MDMA sosiaalisesta ahdistuksesta kärsivien autistien hoidossa

Teksti on pääosin suomennos artikkelista New Study Uses MDMA To Treat Social Anxiety In Autistic People – Can Psychedelics Find A Place In Modern Medicine?, Conscious Evolution, 08.09.2014. Kyseessä ei kuitenkaan ole täysin suora käännös, vaan olen suomentajana pehmentänyt joitakin alkuperäisessä artikkelissa esitettyjä villejä kannanottoja vastaamaan blogin neutraalimpaa linjaa. Olen lainannut materiaalia myös Raw Storyn artikkelista MDMA helps reduce social anxiety for autistic adults, and researchers want to find out how, 28.03.2014

Ekstaasinakin tunnettu MDMA tuo monille mielikuvia vuosituhannen vaihteen reivikulttuurista. Ennen bilekontekstiin leviämistään MDMA:ta kuitenkin hyödynnettiin erityisesti terapian apuvälineenä. Tieteelliseen tutkimukseen ja terapiakäyttöön liittyvien säädösten viimeaikaisen höllentämisen seurauksena MDMA:n terapeuttisia käyttömahdollisuuksia on alettu tutkia uudelleen.

Monitieteellinen tutkimusyhdistys MAPS (The Multidisciplinary Association for Psychedelic Studies) kertoi viime vuonna ensiaskelistaan tutkimuksessa, jonka tarkoituksena on tutkia sosiaalisesta ahdistuksesta kärsivien, autismin kirjoon kuuluvien hoitoa MDMA:n avulla.


Autismi ja terapia

Vaikka autistisen ja ei-autistisen neurologian välisiä eroja ei täysin ymmärretäkään, tiedetään että autistien subjektiivisella kokemuksella on tapana olla intensiivisempää ja kaoottisempaa kuin ei-autisteilla[1], mikä johtuu siitä, että autistien tiedonkäsittelyn vaikutukset tapaavat olla tyypillistä voimakkaampia ja ennakoimattomampia – niin sensomotorisilla kuin kognitiivisillakin tasoilla.

MAPSin mukaan "autisteilla on usein varhaislapsuudessaan traumaattisia kokemuksia, jotka liittyvät esimerkiksi hylkäämiseen tai väkivaltaan. Tämän seurauksena monet autistit kärsivät esimerkiksi ahdistuksesta (erityisesti sosiaalisesta), traumaperäisestä stressihäiriöstä (PTSD) tai masennuksesta, sekä ihmisten väliseen vuorovaikutukseen ja sosiaaliseen mukautumiskykyyn liittyvistä ongelmista.

Perinteiset lääkeaineet eivät tehoa kovinkaan hyvin autismiin liittyviin ongelmiin. Tämän lisäksi monilla autisteilla on vaikeuksia rakentaa luottamussuhdetta terapeutteihinsa, minkä vuoksi myöskään perinteinen psykoterapia ei välttämättä tehoa. Autistien elämänlaatua pyritään kohentamaan uudenlaisia hoitomahdollisuuksia kartoittamalla.


Miksi juuri MDMA?

Alunperin vuonna 1912 kehitetyn MDMA:n ainutlaatuisista psykoaktiivisista ominaisuuksista on käyty paljon keskustelua. Aine on luokiteltu esimerkiksi enteogeeniksi, henkisiä ja transsendentaalisia kokemuksia synnyttäväksi aineeksi, sekä empatogeeniksi, empaattisuutta ja sosiaalisuutta helpottavaksi aineeksi. "MDMA:n farmakologiset vaikutukset tekevät siitä lupaavan apuvälineen sosiaalisesta ahdistuksesta kärsivien autistien hoitoon", MAPSin virallinen tutkimussivu kertoo. Tällaisia vaikutuksia ovat mm:

• Pelkoon liittyvien tunteiden vaimentuminen
• Hyvinvointiin liittyvien tunteiden voimistuminen
• Sosiaalisuuden lisääntyminen
• Ihmisiin kohdistuvan luottamuksen kasvu
• Valppauden lisääntyminen
• Joidenkin empatian osa-alueiden voimistuminen

MDMA:n avulla pyritään tehostamaan perinteisen psykoterapian menetelmiä. Terapiamenetelmässä hyödynnetään sellaisia terapiamuotoja, joiden toimivuudesta autismin kirjon diagnoosien hoidossa on aiempaa näyttöä. Tämän lisäksi hyödynnetään myös käytäntöjä, jotka on todettu toimiviksi MDMA-PSTD-terapiassa.

