi käytetään sekaisin, mutta katukaupasta ostetut aineet sisältävät usein haitallisia jatkeaineita, mikäli ylipäätään sisältävät MDMA:ta. (DEA:n vuonna 2013 New Yorkista takavarikoimasta MDMA:sta vain 9 % oli puhdasta MDMA:ta.) Aineen käyttämisessä lääketieteellisen kontekstin ulkopuolella, esimerkiksi klubeilla, on riskinsä: se nostaa verenpainetta ja sykettä, ja voi pahimmassa tapauksessa aiheuttaa lämpöhalvauksia, mikä puolestaan voi johtaa maksa-, munuais-, lihas- tai sydänvaurioihin.

Kakkosvaiheen tutkimuksiin osallistuneisiin kuuluu äitejä, opettajia, urheilijoita, sotaveteraaneja, poliiseja, psykoterapeutteja ja toimistopäälliköitä, joilla on takanaan mm. sotatilanteita, raiskauksia sekä seksuaalista ja muunlaista kidutusta. Osallistujille tehdään DSM-IV-luokituksen mukainen PTSD-testi (CAPS), joka on PTSD:n diagnosoinnissa käytetty standarditesti. (Tekstin maksimilukema on 136; kuudenkymmenen ylittäviä tuloksia pidetään jo vakavana PTSD:nä. Tutkimukseen osallistuneiden keskimääräinen lukema on 82.) Monet tutkimuksiin osallistuneista kokevat hoidon viimeiseksi oljenkorreksi pyrkimyksessä saada otetta elämäänsä.

Rachel Hopen, 43-vuotiaan Los Angeleslaisen kirjoittajan lapsuus oli vaikea: 4-vuotiaana hän koki fyysistä (ml. seksuaalista) väkivaltaa; 11-vuotiaana rekka törmäsi häneen, jonka seurauksena hän kärsi vuoden ajan osittaisesta halvaantumisesta, jota hoidettiin neljällä leikkauksella ja vuosia kestäneellä fyysisellä terapialla. Nämä traumat johtivat lamaannuttavaan, hoitoresistenttiin PTSD:hen, joka ilmeni mm. rajuna ärtyvän suolen oireyhtymänä (IBS), voimakkaana ahdistuksena, yöllisinä kauhuntuntemuksina, paniikkikohtauksina ja unettomuutena, ja johti aliravitsemukseen ja kyvyttömyyteen ylläpitää romanttisia suhteita tai työskennellä kodin ulkopuolella. "Olemassaoloni oli kokonaisvaltaisen hirvittävää", hän toteaa. Eräässä vaiheessa hän söi viittätoista eri lääkettä. Charlestonissa toteutettuun tutkimukseen hän osallistui vuonna 2005: "Tein kuolemaa", hän kuvasi päätöstään osallistua tutkimukseen. "Minulla ei ollut mitään menetettävää."

Brendan kliininen masennus kävi niin pahaksi, että hän ajautui itsemurhan parhaalle eikä kyennyt hoitamaan työtään peruskoulun opettajana. (Perhettään ja uraansa suojatakseen hän halusi jättää haastattelusta pois sukunimensä.) PTSD:stä kärsivän 38-vuotiaan Denveriläinen opettaja oli isänsä harjoittaman seksuaalisen hyväksikäytön uhri 3-12-vuotiaana. Ilmoittautuessaan tutkimukseen hän oli kokeillut 11 eri lääkettä ja käynyt terapiassa 15 vuoden ajan. "Tutkimuksen alussa CAPS-lukemani oli, lääkkeiden vaikutuksen alaisena, 87", hän sanoo. "Vittu mitä paskaa. Olin toiminut kehoitusten mukaisesti ja seurannut kaikkia niitä ohjeita, joita terapeuttini koulutuksensa pohjalta antoivat, mutta tilani vain paheni." Ajatus "bilehuumeen" käytöstä hoidossa epäilytti, mutta epätoivo kasvoi. "Taistelin elämästäni", Brenda sanoo. "MDMA:han liittyvän stigman pelko oli huomattavasti pienempi kuin loppuelämään PTSD:n kanssa liittyvä pelko."

Sessiot eivät ole korkealentoisia, hurmiollisia psykedeelitrippejä, mutta niihin liittyy tyypillisesti voimakkaita "yhteyden" sekä itseen ja kanssaihmisiin kohdistuvan rakkauden tuntemuksia. "Olen ollut naimisissa mieheni kanssa 17 vuoden ajan, ja ymmärsin kokemukseni aikana ensimmäistä kertaa hänen rakkautensa syvyyden – ja että todella ansaitsen hänen rakkautensa", Brenda kertoo. Hän kokee MDMA-terapian avanneen uudenlaisten tuntemusten maailman. "Sain yhteyden tunteisiini. Tätä pidän kaikkein merkittävimpänä vaikutuksena. Löysin MDMA:n vaikutuksen alaisena väyliä tunteisiin, jollaisia en ollut koskaan ennen kokenut." Aineen kolmesta kuuteen tuntiin kestävä vaikutus tuottaa objektiivisen tilan , jonka aikana on mahdollista palata vaikeiden tunteiden ja kokemusten äärelle ilman, että ne hukuttavat allensa. ["Objektiivisen tilan" sijaan voisi olla täsmällisempää puhua esimerkiksi tavallista neutraalimman havainnoinnin tilasta. --suom. huom.] "Olin suuren osaa ajasta kauhuissani. Elin kokemustani uudelleen", sanoo Murphy, joka palasi kokemuksensa aikana kerta toisensa jälkeen traumansa synnyinsijoille. "Havainnoin onnettomuutta kokonaisuudessaan, mutten hukkunut siihen koska havainnoin kokemustani jollain tapaa tapahtumien ulkopuolelta."

Tällainen rauhallisuuden tunne on MDMA-sessioille tyypillinen. "Ylivalppauden tai yliherkkyyden sijaan tunsin valtavan rauhallisuuden; ahdistukseni hellitti", Hope sanoo. Psykedeelien vaikutukselle luonteenomaisesta herkistyneestä aistillisuudesta huolimatta (esim. valojen voimistuminen ja tuntemukset iholla kulkevista ilmavirroista) hoidettavat kykenevät keskittymään olennaiseen – parantumiseen – poikkeuksellisella intensiteetillä. "MDMA on psykedeeli, mutta en kokenut trippaavani", Hope sanoo. "En ollut sekaisin. Olin täynnä voimaa, ja tunsin pystyväni ohjaamaan huomioni sinne, missä sille oli tarvetta."

Tälle on kemialliset selityksensä. MDMA laukaisee valtavia määriä serotoniinia, mielialaa säätelevää välittäjäainetta; dopamiinia, joka säätelee tunnevasteita; sekä oksitosiinia, hormonia joka liittyy sosiaalisiin siteisiin, luottamukseen ja intiimiyteen. "Potilaat ovat hereillä, valppaina ja läsnäolevia. He kaipaavat puhumista ja tutkimista. He kokevat olonsa tarpeeksi rauhalliseksi ja pelkonsa riittävissä määrin vaimentuneeksi, jotta trauman käsittely on mahdollista", sanoo psykiatri tri Julie Holland, kirjan Ecstasy: The Complete Guide: A Comprehensive Look at the Risks and Benefits of MDMA toimittaja. "Olisi miltei mahdotonta suunnitella terapian tarpeisiin MDMA:ta paremmin toimivaa molekyyliä."

MRI-aivokuvaukset viittavat siihen, että yksi MDMA:n toimintamekanismeista on "aivojen pelkokeskuksen", mantelitumakkeen toiminnan vaimentaminen sekä etuaivolohkon – muistiin ja korkeampiin aivotoimintoihin liittyvän alueen – toiminnan voimistaminen. PTSD:stä kärsivissä aivoissa näiden alueiden toiminta on epätasapainossa. Tutkijat uskovat MDMA:n mantelitumakkeeseen ja etuaivolohkon kuoreen kohdistuvien vaikutusten auttavan ihmisiä ymmärtämään traumaansa ilman, että hautautuvat kielteisten tunnetilojensa alle. "Sitä voisi verrata puudutukseen kirurgisissa operaatioissa", Holland sanoo. "Yhdiste auttaa kaivautumaan sisään ja kiskomaan vahingollisen asian tarkastelua varten esiin. Psykoterapiassa voi kestää vuosia ennen kuin trauma saadaan kaivettua siinä määrin esiin, että toimeen voidaan ryhtyä. Tämän menetelmän avulla ihmiset voivat käydä suoraan kiinni ongelmakohtaan, jolloin paranemisprosessi voi edetä."