MAPSin mukaan terapiassa keskitytään koehenkilöiden välisen terapeuttisen vuorovaikutussuhteen rakentamiseen, tarkoituksena muodostaa suvaitsevainen ilmapiiri, jonka puitteissa sosiaalisia taitoja voidaan työstää.

Lisätietoja MDMA:n fyysisistä, kemiallisista ja farmakologisista ominaisuuksista voi lukea tästä[2].

Charles Grob

Tutkimusta johtaa LT Charles S. Grob, joka työskentelee Harbor-UCLA-opetussairaalan lapsi- ja nuorisopsykiatrian osaston johtajana sekä Kalifornian yliopiston Los Angelesin lääketieteellisen laitoksen psykiatrian ja pediatrian professorina. Grobin työparina toimii tri Alicia Danforth, Harbor-UCLA:n Los Angelesin biolääketieteellisen tutkimusinstituutin tutkija.

"Kysymys kuuluu: Voidaanko hoitomenetelmiä tutkia vastuullisella, objektiivisella tavalla?", Grob sanoo Daily News -lehden haastattelussa. "60-luvulla olisi ollut parantamisen varaa tutkimuksen vastuullisuuden suhteen."

Aiemman tutkimuksen perusteella tiedetään, että MDMA voi vaimentaa aktiivisuutta niillä aivoalueilla, jotka säätelevät sosiaaliseen ahdistukseen liittyvää pelkoa. MDMA:n on myös havaittu lisäävän oksitosiinin määrää veressä. Oksitosiini on neuropeptidi, joka vaikuttaa kiintymyssuhteisiin ja sosiaalisiin yhteyksiin."

Ne tutkimukseen osallistuvat aikuiset koehenkilöt, joille annetaan aktiivista ainetta, saavat 75-125 milligramman annoksen. Läsnä on yksi mies- ja yksi naispuolinen tutkija, joiden seurassa koehenkilöt viettävät kuudesta kahdeksaan tuntiin kestävän session, jonka aikana heidän tilaansa tarkkaillaan tiiviisti.

Alicia Danforth

"Pyrkimyksenä on optimoida olotila ja puitteet (set and setting), ja varmistaa siten tukevat, turvalliset olosuhteet", Grob sanoo. "Lähestymistavan voidaan sanoa juontavan juurensa shamanistisiin perinteisiin."

Grob kuuluu kasvavaan joukkoon tutkijoita, jotka uskovat psykedeelien, esimerkiksi psilosybiinin, ayahuascan ja MDMA:n potentiaaliin monenlaisten mielenterveydellisten ongelmien ja addiktioiden hoidossa. Hänen ansioluettelonsa on tulvillaan psykedeelitutkimuksia: Grob on 90-luvulta lähtien kartoittanut ayahuascan ja psilosybiinisienten tarjoamia mahdollisuuksia. On käynyt ilmeiseksi, että psykedeeleillä on tiettyjä myönteisiä ominaisuuksia, joita mitkään perinteiset lääkeaineet eivät tarjoa.

"Tavoitteenamme on edesauttaa potilaiden myönteistä, jatkuvaa muutosta", Grob sanoo. "Autismia ei saada poistettua kokonaan, mutta lamauttavaa sosiaalista ahdistusta voidaan hoitaa. [...] Anekdotaalisen todistusaineiston perusteella monet autistiset aikuiset ovat kokeneet MDMA:n aiheuttavan huomattavaa ahdistuksen vähentymistä sekä lisääntynyttä sosiaaliseen vuorovaikutukseen liittyvää itseluottamusta."