Pääsy traumaattisten muistojen äärelle auttaa käsittelemään niitä. Tätä kutsutaan muistojen uudelleenvahvistamiseksi (memory reconsolidation): muistoja on mahdollista muuttaa mikäli ne uudelleenaktivoidaan ja niitä päivitetään uudella informaatiolla. "Kyse on muiston muovaamisesta, ja kun se tallennetaan, uusi versio eroaa selkeästi aiemmasta", Johnson sanoo. Tämä on tärkeää PTSD:stä kärsiville, joiden aivot eivät traumasta johtuen ole toimineet kunnolla. "Tuntui kuin olisin kirjaimellisesti uudelleenohjelmoinut aivojani. Käsittelin kaikkia niitä iskostuneita ajattelumalleja ja uskomusjärjestelmiä, jotka pitivät PTSD:tä sijoillaan, ja joiden vuoksi elin menneisyyttäni uudestaan ja uudestaan. Kykenin viimeinkin irroittamaan noista muistoista", Hope kertoo.

Vuonna 2014 Murphy osallistui kolmeen 8 tunnin mittaiseen MDMA-hoitosessioon. Jo ensimmäisen session jälkeen hänen unenlaatunsa parani. Toisen session jälkeen hänen itsetuhoisuutensa oli poistunut; myös takaumat alkoivat hellittää. "Kuin kantamani taakat olisi nostettu yltäni", Murphy kertoo. Tutkimuksen loppuessa hänen CAPS-lukemansa oli laskenut 114:stä 37:ään, mikä tarkoitti, ettei hänellä enää ollut PTSD:tä. "Hoito pelasti minut", hän kuvaa kokemustaan. "Se johdatti minut takaisin hyvän elämäni äärelle ja palautti äidin tyttärelleni."

Myös Brenda laskee elämänsä pelastamisen MDMA:n ansioksi. "Olin itsetuhoinen 35 vuoden ajan, mutta enää en ole, ja kiitos tästä kuuluu MDMA:lle ja kahdelle todella taitavalle terapeutille", hän sanoo. Hän on luopunut kaikista lääkkeistään ja opettaa jälleen täyspäiväisesti – ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen. "En ole koskaan ollut terveempi. Tämä on seurausta kokemastani selkeydestä." Yli kymmenen vuotta ensimmäisen tutkimuksen jälkeen Hope sanoo, että hänen ensimmäistä MDMA-sessiotaan edeltänyt PTSD on pysynyt poissa, kuten myös IBS, takaumat ja yölliset kauhuntuntemukset.

Zoloftin kaltaiset mielialalääkkeet pyrkivät korjaamaan ns. biologisen epätasapainon tiloja. Tutkijoiden mukaan ne toimivat tilapäisinä, kärsimystä vaimentavina laastareina, kun taas MDMA voi tukea pysyvässä parantumisessa. MDMA on myös psykiatrisia lääkkeitä turvallisempi, koska sitä ei käytetä päivittäin. "Jos ainetta käytetään harkiten, se voi olla turvallisempi vaihtoehto, koska sivuvaikutukset ovat tilapäisiä", Johnson sanoo. Zoloft ja Paxil, joita on perinteisesti käytetty PTSD:n hoitoon, voivat aiheuttaa painonnousua, seksuaalisia häiriöitä ja itsetuhoisia ajatuksia. Yhden lääkelaatuisen MDMA-annoksen sivuvaikutukset saattavat jäädä kokemuksen aikana ilmenevään kohonneeseen pulssiin ja verenpaineeseen sekä joitakin päiviä kestävään uupumukseen, ruokahaluttomuuteen ja alakuloisuuteen. Murphyn, Brendan ja Hopen kaltaisille ihmisille MDMA-session mahdollistamat oivallukset ja tunnetilan muutokset ovat muuttaneet heidän elämiään perustavanlaatuisesti. "Tuntuu kuin olisin astunut aivan uudenlaiseen maailmaan, ja hengittäisin sen raikasta ilmaa."

MDMA-tutkimus on raivannut tietä psykedeelitutkimuksen elpymiselle. Johns Hopkins -yliopiston, Lontoon Imperial College -yliopiston ja New Mexicon yliopiston tutkijat selvittävät LSD:n ja psilosybiinin, psilosybiinisienten psykoaktiivisen ainesosan, tehoa mm. riippuvuuksien ja ahdistuksen hoidossa. Tulevaisuudessa MDMA-tutkijat toivovat näkevänsä kokeellisesta vaiheesta edennyttä terapiamuotoa sovellettavan koulutettujen, laillistettujen terapeuttien toimesta mielenterveysklinikoilla ympäri maailman.

Harvard Medical Schoolin psykobiologian professori Bertha Madras kuitenkin pelkää, että MDMA:n lääkekäytön laillistaminen on ensimmäinen askel kohti voimakkaiden aineiden dekriminalisointia Yhdysvalloissa. "MDMA:n, LSD:n ja psilosybiinin kaltaisia laittomia hallusinogeeneja pyritään muovaamaan huumeista 'lääkkeiksi', ja pitkän aikavälin tavoitteena on niiden normalisointi psykoaktiivisiin tarkoituksiin", hän sanoo. "Toistaiseksi todistusaineisto MDMA:n tehosta terapiakäytössä on puutteellista." [Ja juuri siksi tutkimusta tehdään aktiivisesti, ja kolmosvaiheen tutkimus pyritään aloittamaan heti kun mahdollista. --suom.huom.] Minnesotassa toimivan vieroituslaitos Hazelden Betty Ford Foundation Youth Continuumin lääketieteellinen johtaja Tri Joseph Lee puolestaan uskoo MDMA:n terapeuttisiin ominaisuuksiin, mutta suhtautuu varauksella MDMA-avusteisen psykoterapian laillistamisen laajempiin seuraamuksiin. "Olen huolissani siitä, että MDMA:n tehoa PTSD:n hoidossa aletaan käyttää perusteluna aineen viihdekäytölle tai väärinkäytön vähättelylle. Vastaavaa on tapahtunut reseptilääkkeiden kanssa", Lee sanoo. Hän myös varoittaa MDMA:n liikakäytöstä. "Kohtaamme vuosittain nuoria, jotka ovat käyttäneet liikaa MDMA:ta tai joille MDMA:n käyttö on aiheuttanut sivuvaikutuksia, jotka vaativat psykiatrista hoitoa ennen kuin voimme hyväksyä heitä klinikkamme asiakkaiksi", hän sanoo, viitaten toiseen MDMA:han liittyvään huolenaiheeseen – siihen mahdollisuuteen, että aine saattaa laukaista piileviä psykiatrisia ongelmia. (MDMA-avusteisen terapian tutkimusten koehenkilöt valitaan tarkasti, ja tietyt psykologiset ongelmat – esim. kaksisuuntainen mielialahäiriö ja skitsofrenia – estävät osallistumisen tutkimukseen.)

Yksi suurimmista esteistä MDMA:n matkassa FDA:n hyväksymäksi lääkeaineeksi on rahoitus. Prosessi vaatii 20 miljoonaa dollaria, ja nojaa kokonaisuudessaan voittoatavoittelemattoman, psykedeelien terapeuttisia käyttömuotoja suunnittelevan ja tutkivan MAPS-tutkimusjärjestön keräämään rahoitukseen, koska lääketehtaita vain jokusen kerran annosteltavien aineiden tutkiminen ei liiemmin kiinnosta. Vuonna 2016 [tai mahdollisesti vuonna 2017 --suom. huom.] MAPSin työ MDMA-terapian laillistamiseksi tulee astumaan askelen lähemmäs päämääräänsä, kun kliinisissä tutkimuksissa siirrytään kolmosvaiheeseen, joihin tulee osallistumaan yli 400 potilasta, ja joka tulee kestämään viisi vuotta. Mikäli tutkimusten tulokset varmentavat terapiamuodon tehon, psykiatreilla saattaa olla lupa määrätä MDMA-avusteista hoitoa vuoden 2021 tienoilla.

MDMA on kiinnittänyt myös Yhdysvaltojen armeijan huomion; päivittäin 22 yhdysvaltalaista sotaveteraania tappaa itsensä. Veteraanien asioita ajavan Department of Veteran Affairsin The National Center for PTSD tekee MAPSin kanssa tulevaan tutkimukseen liittyvää yhteistyötä. Tarkoituksena on tutkia MDMA-terapian tehoa pariskunnilla, joiden osapuolista toinen kärsii PTSD:stä. VA-järjestön psykologeja työllistävä tutkimus alkaa tämän vuoden lopussa. MAPSin perustaja ja johtaja Rick Doblin toivoo tulosten johtavan siihen, että myös Yhdysvaltain puolustusministeriö alkaa tukea tutkimusta rahallisesti, ja sallii tutkimusta tehtävän myös aktiivipalveluksessa olevien sotilaiden parissa.

Murphy ja Romy elävät nykyään Oklahomassa sijaitsevan Normanin rauhassa. Elämä on palannut uomiinsa. Kesäkuussa Murphy matkusti Pohjois-Kaliforniaan, jossa kahden vuoden ajan asui Davidin kanssa. Matkan tarkoituksena oli sirotella miehensä tuhkat Muir Woodsiin – rehevään, Tyynen valtameren tuntumassa sijaitsevaan, heidän molempien rakastamaan punapuumetsään. Hän teki matkansa uuden poikaystävänsä kanssa, jonka nimi on sattumalta myöskin David; he tapasivat Murphyn toisen MDMA-session jälkeen. He suunnittelevat yhteistä tulevaisuutta, mitä Murphy ei olisi osannut kuvitellakaan ennen kokeellista hoitoaan. Ensimmäistä kertaa vuosiin hän kertoo kokevansa olonsa tulevaisuuden suhteen toiveikkaaksi. "Kykenen vihdoinkin rakentamaan elämäämme. Hän on yhä läsnä", hän sanoo viitaten edesmenneeseen aviomieheensä. "Pidän suurena siunauksena sitä, että sain ylipäänsä olla hänen kanssaan." Romyn kanssa ulkoillessaan hänellä on tapana kutsua ohilentäviä lintuja "isin linnuiksi". Hänen tyttärensä hymyilee, koska tietää isänsä olevan läsnä, ja viimeinkin myös Murphy tietää sen. "Tunnen yhä surua", hän sanoo, "mutta kykenen käsittelemään muistojani, ja näkemään hänet tyttäressäni, ja iloitsemaan siitä."

Teksti: Kelley McMillan
Kollaasit: Alia Penner

Lisää luettavaa:
• Roxann Murphy kertoo Redditin AMA:ssa onnettomuudesta ja terapiakokemuksestaan
• Ensimmäinen MDMA-PTSD-pilottitutkimus A randomized, controlled pilot study of MDMA (±3,4-Methylenedioxymethamphetamine)- assisted psychotherapy for treatment of resistant, chronic Post-Traumatic Stress Disorder (PTSD) ja saman tutkimuksen seurantatutkimus Durability of improvement in posttraumatic stress disorder symptoms and absence of harmful effects or drug dependency after 3,4-methylenedioxymethamphetamine-assisted psychotherapy: a prospective long-term follow-up study
• Michael Mithoeferin joulukuussa 2015 julkaistu artikkeli Research Update: MDMA-Assisted Psychotherapy for PTSD
• Phil Wolfsonin joulukuussa 2015 julkaistu artikkeli Return to ADAM: Reflections on MDMA-Assisted Psychotherapy 30 Years Later
• Charles Grobin ja Alicia Danforthin joulukuussa 2015 julkaistu artikkeli Research Update: Can MDMA-Assisted Therapy Reduce Social Anxiety in Autistic Adults?
• Rachel Hope CNN:n videohaastattelussa

Viitteet:
[1] Psychotherapy for Military-Related PTSD: A Review of Randomized Clinical Trials
[2] Mavericks of the Mind: Chemophilia with Alexander and Ann Shlugin

MDMA-avusteinen terapia kuolettaviin sairauksiin liittyvän ahdistuksen hoidossa

Alkuperäinen artikkeli SFGate-sivustolla: Ecstasy therapy approved for trial in Marin County, 26.05.2015.

Tutkimusta johtava tri. Philip Wolfson ja terapeutti Julane Andries MDMA-tutkimuskeskuksessa Kalifornian San Anselmossa. Tutkimussessiot videoidaan kahdella kameralla prosessin dokumentoimiseksi, ja jotta FDA voi arvioida sessioissa käytettyjä terapeuttisia menetelmiä. MAPSin sponsoroima tutkimus selvittää MDMA-avusteisen psykoterapian tehoa hengenvaarallisten sairauksien aiheuttaman ahdistuksen hoidossa.

Ekstaasinakin tunnettu empatogeeni MDMA kiellettiin kolme vuosikymmentä sitten Yhdysvalloissa ja suuressa osassa läntistä maailmaa. 2000-luvun alkupuolella tutkimus on jälleen käynnistynyt. Tutkimus MDMA-avusteisen terapian tehosta traumaperäisen stressihäiriön hoidossa on jo pitkällä, ja MDMA:n tehoa sosiaalisesta ahdistuksesta kärsivien autistien hoidon apuvälineenä tutkitaan myös.

Kaliforniassa toimivalle tutkimusryhmälle on jokin aika sitten myönnetty luvat tutkia MDMA:ta hyödyntävän terapian vaikutusta syövästä ja muista potentiaalisen tappavista sairauksista kärsivien ahdistuksen hoidossa.

San Anselmossa työskentelevä ja jo pitkään MDMA:ta hyödyntävän terapian puolesta puhunut Tri. Philip Wolfsonin tutkimus kattaa 18 koehenkilöä. Tutkimus toteutetaan seuraavan vuoden aikana Wolfsonin mäen laella sijaitsevassa, viihtyisässä psykoterapiakeskuksessa Tamalpais-vuoren tuntumassa.

Terminaalidiagnoosi aiheuttaa usein rampauttavaa ahdistusta, pelkoa ja masennusta. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, voidaanko usealla pitkällä, MDMA-avusteisella terapiaistunnolla auttaa näistä kärsiviä potilaita löytämään rauhaa.

MDMA poikkeaa merkittävästi ahdistuksen hoitoon tyypillisesti käytettävistä lääkkeistä. Aine ei turruta tai lamaannuta; sen sijaan neljän tai viiden tunnin mittainen, MDMA:ta hyödyntävä psykedeelikokemus saattaa tarjota hyvinkin transformatiivisia kokemuksia kun sitä otetaan turvallisessa, miellyttävässä ympäristössä koulutettujen terapeuttien seurassa (jotka tutkimuksessa toimivat mies-nainen-pareina).

MDMA tukee Wolfsonin mukaan "syvää, merkityksellistä ja poikkeuksellisen tehokasta psykoterapiaa". Tutkimus on hänelle poikkeuslaatuisen henkilökohtainen. 1980-luvulla hän ja silloinen vaimonsa Alice työskentelivät MDMA:ta hyödyntävän terapeutin kanssa käsitelläkseen sitä henkistä sekasortoa, joka liittyi heidän teini-ikäisen Noah-poikansa taisteluun leukemian kanssa.

Lapsen menettämisen tuska

Noah menehtyi, mutta kokemus ohjasi Wolfsonin omistamaan elämänsä löytämään keinoja, joiden avulla tällainen terapia voidaan tuoda saataville perheille, joiden lapsi tai muu läheinen tekee kuolemaa.

Keino on löytynyt: Wolfson on saanut Yhdysvaltain FDA- ja sekä DEA-virastoilta tutkimusluvat, joiden haltijalla on mahdollisuus tehdä ihmiskoehenkilöillä toteutettavaa tutkimusta toistaiseksi laittoman substanssin avulla.

FDA:n tiedottaja Sandy Walsh kertoo virastonsa todenneen aiempien MDMA-tutkimusten osoittavan aineen turvallisuuden oikeanlaisissa olosuhteissa.

"Jos jokin lääke osoittaa tehonsa vakavan sairauden hoidossa, ja sen turvallinen käyttö kyseisen potilaspopulaation keskuudessa voidaan osoittaa mahdolliseksi", Walsh sanoo, "velvollisuutemme on arvioida todistusaineistoa ja ryhtyä aineiston tukemiin toimenpiteisiin, esimerkiksi sallimalla pilottitutkimuksen käynnistäminen."

Muutkin liittovaltion edustajat ovat osoittaneet mielenkiintoa MDMA-tutkimusta kohtaan. NIMH:in johtaja tri Thomas Insel kertoo virastonsa seuraavan useita yksityisesti rahoitettuja tutkimuksia, joissa pyritään hoitamaan monenlaisia psyykkisiä ongelmia psykedeeliavusteisella terapialla.

"Kyseessä on todella mielenkiintoinen ja erittäin tehokas, uudenlainen lähestymistapa", Insel toteaa. "Kyse ei ole MDMA:sta yksinään – olennaista on hoidollinen konteksti, jossa hyödynnetään aineen vaikutuksen tarjoamia hyödyllisiä perspektiivejä ja kohentuneita kykyjä, ja näiden soveltaminen laajemmassa psykoterapeuttisessa kontekstissa."

8-tuntisia terapiasessioita

Wolfsonin tutkimukseen osallistuvat käyvät ensin valmistavassa terapiassa. Koehenkilöistä kolmetoista osallistuu tämän jälkeen kolmeen kahdeksan tunnin mittaiseen terapiasessioon aineen vaikutuksen alaisena. Loput viisi tulevat saamaan plasebokapselin.

Terapiaistunton jälkeisten seurantaistuntojen ja psykologisen testauksen avulla pyritään arvioimaan osanottajien mielenterveydellistä tilaa ja hyvinvointia. Kaikkinensa prosessissa kestää viitisentoista kuukautta. Niille, joille arvotaan tutkimuksessa lumelääke, tarjotaan myöhemmin mahdollisuus Wolfsonin ja tämän kumppanin, laillistettuna perheterapeuttina toimivan Julane Andriesin vetämään MDMA-sessioon.

"Ero 50 minuutin mittaisiin terapiasessioihin on merkittävä", Wolfson kuvaa. "Lämpimissä, ystävällisissä puitteissa toteutettavaa istuntoa jatketaan niin pitkään kuin on tarpeen. Hoidettavien kanssa muodostuu läheinen yhteys. MDMA on lähestymistapana vallankumouksellinen, ja sen hyödyntämiseksi on poikettava vakiintuneista käytännöistä."