Tutkimuksen uusi aalto

Psykedeelien kliinisiä sovelluksia tutkittiin paljon 50- ja 60-luvuilla. Aineiden vaikutukset äimistyttivät, ja niiden potentiaalia esimerkiksi masennuksen, ahdistuksen ja skitsofrenian hoidossa haluttiin selvittää. Psykedeelit herättivät jopa asevoimien kiinnostuksen. Esimerkiksi CIA:n  kyseenalaisessa MKUltra -projektissa kokeiltiin (menestyksettä) MDMA:ta ja LSD:tä kuulustelun apuvälineinä[3].

1960-luvulla psykedeelien rooli alkoi muuttua aineiden muodostuessa keskeiseksi osaksi koko läntisen maailman läpäisevää vastakulttuurista liikehdintää. Tietous valtioiden harjoittamasta valehtelusta alkoi levitä, ja ihmiset ryhtyivät vastustamaan sotimista, erityisesti Vietnamin sotaa. Psykedeelien tiukka säännöstely (käytännössä siis täyskielto) oli yksi keino pyrkiä kontrolloimaan tätä alakulttuuria. Mediassa levitetyn huumeidenvastaisen propagandan siivittämänä psykedeeleihin liittyvä tieteellinen tutkimus käytännössä keskeytyi vuosikymmeniksi.

MDMA puolestaan levisi laajempaan käyttöön vasta 70-luvulla, kun psykologit ja terapeutit alkoivat hyödyntää ainetta terapiaistunnoissaan. Sen havaittiin helpottavan kommunikaatiota, vaimentavan potilaiden psyykkisiä suojauksia ja lisäävän kykyä terapeuttiseen itsetutkiskeluun.

80-luvulla MDMA löysi tiensä klubikulttuuriin, jossa sen stimuloivat vaikutukset auttoivat tanssimaan läpi yön, ja toisaalta empatogeeniset ominaisuudet voimistivat juhlijoiden yhteenkuuluvuuden tunnetta. Aineen suosio nuorten keskuudessa pelotti DEA:n uudelleenmäärittelemään sen schedule 1 -luokituksen aineeksi. Käytännössä tämä tarkoitti niin terapia- kuin tutkimuskäyttöäkin koskevaa kieltoa.

Askeleittain MDMA-avusteinen terapia on kuitenkin tekemässä paluutaan. Grob toivoo aineen negatiivisen maineen korjautuvan uusien, tiukkoja tieteellisiä kriteereitä noudattavien tutkimusten myötä.

Tutkimusten käynnistyttyä keskeinen haaste on rahoituksen löytäminen. MAPSin toiminta rakentuu lahjoitusten varaan. Artikkelissa käsiteltyyn tutkimukseen voi lahjoittaa rahaa tämän linkin kautta[4] – pienistäkin lahjoituksista on apua.


Jatkoa seuraa

Psykedeeleihin liittyvän tutkimuksen määrä on jatkuvassa kasvussa. LSD:n ja MDMA:n lisäksi tutkitaan mm. ayahuascaa ja ibogaa, joiden tehokkuudesta esimerkiksi vakavien päihderiippuvuuksien hoidossa on jatkuvasti kasvavaa näyttöä. Myös kannabiskeskustelu, esimerkiksi aineen tehosta syövän hoidossa, käy kuumana.

Aihepiiriin liittyvä tietämys jatkaa kasvamistaan, ja lähivuodet tulevat tarjoamaan mielenkiintoisia tutkimustuloksia niin eloperäisten kuin synteettistenkin psykedeelien vaikutuksista ja käyttötarkoituksista.

tällä videolla tutkija Alicia Danforth kertoo kyselytutkimuksesta, 

jolla kartoitettiin autistien kokemuksia MDMA:n vaikutuksista

Lähteet
Rick Doblin: A Clinical Plan for MDMA (Ecstasy) in the Treatment of Post-Traumatic Stress Disorder (PTSD): Partnering with the FDA

Viitteet
[1] MDMA-Assisted Therapy for Social Anxiety in Autistic Adults
[2] MDMA Investigator's Brochure
[3] Martin A. Lee, Acid Dreams: The Complete Social History of LSD: the CIA, the Sixties, and Beyond. 1985, Grove Press.
[4] Donation: MDMA-Assisted Therapy for Social Anxiety in Autistic Adults

Lääkäri ei määrää happoa – olisiko syytä?