Marinin piirikunnassa toteutettu projekti on Santa Cruzissa toimivan MAPSin (Monitieteellinen psykedeelitutkimusyhdistys) tukema ja rahoittama. MAPSin aiemmassa tutkimuksessa[1] kartoitettiin menestyksekkäästi MDMA-avusteisen terapian tehoa seksuaalisen hyväksikäytön tai sodan aiheuttaman traumaperäisen stressihäiriön hoidossa (ks. myös seurantatutkimus[2]). Kyseisessä, Journal of Psychopharmacologyssa julkaistussa tutkimuksessa neljä viidesosaa koehenkilöistä sai MDMA-terapiasta merkittävää, pitkäaikaista apua.

MDMA aiheuttaa tyypillisesti lisääntynyttä energisyyttä, euforisuutta, emotionaalista lämpöä ja empaattisuutta, minkä vuoksi aineeseen viitataan "empatogeeninä" tai "entaktogeeninä".

"MDMA voi auttaa tuntemaan haltioitumista, jolla on ahdistusta ja masennusta vähentäviä vaikutuksia", Andries kertoo. "Muisto elinvoimaisuudesta, onnellisuudesta ja haltioitumisesta kulkee mukana myös aineen vaikutusten loputtua."

Kuten useimmilla aineilla, laillisilla tai laittomilla, myös MDMA:lla voi olla vaarallisia sivuvaikutuksia, jotka liittyvät esimerkiksi pulssin kohoamiseen sekä verenpaineeseen. Tästä syystä tutkimukseen ei oteta mukaan sydänongelmista kärsiviä. Valituille tarjotaan seikkaperäinen selonteko mahdollisista sivuvaikutuksista, mutta heille kerrotaan myös, että MDMA:ta on tutkimusolosuhteissa annettu jo yli tuhannelle koehenkilölle ilman merkittäviä ongelmia.

Aine nousi massojen tietoisuuteen 1970- ja 1980-luvuilla. Aluksi sitä hyödynnettiin underground-kemistien, terapeuttien ja psykedeeliväen keskuudessa. Myöhemmin aineelle kasaantkielteistä julkisuutta, koska se toimi läpi yön kestävien reivien keskeisenä polttoaineena. Eräänlaisen sakramentin aseman aine on saavuttanut myös Nevadan Black Rock -aavikon Burning Man -tapahtumassa.

Työ uudelleenluokittelun puolesta

Vuonna 1985 Yhdysvaltain viranomaiset alkoivat iskeä kiihtyvällä tahdilla kasvavaan MDMA-kulttuuriin, joka ilmeni niin aineen viihteellisenä, henkisenä kuin terapeuttisenakin käyttönä. Aine kiellettiin ja sijoitettiin Schedule I -luokkaan. Nämä aineet ovat kaikista tiukimmin rajoitettuja, ja luokituksen määritelmään kuuluu, että aineella on "merkittävä väärinkäyttöpotentiaali eikä lääketieteellistä arvoa". [Tämä siirto tehtiin huolimatta hallituksen omien asiantuntijoiden voimakkaista kehoituksista toimia toisin --suom. huom.]

Wolfson ja muut MAPSin toimijat toivovat tämän ja tulevien, laajempien PTSD-tutkimusten osoittavan FDA:lle ja DEA:lle, että aineen uudelleenluokittelulle on perusteet. Uudelleenluokittelun seurauksena lääkäreillä olisi mahdollisuus kirjoittaa PTSD:stä tai kuolemaan johtavista sairauksista kärsiville reseptejä MDMA-sessioihin koulutetun psykoterapeutin seurassa.

Wolfsonin ja Andriesin kanssa työskentelevä 27-vuotias neurotutkija, tutkimuskoordinaattori John Hartberg toteaa, että valtavirtakulttuuri on alkanut hyväksyä "muuntuneiden, epälineaaristen tilojen olemassaolon" sekä "voimakkaiden mystisten tai henkisten kokemusten merkittävät parantavat vaikutukset."

'Tutkimusalamme on astunut valtavirtaan'

"Tutkimusalueestamme on muodostumassa yleisesti hyväksytty, kiihtyvällä tahdilla kasvava ja potentiaalia tulviva kenttä", Minnesotan yliopiston neurotieteen kandidaatti Hartberg sanoo. Hänen tehtävänään on seuloa tutkimukseen sopivia koehenkilöitä. "Mistään rajatieteestä ei ole kyse", hän toteaa.

Tämä pitänee paikkansa, mutta aivan välittömästi psykiatrit eivät tule ekstaasia määräämään. DEA:n edustaja Joseph Moses toteaa, että vaikka hänen virastonsa onkin myöntänyt MDMA-tutkimukselle lupia, se ei välttämättä tarkoita, että liittovaltion toimijat suhtautuisivat psykedeelien lääkekäyttöön uudenlaisella avoimuudella. Hänen mukaansa viraston roolina on yksinkertaisesti pitää huolta tutkimuksen "turvallisuuteen liittyvän infrastruktuurin" toiminnasta, jotta voidaan varmistaa, että ainetta käytetään tutkimuksen aikana vain osoitettuihin tarkoituksiin.

Muiden liittovaltion tahojen, joista keskeisenä FDA, on edelleen myönnettävä tutkimusluvat laajemmille jatkotutkimuksille sekä arvoitava tutkimusten tuottama aineisto ennen kuin ainetta voidaan alkaa luvallisesti määrätä.

MAPSin johtaja Rick Doblin kuitenkin toteaa olevansa vakuuttunut siitä, että tämä tulee tapahtumaan viiden-kuuden vuoden kuluttua. Hänen mukaansa "kaikista psykedeeleistä juuri MDMA:n vaikutukset ovat suoraviivaisimmin parantavia".

Doblin kertoo Minnesotalaisen nuorenparin, Shane ja Sue Stevensin kokemuksesta esimerkkinä MDMA:n potentiaalisista hyödyistä syövästä kärsiville ihmisille sekä heidän läheisilleen. Heidän kokemuksellaan oli vaikutuksensa myös keskeiseen rahalahjoitukseen, jonka turvin Marinin tutkimusprojekti saatiin käyntiin. 90-luvun puolivälissä 22-vuotiaalla Shanella todettiin munuaissyöpä. Munuainen poistettiin, mutta tauti oli jo ehtinyt levitä keuhkoihin. Hän kävi läpi rajun sädehoidon – 23 tuntia aktiivista hoitoa, jota seurasi tunti oksentamista ja peseytymistä.

"Välimme tulehtuivat", Sue kertoo The Chronicle -lehdelle. "Stressin määrä oli valtava. Mieheni teki kuolemaa, emmekä tienneet, miten asiaan tulisi suhtautua."

Kuoleman kohtaaminen

Suen lapsuudenystävä Tim Butcher ehdotti, että emotionaalista apua saattaisi löytyä erään terapeutin kautta, jolta oli mahdollista saada MDMA:ta. [Terapeutit ovat kaikessa hiljaisuudessa hyödyntäneet MDMA:ta kielloista huolimatta. --suom. huom] Butcherilla oli yhteyksiä psykedeelialakultuuriin, ja hän hankki pariskunnalle pari annosta MDMA:ta. He ottivat aineen kotisohvallaan, ja terapeutti oli koko session ajan tavoitettavissa puhelimitse.

"Aloimme keskustella asioista, joista olimme aiemmin pelänneet puhua. Rakkauden ja ymmärryksen määrä oli valtava", Sue sanoo. "Halasimme, itkimme ja hymyilimme."

Seuraavana päivänä Sue huomasi miehessään täydellisen muutoksen: Shane halusi yhtäkkiä jälleen tehdä asioita joita oli aiemmin rakastanut – esimerkiksi maastopyöräillä ja rullaluistella.

"Aloimme rakastaa elämää, vaikka syövän varjo leijuikin yllämme. Tähän asti olimme pelänneet jokaikistä päivää, koska jokainen aamu tarkoitti heräämistä syövän kanssa. Kokemuksemme myötä aloimme herätä elääksemme."

Shanen elämä syövän kanssa kesti neljä vuotta. Hän kuoli lokakuun toisena päivänä vuonna 1999.

Suurten ikäluokkien viimeinen rutistus

Sydänkohtaus vei 45 vuoden ikäisen Butcherin vuonna 2012. Hänen isänsä Samuel Butcher oli Precious Moments -keräilyhahmoja valmistavan, miljoonaluokan firman perustaja, joten Timillä oli paljon rahaa. Hän jätti MAPSille 1,9 miljoonaa dollaria, josta osa käytettiin artikkelissa käsitellyn tutkimuksen rahoittamiseen.

“Etukäteen en tiennyt, että Tim oli merkinnyt MAPSin testamenttiinsa", Doblin sanoo. "Hän teki lahjoituksensa, koska piti psykedeelien vaikutusta omaan elämäänsä suuressa arvossa. Erityisen tärkeänä hän piti kuolemaan liittyviä terapiasovelluksia."

Doblin uskoo psykedeelien ennen pitkää seuraavan kannabiksen viitoittamaa polkua: Ensin laillistetaan lääkinnällisen käyttö, ja lopulta täyskielloista luovutaan kokonaan.

"Suurten ikäluokkien viimeinen rutistus tulee olemaan kannabiksen ja psykedeelien laillistaminen", Doblin sanoo.


Artikkelin kirjoittaja Don Lattin on Chronicle-lehden entinen toimittaja, joka on julkaissut viisi kirjaa, mm. Timothy Learyn, Ram Dassin ja kumppanien 60-luvun tekemisiä käsittelevän teoksen "The Harvard Psychedelic Club", jonka voi käydä lainaamassa Varjokirjastosta. Lisätietoa: donlattin.com

Viitteet:
[1] A randomized, controlled pilot study of MDMA (±3,4-Methylenedioxymethamphetamine)- assisted psychotherapy for treatment of resistant, chronic Post-Traumatic Stress Disorder (PTSD)
[2] Durability of improvement in posttraumatic stress disorder symptoms and absence of harmful effects or drug dependency after 3,4-methylenedioxymethamphetamine-assisted psychotherapy: a prospective long-term follow-up study

Happo valuu takaisin tieteen valtavirtaan – LSD-terapia kuolemaan liittyvän ahdistuksen hoidossa

Alkuperäinen artikkeli: LSD, Reconsidered for Therapy, The New York Times 03.03.2014

LSD-molekyyli

Itävaltalainen sosiaalityöntekijä Peter kuuli tutkimuksesta sveitsiläiseltä ystävältään ja päätti ryhtyä vapaaehtoiseksi, vaikka se tarkoittaisikin pitkää, kivuliasta junamatkaa ja pahimmassa tapauksessa psyykkistä romahdusta. “Minulla ei ollut aineesta aikaisempaa kokemusta, ja tutkimusta edeltävää tunnetilaani voisi parhaiten kuvata kauhuksi”, 50-vuotias Peter kuvailee ennakkotunnelmiaan puhelinhaastattelussa. “Pieleenmenon mahdollisuus ja mielikuvat huonosta matkasta pelottivat.”

Aiemmin tänä vuonna The Journal of Nervous and Mental Disease -lehdessä julkaistu tutkimus on ensimmäinen ihmiskoehenkilöillä toteutettu LSD-tutkimus yli neljäänkymmeneen vuoteen. Bernissä toteutetussa tutkimuksessa tutkittiin aineen vaikutuksia puheterapian apuvälineenä. Koehenkilöinä olleiden 12 potilaan elinaikaodote oli lähestymässä loppuaan. Peter oli yksi heistä.

Useimmat koehenkilöistä kärsivät terminaalivaiheen syövästä, ja monet kuolivat vuoden sisällä kokeesta. Tätä ennen he ehtivät kuitenkin kokemaan sisäisen seikkailun, joka kevensi heidän elämänsä illankoittoon kytkeytyvää eksistentiaalista taakkaa.

“Koehenkilöiden ahdistus vaimentui, pysyvästi”, sanoo tutkimusta johtanut ja terapeuttina toiminut tri. Peter Gasser, joka toteutti myös tutkimuksen seurantaosuuden vuosi alkuperäisten sessioiden jälkeen.

Gasserin julkaisu on viimeisin askel rintamalla, johon kuuluvat tutkijat ja varainkerääjät pyrkivät tuomaan psykedeelit takaisin valtavirtapsykiatrian piiriin. LSD-tutkimus tukahdettiin käytännössä kokonaan vuonna 1966, mutta tätä ennen ehdittiin tutkia aineen vaikutuksia moniin ongelmiin, esimerkiksi lähestyvään kuolemaan liittyvään ahdistukseen.

Viime vuosina psykiatrit ympäri maailmaa ovat toimineet yhteistyössä niin hallintoelimien kuin eettisten lautakuntienkin kanssa, ja esimerkiksi posttraumaattisen stressioireyhtymän hoitoa ekstaasilla tutkitaan parhaillaan. Muihinkin psykedeeleihin liittyviä tutkimuksia on käynnissä.

“Työtä tehdään niin poliittisella kuin tieteelliselläkin kentällä”, sanoo useita tutkimuksia rahoittaneen Multidisciplinary Association for Psychedelic Studies -organisaation toiminnanjohtaja Rick Doblin. “Tahdomme näiden aineiden kasvavan pois vastakulttuurin muotista ja tuoda ne takaisin laboratorioihin osana psykedeelistä renessanssia.”

Ennen LSD-sessioita koehenkilöt tapasivat tri. Gasserin tämän toimistossa vähintään kahdesti. Tutustumistapaamisten jälkeen käynnistyvään tutkimukseen kuului puheterapian ohella kaksi kahden viikon välein toteutettavaa psykedeeli-istuntoa.

Tri. Gasserin toimisto, jossa tutkimus toteutettiin

Aineen vaikutukset saattavat kestää kymmenenkin tuntia. Tämän jälkeen potilaalla on mahdollisuus nukkua, seuranaan terapeutti tai tutkimusavustaja. “Osanottajille tehtiin selväksi, että istunnot tapahtuvat turvallisessa ympäristössä, ja minä tulen olemaan läsnä”, Gasser kertoo. “Kerroin, etten voi taata, ettei kokemukseen tulisi sisältymään hyvinkin intensiivistä kärsimystä, mutta sen voin luvata, että vaikeatkin sisäiset tilat menevät kyllä ohi.”

Kärsimykseltä ei vältytty, mutta kuten luvattua, kärsimys oli tilapäistä. Kokemukset eivät aina ole helppoja. Monet itkivät, useimmat kiemurtelivat. Eräs 67-vuotias mies kertoi kohtaamisestaan kauan sitten kuolleen isänsä kanssa. Jossain syvällä kosmoksen syleilyssä hän kohtasi etäälle ajautuneen isänsä hyväksynnän.

Osanottajat kävivät pitkiä keskusteluita tri. Gasserin kanssa, joka toimi myrskyn keskellä ankkurina ja kanssamatkaajana, jonka tehtävänä oli auttaa seuraamaan esiinnousseita tunnetiloja niiden alkulähteille. Ammattikielellä ilmaistuna, terapian muoto oli potilaislähtöistä, aikarajoituksetonta, sekä siinä mielessä “integratiivista”, että se keskittyi sekä nykyisiin ajatustottumuksiin että kaukaisiin lapsuudenkokemuksiin.

“Kokemaani voi kuvata mystisenä kokemuksena. Suurelta osin se oli silkkaa ahdinkoa, joka kytkeytyi vuosikymmenten syvyyksiin hautautuneisiin muistoihini”, Peter kuvailee. “Kivuliaita tuntemuksia, katumusta ja kuolemanpelkoa. Muistan pitkään kestäneen voimakkaan kylmyyden. Vapisin kylmästä, vaikka samanaikaisesti hikoilin. Tulkitsen, että kyse oli laiminlyönteihin liittyvästä psyykkisestä kylmyydestä.”

Hän myös reagoi noihin tuntemuksiin itselleen äärimmäisen harvinaisella tavalla: Puhumalla. “Se oli yllättävää; en edes tajunnut puhuvani ääneen ennen kuin tri. Gasser huomautti asiasta.”

Tutkimukseen kuului kaksi kuukautta viikottaista terapiaa. Noiden kahden kuukauden jälkeen niiden tutkimukseen osallistuneiden, jotka saivat täyden LSD-annoksen, ahdistuksen määrää mittaavat pisteet olivat laskeneet noin 20 prosentilla. Niiden neljän tutkimusverrokin, joiden saama annos oli kymmenyksen täydestä annoksesta, lukemat puolestaan kohosivat. (Tutkimuksen jälkeen myös näille koehenkilöille tarjottiin mahdollisuus täyteen annokseen.) Samat vaikutukset olivat yhä havaittavissa vuoden päästä toteutetussa seurannassa.

Gasser toteaa, että tämän pilottitutkimuksen otanta on vielä aivan liian pieni tarjotakseen tyhjentävää tieteellistä näyttöä. Tutkijat kuitenkin näkevät tulokset lupaavina. “Tutkimuksemme osoittaa, että tällainen koe on tekemisen arvoinen, ja toteutettavissa turvallisesti", Doblin toteaa. Ohimenevät – ja terapeuttisessa mielessä arvokkaat – tuskan hetket kuuluvat asiaan.

Tutkimuksen koehenkilöt pitivät terapiaa pääosin hyödyllisenä.

Sosiaalityöntekijä Peter kertoo: “Tunne-elämäni on tutkimuksen myötä voimistunut, mikä ei tarkoita jatkuvaa hyväntuulisuutta. Mielestäni on parempi tuntea voimakkaasti ja olla elossa kuin vain pysyä käynnissä.” 


Linkki artikkelissa mainittuun tutkimukseen:
http://journals.lww.com/jonmd/Documents/90000000.0-00001.pdf

Psykedeeliuutisia voi seurata myös Facebookissa. Kääntämistä kaipaavia artikkeleita saa ehdottaa - aukikco at gmail piste com.