Alkuperäinen artikkeli: Why Doctor's Can't Give You LSD (But Maybe They Should), Popsci 16.04.2013. Asiavirheitä korjattu. 

70-luvun alussa tukahdutettu psykedeelitutkimus on 90-luvun alun jälkeen alkanut ottaa uutta tuulta purjeisiinsa. Yhäkin psykedeelejä silti kontrolloidaan äärimmäisen tiukasti, ja tutkimuksen toteuttaminen on vaikeaa.

sympaattinen tohtori david nichols kammiossaan.

David Nichols valmistui lääkeainekemian tohtoriksi Iowan Yliopistosta vuonna 1973. Hänen tutkimusaluenaan oli psykedeelit, joiden äärelle hän visioi tulevan uransa. "Otaksuin työskenteleväni psykedeelien parissa loppuelämäni", Nichols sanoo.

Hänen ajoituksensa ei ollut onnekkaimmasta päästä. Vuonna 1970, vuosi sen jälkeen kun Nichols oli aloittanut opintonsa, Richard Nixon allekirjoitti uuden huumelainsäädännön, jonka tarkoituksena oli rajoittaa maan huumekauppaa*. Uusi lainsäädäntö siirsi psykedeelit, esimerkiksi LSD:n, DMT:n, psilosybiinin ("taikasienten" aktiivinen ainesosa) ja meskaliinin, sekä esimerkiksi kannabiksen, tiukimmin kontrolloitujen ykkösluokituksen (Schedule I) huumeiden listalle. Listalla olevat aineet ovat määritelmän mukaan "suuren riippuvuuspotentiaalin omaavia ja vailla lääketieteellistä arvoa". (Tieteellistä näyttöä psykedeelien riippuvuuspotentiaalista ei ole; väite "vailla lääketieteellistä arvoa" on myös vähintäänkin epäilyttävä. --suom. huom.) 15 vuotta myöhemmin, ekstaasin yleistyttyä 80-luvun puolivälissä, listalle päätyi hätätoimenpiteiden kautta myös MDMA. Vertailun vuoksi, esimerkiksi kokaiini ja oopiumi** on luokiteltu vähemmän vaarallisiksi kakkosluokituksen (Schedule II) aineiksi, mikä tarkoittaa että niitä on laillista määrätä reseptillä.

Tutkimusaineistoa psykedeelien tehosta alkoholismin ja mielenterveysongelmien hoidossa, sekä niiden hyödyllisyydestä ihmispsyyken ja aivojen toiminnan ymmärtämisessä, oli huomattavasti. 1970-luvun alkuun tultaessa valtio oli kuitenkin tiukentanut ykkösluokituksen aineiden kontrollia, myös tutkimustarkoituksessa. Valtavirrassa on vasta viime vuosina alettu hyväksyä ajatus psykedeelien mahdollisesta lääketieteellisestä potentiaalista.

Muutos alkoi 90-luvun alussa. Kun yhä useammat tutkimukset ovat viimeisen vuosikymmenen kuluessa osoittaneet psykedeelitutkimuksen olevan mahdollista, yhä useammat tutkijat ovat sittemmin saaneet luvan ihmiskoehenkilöillä toteutettuihin kliinisiin tutkimuksiin. Tulokset ovat olleet lupaavia, ja osoittavat esimerkiksi, että MDMA on tehokas apu posttraumaattiseen stressioireyhtymään, ja että klassiset psykedeelit, esimerkiksi psilosybiini ja LSD, tarjoavat merkittävää apua kuolemansairaiden kokeman ahdistuksen sekä alkoholismin hoitoon. Käytännössä psykedeelitutkimuksen tekeminen ei kuitenkaan yhäkään ole helppoa.