Lääkäri ei määrää happoa – olisiko syytä?

Alkuperäinen artikkeli: Why Doctor's Can't Give You LSD (But Maybe They Should), Popsci 16.04.2013. Asiavirheitä korjattu. 

70-luvun alussa tukahdutettu psykedeelitutkimus on 90-luvun alun jälkeen alkanut ottaa uutta tuulta purjeisiinsa. Yhäkin psykedeelejä silti kontrolloidaan äärimmäisen tiukasti, ja tutkimuksen toteuttaminen on vaikeaa.

sympaattinen tohtori david nichols kammiossaan.

David Nichols valmistui lääkeainekemian tohtoriksi Iowan Yliopistosta vuonna 1973. Hänen tutkimusaluenaan oli psykedeelit, joiden äärelle hän visioi tulevan uransa. "Otaksuin työskenteleväni psykedeelien parissa loppuelämäni", Nichols sanoo.

Hänen ajoituksensa ei ollut onnekkaimmasta päästä. Vuonna 1970, vuosi sen jälkeen kun Nichols oli aloittanut opintonsa, Richard Nixon allekirjoitti uuden huumelainsäädännön, jonka tarkoituksena oli rajoittaa maan huumekauppaa*. Uusi lainsäädäntö siirsi psykedeelit, esimerkiksi LSD:n, DMT:n, psilosybiinin ("taikasienten" aktiivinen ainesosa) ja meskaliinin, sekä esimerkiksi kannabiksen, tiukimmin kontrolloitujen ykkösluokituksen (Schedule I) huumeiden listalle. Listalla olevat aineet ovat määritelmän mukaan "suuren riippuvuuspotentiaalin omaavia ja vailla lääketieteellistä arvoa". (Tieteellistä näyttöä psykedeelien riippuvuuspotentiaalista ei ole; väite "vailla lääketieteellistä arvoa" on myös vähintäänkin epäilyttävä. --suom. huom.) 15 vuotta myöhemmin, ekstaasin yleistyttyä 80-luvun puolivälissä, listalle päätyi hätätoimenpiteiden kautta myös MDMA. Vertailun vuoksi, esimerkiksi kokaiini ja oopiumi** on luokiteltu vähemmän vaarallisiksi kakkosluokituksen (Schedule II) aineiksi, mikä tarkoittaa että niitä on laillista määrätä reseptillä.

Tutkimusaineistoa psykedeelien tehosta alkoholismin ja mielenterveysongelmien hoidossa, sekä niiden hyödyllisyydestä ihmispsyyken ja aivojen toiminnan ymmärtämisessä, oli huomattavasti. 1970-luvun alkuun tultaessa valtio oli kuitenkin tiukentanut ykkösluokituksen aineiden kontrollia, myös tutkimustarkoituksessa. Valtavirrassa on vasta viime vuosina alettu hyväksyä ajatus psykedeelien mahdollisesta lääketieteellisestä potentiaalista.

Muutos alkoi 90-luvun alussa. Kun yhä useammat tutkimukset ovat viimeisen vuosikymmenen kuluessa osoittaneet psykedeelitutkimuksen olevan mahdollista, yhä useammat tutkijat ovat sittemmin saaneet luvan ihmiskoehenkilöillä toteutettuihin kliinisiin tutkimuksiin. Tulokset ovat olleet lupaavia, ja osoittavat esimerkiksi, että MDMA on tehokas apu posttraumaattiseen stressioireyhtymään, ja että klassiset psykedeelit, esimerkiksi psilosybiini ja LSD, tarjoavat merkittävää apua kuolemansairaiden kokeman ahdistuksen sekä alkoholismin hoitoon. Käytännössä psykedeelitutkimuksen tekeminen ei kuitenkaan yhäkään ole helppoa.

***

veikeä tohtorimme hofmann

1930-luvulla sveitsiläinen, Sandoz-lääkeyhtiössä työskentelevä kemisti Albert Hofmann tutki ergot-alkaloideja. Vuonna 1938 hän syntetisoi ensimmäistä kertaa Lysergihapon dietyyliamidin. LSD ei alun perin herättänyt kummempaa kiinnostusta, mistä huolimatta Hofmann tunsi aineeseen outoa vetoa. Viisi vuotta myöhemmin, huhtikuussa 1943, hän syntetisoi LSD:tä uudelleen, ja huomasi sen erikoiset vaikutukset omakohtaisesti: Pieni määrä ainetta imeytyi hänen ihonsa läpi, ja hän päätti poistua työpaikaltaan tilassa, jota hän myöhemmin kuvaili "ei alkuunkaan epämiellyttäväksi päihtymykseksi".*** Joitakin päiviä myöhemmin hän päätti kokeilla ainetta uudelleen pieneksi otaksumallaan annoksella, 250 mikrogrammalla (nykyään tiedetään, että jo 100 mikrogrammaa riittää huomattavan vaikutuksen tuottamiseen). Hän kuvailee tästä seurannutta kokemusta kirjassaan LSD: My Problem Child.

Hofmann ounasteli, että LSD:llä voisi olla lääketieteellisiä käyttötarkoituksia, jonka vuoksi hän alkoi kollegoineen tutkia aineen vaikutusta koe-eläimiin. Ensimmäinen tutkimusartikkeli LSD:n psykiatrisista vaikutuksista julkaistiin vuonna 1947. Tutkijoiden näkökulma oli, että LSD:n avulla olisi mahdollista mallintaa psykoottisia häiriötiloja terveissä aivoissa – aineen ajateltiin tarjoavan tutkijoille tilaisuuden tuottaa itselleen samankaltaisia tuntemuksia kuin ne, joita mielenhäiriöistä kärsivät kokevat. Tila oli myös mahdollisuus kaataa raja-aitoja, vapauttaa mieli tavalla joka edesauttaa potilaiden avautumista psykoterapiassa.

Huolimatta myöhemmästä maineestaan, LSD ei ollut ainoastaan The Beatlesin ja Kalifornian hippien mieleen. Kuten Time-lehti vuonna 1955 otsikoi, aine nähtiin "mittaamattoman arvokkaana aseena psykiatrien arsenaalissa". Tutkimusten laatu vaihtelu suuresti, mutta arvioiden mukaan ainetta annosteltiin vuosina 1950-1963 n. 40,000 koehenkilölle ympäri maailman. 

Vuonna 1953, kanadalaiset tutkijat yrittivät hyödyntää suuria LSD-annoksia alkoholistipotilaiden säikäyttämiseksi raittiuteen, mutta totesivatkin aineen tuottavan eräänlaisen mystisen, kuin uskonnollisen kokemuksen, joka motivoi alkoholisteja raittiuteen. Hiljattainen meta-analyysi osoitti, että tutkijoiden vainu ei ollut tuulesta temmattu: Vaikka monet 1960-luvun yksittäisistä tutkimuksista olivatkin otannaltaan liian pieniä tuottaakseen tilastollisesti merkittävää näyttöä, yhdessä tarkasteltuna tutkimusten selvät, johdonmukaiset tulokset osoittivat selviä, myönteisiä vaikutuksia.

Samaan aikaan myös Yhdysvaltain valtio kasteli varpaitaan haponkyllästämiin virtoihin. CIA näki LSD:n tarjoavan kyseenalaisia mahdollisuuksia: Ehkä aine voisi toimia totuusseerumina tai mielenhallinnan työkaluna. Natsitohtori Josef Mengele kollegoineen oli tehnyt keskitysleirien vangeilla tutkimuksia meskaliinin ja muiden aineiden avulla. Kylmän sodan vainoharhaisessa ilmakehässä Yhdysvaltain laivastossa ajateltiin, että meskaliinin avulla saattaisi olla mahdollista pakottaa ihmisiä paljastamaan tietoa vasten tahtoaan. Kokeet eivät tuottaneet toivottuja tuloksia, mutta seuraavaksi käännyttiin Albert Hofmannin uuden ihmeainen puoleen, joka oli jo kerännyt huomattavaa liikemomenttia psykiatrisena työkaluna.

tarkistetaan matkalaput, olkaa hyvä

Vuosien 1953 ja 1964 välillä CIA, MKULTRA-projektinsa nimissä, tutki LSD:n vaikutuksia ujuttamalla sitä pahaa-aavistamattomien siviilien, vankien, hallituksen työntekijöiden ja jopa omien agenttiensa hermostoihin –tavalla, jota senaattori Edward Kennedy myöhemmin kuvaili "tieteellisestä näkökulmasta jokseenkin järjettömäksi puuhaksi". Ennen pitkää oltiin pisteessä, jossa odottamattomat happotripit nähtiin yhtenä CIA-työtehtävän "ammatinvalintaan liittyvistä riskeistä", kuten Martin Lee ja Bruce Shlain kirjassaan Acid Dreams kuvaavat. (Kiinnostuneet voivat muuten käydä lainaamassa tämän ja muitakin aihepiirin teoksia Helsingissä majailevasta Vaihtoehtojen varjokirjastosta. --suom. huom)

Kokeita toteuttaneet henkilöt eivät olleet tukijoita. Ainakin yksi "tutkimusten" kohteeksi joutunut kuoli hämärissä olosuhteissa****. MKULTRA-ohjelman tiimoilta järjestettiin ennen pitkää senaatin kuulustelut, mutta tässä vaiheessa monet operaatioon liittyvistä dokumenteista oli jo ehditty tuhota CIA:n johtaja Richard Helmsin käskystä.