***

veikeä tohtorimme hofmann

1930-luvulla sveitsiläinen, Sandoz-lääkeyhtiössä työskentelevä kemisti Albert Hofmann tutki ergot-alkaloideja. Vuonna 1938 hän syntetisoi ensimmäistä kertaa Lysergihapon dietyyliamidin. LSD ei alun perin herättänyt kummempaa kiinnostusta, mistä huolimatta Hofmann tunsi aineeseen outoa vetoa. Viisi vuotta myöhemmin, huhtikuussa 1943, hän syntetisoi LSD:tä uudelleen, ja huomasi sen erikoiset vaikutukset omakohtaisesti: Pieni määrä ainetta imeytyi hänen ihonsa läpi, ja hän päätti poistua työpaikaltaan tilassa, jota hän myöhemmin kuvaili "ei alkuunkaan epämiellyttäväksi päihtymykseksi".*** Joitakin päiviä myöhemmin hän päätti kokeilla ainetta uudelleen pieneksi otaksumallaan annoksella, 250 mikrogrammalla (nykyään tiedetään, että jo 100 mikrogrammaa riittää huomattavan vaikutuksen tuottamiseen). Hän kuvailee tästä seurannutta kokemusta kirjassaan LSD: My Problem Child.

Hofmann ounasteli, että LSD:llä voisi olla lääketieteellisiä käyttötarkoituksia, jonka vuoksi hän alkoi kollegoineen tutkia aineen vaikutusta koe-eläimiin. Ensimmäinen tutkimusartikkeli LSD:n psykiatrisista vaikutuksista julkaistiin vuonna 1947. Tutkijoiden näkökulma oli, että LSD:n avulla olisi mahdollista mallintaa psykoottisia häiriötiloja terveissä aivoissa – aineen ajateltiin tarjoavan tutkijoille tilaisuuden tuottaa itselleen samankaltaisia tuntemuksia kuin ne, joita mielenhäiriöistä kärsivät kokevat. Tila oli myös mahdollisuus kaataa raja-aitoja, vapauttaa mieli tavalla joka edesauttaa potilaiden avautumista psykoterapiassa.

Huolimatta myöhemmästä maineestaan, LSD ei ollut ainoastaan The Beatlesin ja Kalifornian hippien mieleen. Kuten Time-lehti vuonna 1955 otsikoi, aine nähtiin "mittaamattoman arvokkaana aseena psykiatrien arsenaalissa". Tutkimusten laatu vaihtelu suuresti, mutta arvioiden mukaan ainetta annosteltiin vuosina 1950-1963 n. 40,000 koehenkilölle ympäri maailman. 

Vuonna 1953, kanadalaiset tutkijat yrittivät hyödyntää suuria LSD-annoksia alkoholistipotilaiden säikäyttämiseksi raittiuteen, mutta totesivatkin aineen tuottavan eräänlaisen mystisen, kuin uskonnollisen kokemuksen, joka motivoi alkoholisteja raittiuteen. Hiljattainen meta-analyysi osoitti, että tutkijoiden vainu ei ollut tuulesta temmattu: Vaikka monet 1960-luvun yksittäisistä tutkimuksista olivatkin otannaltaan liian pieniä tuottaakseen tilastollisesti merkittävää näyttöä, yhdessä tarkasteltuna tutkimusten selvät, johdonmukaiset tulokset osoittivat selviä, myönteisiä vaikutuksia.

Samaan aikaan myös Yhdysvaltain valtio kasteli varpaitaan haponkyllästämiin virtoihin. CIA näki LSD:n tarjoavan kyseenalaisia mahdollisuuksia: Ehkä aine voisi toimia totuusseerumina tai mielenhallinnan työkaluna. Natsitohtori Josef Mengele kollegoineen oli tehnyt keskitysleirien vangeilla tutkimuksia meskaliinin ja muiden aineiden avulla. Kylmän sodan vainoharhaisessa ilmakehässä Yhdysvaltain laivastossa ajateltiin, että meskaliinin avulla saattaisi olla mahdollista pakottaa ihmisiä paljastamaan tietoa vasten tahtoaan. Kokeet eivät tuottaneet toivottuja tuloksia, mutta seuraavaksi käännyttiin Albert Hofmannin uuden ihmeainen puoleen, joka oli jo kerännyt huomattavaa liikemomenttia psykiatrisena työkaluna.

tarkistetaan matkalaput, olkaa hyvä

Vuosien 1953 ja 1964 välillä CIA, MKULTRA-projektinsa nimissä, tutki LSD:n vaikutuksia ujuttamalla sitä pahaa-aavistamattomien siviilien, vankien, hallituksen työntekijöiden ja jopa omien agenttiensa hermostoihin –tavalla, jota senaattori Edward Kennedy myöhemmin kuvaili "tieteellisestä näkökulmasta jokseenkin järjettömäksi puuhaksi". Ennen pitkää oltiin pisteessä, jossa odottamattomat happotripit nähtiin yhtenä CIA-työtehtävän "ammatinvalintaan liittyvistä riskeistä", kuten Martin Lee ja Bruce Shlain kirjassaan Acid Dreams kuvaavat. (Kiinnostuneet voivat muuten käydä lainaamassa tämän ja muitakin aihepiirin teoksia Helsingissä majailevasta Vaihtoehtojen varjokirjastosta. --suom. huom)

Kokeita toteuttaneet henkilöt eivät olleet tukijoita. Ainakin yksi "tutkimusten" kohteeksi joutunut kuoli hämärissä olosuhteissa****. MKULTRA-ohjelman tiimoilta järjestettiin ennen pitkää senaatin kuulustelut, mutta tässä vaiheessa monet operaatioon liittyvistä dokumenteista oli jo ehditty tuhota CIA:n johtaja Richard Helmsin käskystä.

Vuonna 1965 CIA:n väärinkäytöksistä häiriintynyt kongressi rajasi LSD:n ja muiden psykedeelien käytön tieteellisiin tutkimuksiin. Ilmapiiri oli vähitellen kääntymässä psykedeelejä vastaan. Yhtenä syynä tähän oli joidenkin tutkijoiden epäeettinen toiminta (jota eräs tutkija myöhemmin kuvaili "liiallisena innokkuutena"). Timothy Leary, psykologi ja psykedeelinen puolestapuhuja joka tunnetaan mm. lausahduksestaan "Turn on, tune in, drop out", menetti työtehtävänsä Harvardin Yliopistossa vuonna 1963, koska yliopiston johto pelkäsi hänen ja muiden Harvardin Psilosybiiniprojektin tutkijoiden toteuttavan tutkimustaan huolimattomasti, jopa olevan itse tutkimuksissa psilosybiinin vaikutuksen alaisena! He olivat myös antaneet eräälle opiskelijalle psilosybiiniä tutkimustilanteen ulkopuolella.

Myös poliittiset motiivit kasvattivat painetta psykedeelitutkimuksen keskeyttämiseen, huolimatta siitä, että Learynkin tutkimukset olivat tuottaneet lupaavia tuloksia, mm. vankien rikoksenuusimismäärien vähentämisessä psilosybiinin avulla (ks. myös seurantatutkimus tästä). LSD ja psilosybiini näyttelivät merkittävää roolia kasvavassa vastakulttuurisessa liikehdinnässä. Psykedeelit lietsoivat rauhaa ja rakkautta aikana jona hallitus yritti epätoivoisesti värvätä sotilaita käymäänsä Vietnamin sotaan, jota yhä useammat nuoret vastustivat. Vuonna 1966 USA kriminalisoi LSD:n. Muu maailma seurasi nopeasti perässä. Kaikista lupaavimmatkin tutkimukset hidastuivat huomattavasti, ja 1970-luvun puoliväliin mennessä ne oli lopetettu kokonaan.

***

Tällainen maailma odotti vastavalmistunutta Nicholsia, jonka kirjoitti väitöskirjansa psykedeeleistä. "Psykedeelitutkimus tarjosi oivallisen mahdollisuuden lupaavan tutkijanuran tuhoamiseen", Nichols muistelee. Käsitys pitää jossain määrin paikkansa tänä päivänäkin, koska rahoituksen saaminen psykedeelitutkimukselle on edelleen vaikeaa. Arvostettuna Purduen Yliopiston professorina Nichols sai National Institute on Drug Abuselta (Yhdysvaltain Kansallinen huumeiden väärinkäytön instituutti) 30 vuoden tutkimusrahoituksen, tavoitteenaan selvittää psykedeelien toimintamekanismeja. Koska NIDA:n tavoitteena on kuitekin nimenomaisesti aineiden väärinkäytön lopettaminen, Nicholsilla ei ollut mahdollisuutta tutkia mahdollisia lääketieteellisiä hyötyjä.