Vuonna 1965 CIA:n väärinkäytöksistä häiriintynyt kongressi rajasi LSD:n ja muiden psykedeelien käytön tieteellisiin tutkimuksiin. Ilmapiiri oli vähitellen kääntymässä psykedeelejä vastaan. Yhtenä syynä tähän oli joidenkin tutkijoiden epäeettinen toiminta (jota eräs tutkija myöhemmin kuvaili "liiallisena innokkuutena"). Timothy Leary, psykologi ja psykedeelinen puolestapuhuja joka tunnetaan mm. lausahduksestaan "Turn on, tune in, drop out", menetti työtehtävänsä Harvardin Yliopistossa vuonna 1963, koska yliopiston johto pelkäsi hänen ja muiden Harvardin Psilosybiiniprojektin tutkijoiden toteuttavan tutkimustaan huolimattomasti, jopa olevan itse tutkimuksissa psilosybiinin vaikutuksen alaisena! He olivat myös antaneet eräälle opiskelijalle psilosybiiniä tutkimustilanteen ulkopuolella.

Myös poliittiset motiivit kasvattivat painetta psykedeelitutkimuksen keskeyttämiseen, huolimatta siitä, että Learynkin tutkimukset olivat tuottaneet lupaavia tuloksia, mm. vankien rikoksenuusimismäärien vähentämisessä psilosybiinin avulla (ks. myös seurantatutkimus tästä). LSD ja psilosybiini näyttelivät merkittävää roolia kasvavassa vastakulttuurisessa liikehdinnässä. Psykedeelit lietsoivat rauhaa ja rakkautta aikana jona hallitus yritti epätoivoisesti värvätä sotilaita käymäänsä Vietnamin sotaan, jota yhä useammat nuoret vastustivat. Vuonna 1966 USA kriminalisoi LSD:n. Muu maailma seurasi nopeasti perässä. Kaikista lupaavimmatkin tutkimukset hidastuivat huomattavasti, ja 1970-luvun puoliväliin mennessä ne oli lopetettu kokonaan.

***

Tällainen maailma odotti vastavalmistunutta Nicholsia, jonka kirjoitti väitöskirjansa psykedeeleistä. "Psykedeelitutkimus tarjosi oivallisen mahdollisuuden lupaavan tutkijanuran tuhoamiseen", Nichols muistelee. Käsitys pitää jossain määrin paikkansa tänä päivänäkin, koska rahoituksen saaminen psykedeelitutkimukselle on edelleen vaikeaa. Arvostettuna Purduen Yliopiston professorina Nichols sai National Institute on Drug Abuselta (Yhdysvaltain Kansallinen huumeiden väärinkäytön instituutti) 30 vuoden tutkimusrahoituksen, tavoitteenaan selvittää psykedeelien toimintamekanismeja. Koska NIDA:n tavoitteena on kuitekin nimenomaisesti aineiden väärinkäytön lopettaminen, Nicholsilla ei ollut mahdollisuutta tutkia mahdollisia lääketieteellisiä hyötyjä.

Psykiatri Charles Grob kirjoittaa vuoden 1994 artikkelissaan Yearbook for Ethnomedicine and the Study of Consciousness -julkaisussa:

Armeijan tiedustelupalvelun ja CIA:n alaisuudessa toimineiden psykiatrian tutkijoiden epäeettiseen toimintaan liittyvät paljastukset, yhdessä psykedeelien puolestapuhujien laajaa huomiota herättäneen, hyvin kiistanalaisen toiminnan kanssa, johti tutkimustyön tukahduttamiseen. Seuraavien 25 vuoden aikana psykedeelit olivat akateemisen maailman hylkiö; käytännössä virallinen keskustelu keskeytyi kokonaan.

90-luvun alussa Nichols kertoi eräässä tiedetapahtumassa tarinaa jonka oli aiemmin toistanut jo miljoonia kertoja: "On harmillista, ettei psykedeelien parissa toteuteta minkäänlaisia kliinisiä ihmiskokeita. Tutkimus on mahdollista, mutta vaatii yksityistä rahoitusta." Nichols päätti hankkia tuon yksityisen rahoituksen, vaikka hänellä itsellään ei ollutkaan riittävää koulutusta kliinisen tutkimuksen toteuttamiseen. Vuonna 1993 Nichols ja Grob kollegoineen perustivat Heffter Research Instituten, jonka tavoitteena oli tehdä laillista, tiukan pätevää tieteellistä psykedeelitutkimusta.

Grob, UCLA:n lääketieteellisen tiedekunnan professori, oli yksi ensimmäisistä FDA:n (Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto) tutkimusluvan saaneista tutkijoista kymmeniin vuosiin. Häntä kiinnosti psilosybiinin (jonka kantama poliittinen taakka oli huomattavasti LSD:tä tai MDMA:ta kevyempi) hyödyntäminen kuolettavasti sairaiden syöpäpotilaiden kokeman ahdistuksen ja masennuksen hoidossa.

Mikä sitten muuttui? Nykyään Pohjois-Carolinan Chapel Hill -yliopistossa työskentelevän Nicholsin mukaan säätelyssä ei tapahtunut mitään äkillistä muutosta, vaan kyse on enemmänkin asenteiden hitaasta muutoksesta. "Vuosien ajan FDA:lle tarjotut tutkimusprotokollat psykedeelien käytöstä ihmiskoehenkilöillä vain jäivät lojumaan viraston nurkkiin."

Eläinkokeet jatkuivat, koska aineiden toimintamekanismit kiinnostivat yhä valtiota. "Oletus oli, että ihmistutkimus oli yksinkertaisesti mahdotonta", sanoo Mark Geyer, myöskin yksi Heffter-tutkimussäätiön perustajista, joka on tehnyt NIDA:n rahoittamaa neurotieteellistä koe-eläintutkimusta psykedeelien parissa lähes kolmen vuosikymmenen ajan. Vaikka tutkimus olisi ollut mahdollistakin, FDA:lle tuskin lähetettiin paljonkaan hakemuksia, koska yleinen uskomus oli ettei tutkimuslupia tultaisi saamaan.

"Päämääränä ei ollut tieteenteon vaan katukäytön estäminen. Sivuvaikutuksena kuitenkin oli, että mahdollisuus tehdä laillista tutkimusta kutistui", Geyer selittää. "Käsittääkseni mitään tutkimuksen suoranaisesti kieltävää lainsäädäntöä ei ollut olemassa."

Nicholsin mukaan johtajiston vaihtuminen 90-luvun alussa höllensi viraston asenteita ihmiskoehenkilöillä toteutettavaan psykedeelitutkimukseen. Vuosikausien yrityksen jälkeen psykiatri Rick Strassman sai viimein luvan toteuttaa DMT-tutkimusta.

"Lailliset ihmiskokeet psykedeeleillä, huolimatta niiden huomattavasta potentiaalista, niin teoreettisesta kuin käytännöllisestäkin, vaatii valtavasti työtä tiukan konrollin läpäisemiseksi. Tämän vuoksi harva on edes yrittänyt toteuttaa sellaisia", Strassman tuskailee Journal of Psychoative Drugs -lehden artikkelissaan vuonna 1991. Tästä huolimatta hänen tutkimuksensa, joka kattoi 60 vapaaehtoista koehenkilöä ja satoja DMT-annoksia, ei tuottanut ongelmia FDA:n suhteen. Tämä avasi ovea uusille tutkimuksille.

Heffter-instituutin kanssa työskentelevä Grob suunnitteli ja onnistui saamaan FDA:n hyväksynnän pienelle tutkimukselle, jossa annosteltiin psilosybiiniä 12 kuolemansairaalle, 30-60-vuotiaalle syöpäpotilaalle. Jokainen osallistujista kävi kahdessa istunnossa, joiden välillä oli kuukausi aikaa. Yhdessä istunnoista annosteltiin plaseboa, toisessa psilosybiiniä. "Koimme, että olisi epäeettistä kieltää kuolemansairailta aktiivinen aine", Grob selittää.

Koska kyse oli ensimmäisestä psilosybiiniä hyödyntävästä tutkimuksesta vuosikymmeniin, FDA hyväksyi tutkimukseen vain alhaisen annoksen. "Koehenkilöt eivät nähneet kaikenkyllästäviä hallusinaatioita", Grob muistelee. Vaikutukset olivat lähempänä valveunta. Kuuden kuukauden kuluttua toteutettu seurantatutkimus osoitti, että koehenkilöiden ahdistus oli laskenut huomattavasti. Tutkimus loi edelleen tietä lisätutkimukselle.

Vastoin yleistä käsitystä, terapeuttinen psykedeelisessio ei näytä tältä.

***

Vaikka Strassmanin tutkimuksen myötä kävi selväksi, että kliininen tutkimus on sekä laillista että mahdollista, polku ei yhäkään ole kevyt. Tämän vuoksi Heffter-instituutin ja MAPS:in kaltaiset yhdistykset ovat tarpeellisia: Niillä on resursseja ja motivaatiota rämpiä tutkimusten toteuttamiselle välttämättömän byrokraattisen viidakon lävitse. Heffter-instituutti tarjoaa tutkijoille tietoa siitä, millaiset menetelmät on aiemmin todettu toimivaksi, sekä rakentavaa vertaisarviointia. Kun tutkimusprotokolla on hyväksytty, järjestö hakee sille yksityistä rahoitusta.

"Lupien saamiseen menee vuosia", Grob kertoo. Erityisen kauan lupa-asioissa kesti hänen ensimmäisen tutkimuksensa kohdalla; sittemmin kulku on helpottunut koska jo tehdyt tutkimukset tarjoavat valmiita piirustuksia joiden varaan suunnitella uusia.

Ihmiskokeet vaativat yliopiston lautakunnan hyväksynnän lisäksi myös FDA:n sekä DEA:n (liittovaltion huumepoliisi) luvan. Jälkimmäiseltä saadaan luvat aineiden säilytykseen ja käsittelyyn. Säilytyksen osalta DEA:n säännökset ovat äärimmäisen tiukkoja; tarkoituksena on estää, etteivät esimerkiksi uteliaat opiskelijat pääse aineisiin helposti käsiksi. Luvat myönnetään yksittäiselle tutkijalle, ja esimerkiksi huoneen vaihtamiseen on erikseen haettava DEA:n lupaa.

Kliinisessä tutkimuksessa käytettävät aineet on puhtauden takaamiseksi valmistettava tarkasti määritellyin menetelmin. Vaikka eläinkokeita ei koske samat vaatimukset kuin ihmiskokeita, myös eläinkokeet vaativat erityisen ykkösluokituksen tutkimusluvan, huolimatta siitä, että ihmisen normaaliannos riittäisi sadoille hiirille.

"Alalle lähdeteään intohimosta", sanoo Nichols, jonka Purduessa sijaitseva laboratorio on tuottanut suuren osan tutkimuksissa käytetyistä aineista. "Hyvän kemistin taidot riittävät synteesiin, mutta rikkaaksi tällä ei tule."

DEA:n mukaan luvat ykkösluokituksen aineiden tutkimiseen saa tällä hetkellä noin yhdeksässä kuukaudessa. Tutkijat ovat arvion suhteen epäileväisiä: "DEA:lla ei vaikuta olevan kummempaa kiirettä lupien myöntämiseen", Nichols tölväisee.

Tällä hetkellä luvat on 349 tutkijalla, ja suuta on ollut laskeva: Kolme vuotta sitten lupia oli Yhdysvalloissa 550. Nicholsin mukaan tämä saattaa olla seurausta DEA:n tehostetusta valvonnasta, jota on kohdistettu puutteellisin luvin toimineisiin tutkijoihin. Aiemmin tutkimusluvat sai jokseenkin helposti uudistettua vuosittain, mutta viime vuosina Nicholsilta on vaadittu ajan tasalla olevia tutkimusprotokollia ja tarkkaa selontekoa siitä, miksi luvat ovat yhä tarpeen.

***

Osa psykedeeleihin – ja muihinkin laittomiin aineisiin, esimerkiksi kannabikseen – liittyvän tutkimuksen vaikeudesta on seurausta siitä, ettei kyse ole lääkeyhtiöitä kiinnostavasta huipputekniikasta. Alalla ei liiku suuria rahoja. Vaikka LSD:n ja psilosybiinin kaltaisia aineita on suhteellisen helppo valmistaa, MAPS:in perustaja Rick Doblinin sanoin "psykedeelejä ei voi patentoida tai monopolisoida, ja ne kilpailevat suoraan sellaisten lääkkeiden kanssa, joita tätä nykyä määrätään päivittäiskäyttöön".

"Kollegani kysyvät tämän tästä, miksi haluan käyttää aikaani tähän, näinä nanoteknologian ja täsmähoitojen aikoina", kannabistutkimusta tehnyt Kalifornian San Franciscon yliopiston lääketieteen professori Donald Abrams kertoo. "Elämme 2000-luvulla; lääkekasvien tutkimus ei ole sijoituskohteena erityisen kovassa huudossa."

Ilman ulkopuolista tutkimusrahoitusta eivät tutkijanurat etene, mikä nostaa entisestään tutkijoiden kynnystä lähteä alalle.

Heffter-instituutin ja MAPS:in kaltaiset järjestöt saavat rahoituksensa yksityishenkilöiltä, eikä niillä ole varaa kalliisiin suuren mittakaavan ihmiskokeisiin jotka voisivat tuottaa riittävän suuren otannan tarjoavia tuloksia. Nichols toivoo liittovaltion rahoitusta heltiävän ensi vuosikymmenellä, olettaen että pilottitutkimusten tulokset ovat riittävän lupaavia. "On käynnissä selvä kehitys suuntaan, jossa psykedeelien potentiaali ja suhteellinen vaarattomuus hyväksytään mahdolliseksi."

Leima on kuitekin yhä vahva. "Psykedeelitutkimukseen ryhtyminen on yhä vaikeaa, niin ammatillisen uran kuin rahoituksenkin lähtökohdista", MAPS:in viestintävastaava Brad Burge sanoo.

Vaikka psykedeelitutkimus on ottanut edistysaskelia Englannissa ja Sveitsissä, esteitä on yhä muuallakin kuin Yhdysvalloissa. Huhtikuun alussa psilosybiinin vaikutuksia masennukseen selvittävä tutkimus viivästyi johtuen säädöksistä, jotka vaativat tutkimuksissa käytettävien aineiden valmistuksen tapahtuvan tietyn standardin (Good Manufacturing Practice, GMP) mukaan. Lontoon Imperial Collegen tutkijat eivät toistaiseksi ole löytäneet sopivaa valmistajaa.

"Lainsäädäntö joka kategorisoi psilosybiinin kaltaiset substanssit kaikista vaarallisimmiksi aineiksi tekee tutkimuksen lähes mahdottomaksi", professori David Nutt toteaa lehdistötiedotteessa. "Tutkimuksemme ei ole päässyt käyntiin, koska on osoittautunut hyvin vaikeaksi löytää yritystä joka voisi valmistaa aineen ja olisi valmis hankkimaan tarvittavat luvat. Lupien saaminen saattaa kestää jopa vuoden ja kolminkertaistaa hinnan. Kokonaisuutta mutkistaa huomattavasti antiikinaikainen asenne, jonka mukaan ykkösluokituksen aineilla ei voi olla minkäänlaista lääkinnällistä potentiaalia. Tutkimus on tehty käytännössä mahdottomaksi."

Esteistä huolimatta psykedeelien parantavat mahdollisuudet – esimerkiksi alkoholismin, masennuksen ja PTSD:n hoidossa – saavat tutkimusalan näyttämään joidenkin tutkijoiden silmissä vaivan arvoiselta. Tällä viikolla sata tutkijaa ja yhteensä noin 1600 osanottajaa**** ympäri maailman osallistuu Kalifornian Oaklandissa järjestettävään kolmepäiväiseen Psychedelic Science 2013 -konferenssiin, jonka järjestäjiin MAPS ja Heffter-instituutti kuuluvat.

Burge toteaa, että psykedeelitiedettä vainonnut leima saattaa vähitellen olla haihtumassa uuden tutkijasukupolven myötä. "Alkuperäisten tutkijoiden rinnalle on syntynyt uusi opiskelijoiden ja tutkijoiden sukupolvi, jota psykedeelitutkimus ei pelota. He etsivät hoitoja joihinkin kaikista vaikeimmista sairauksistamme."

huomioita:

* rajoittaa huumekauppaa, ts. puskea huumekauppa maan alle - huumekauppa sinänsä kyllä on kelvannut Yhdysvaltain vallanpitäjille
** Alkuperäisen artikkelin mukaan myös heroiini lasketaan kakkosluokitukseen; tämä ei pidä paikkaansa.
*** Tarina tavasta, jolla Hofmann sai LSD:tä elimistöönsä on kyseenalaistettu mm. artikkelissa haastatellun tri. Nicholsin toimesta. 
**** Alkuperäisessä artikkelissa väitettiin, että Olson putosi ikkunasta LSD:n vaikutuksen alaisena, mutta itse asiassa huumauksen ja kuoleman välillä oli yli viikko aikaa, ks. tämä.
***** Alkuperäisessä artikkelissa väitettiin virheellisesti, että konferenssiin osallistuisi 1600 tutkijaa, mutta mainittu määrä on koko osallistujamäärä. Esitelmöimässä on 100 tutkijaa, ja jäljellejäävistä 1500 osallistujasta osa on tutkijoita, osa muuten vain aiheesta kiinnostuneita.