Psykiatri Charles Grob kirjoittaa vuoden 1994 artikkelissaan Yearbook for Ethnomedicine and the Study of Consciousness -julkaisussa:

Armeijan tiedustelupalvelun ja CIA:n alaisuudessa toimineiden psykiatrian tutkijoiden epäeettiseen toimintaan liittyvät paljastukset, yhdessä psykedeelien puolestapuhujien laajaa huomiota herättäneen, hyvin kiistanalaisen toiminnan kanssa, johti tutkimustyön tukahduttamiseen. Seuraavien 25 vuoden aikana psykedeelit olivat akateemisen maailman hylkiö; käytännössä virallinen keskustelu keskeytyi kokonaan.

90-luvun alussa Nichols kertoi eräässä tiedetapahtumassa tarinaa jonka oli aiemmin toistanut jo miljoonia kertoja: "On harmillista, ettei psykedeelien parissa toteuteta minkäänlaisia kliinisiä ihmiskokeita. Tutkimus on mahdollista, mutta vaatii yksityistä rahoitusta." Nichols päätti hankkia tuon yksityisen rahoituksen, vaikka hänellä itsellään ei ollutkaan riittävää koulutusta kliinisen tutkimuksen toteuttamiseen. Vuonna 1993 Nichols ja Grob kollegoineen perustivat Heffter Research Instituten, jonka tavoitteena oli tehdä laillista, tiukan pätevää tieteellistä psykedeelitutkimusta.

Grob, UCLA:n lääketieteellisen tiedekunnan professori, oli yksi ensimmäisistä FDA:n (Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto) tutkimusluvan saaneista tutkijoista kymmeniin vuosiin. Häntä kiinnosti psilosybiinin (jonka kantama poliittinen taakka oli huomattavasti LSD:tä tai MDMA:ta kevyempi) hyödyntäminen kuolettavasti sairaiden syöpäpotilaiden kokeman ahdistuksen ja masennuksen hoidossa.

Mikä sitten muuttui? Nykyään Pohjois-Carolinan Chapel Hill -yliopistossa työskentelevän Nicholsin mukaan säätelyssä ei tapahtunut mitään äkillistä muutosta, vaan kyse on enemmänkin asenteiden hitaasta muutoksesta. "Vuosien ajan FDA:lle tarjotut tutkimusprotokollat psykedeelien käytöstä ihmiskoehenkilöillä vain jäivät lojumaan viraston nurkkiin."

Eläinkokeet jatkuivat, koska aineiden toimintamekanismit kiinnostivat yhä valtiota. "Oletus oli, että ihmistutkimus oli yksinkertaisesti mahdotonta", sanoo Mark Geyer, myöskin yksi Heffter-tutkimussäätiön perustajista, joka on tehnyt NIDA:n rahoittamaa neurotieteellistä koe-eläintutkimusta psykedeelien parissa lähes kolmen vuosikymmenen ajan. Vaikka tutkimus olisi ollut mahdollistakin, FDA:lle tuskin lähetettiin paljonkaan hakemuksia, koska yleinen uskomus oli ettei tutkimuslupia tultaisi saamaan.

"Päämääränä ei ollut tieteenteon vaan katukäytön estäminen. Sivuvaikutuksena kuitenkin oli, että mahdollisuus tehdä laillista tutkimusta kutistui", Geyer selittää. "Käsittääkseni mitään tutkimuksen suoranaisesti kieltävää lainsäädäntöä ei ollut olemassa."

Nicholsin mukaan johtajiston vaihtuminen 90-luvun alussa höllensi viraston asenteita ihmiskoehenkilöillä toteutettavaan psykedeelitutkimukseen. Vuosikausien yrityksen jälkeen psykiatri Rick Strassman sai viimein luvan toteuttaa DMT-tutkimusta.

"Lailliset ihmiskokeet psykedeeleillä, huolimatta niiden huomattavasta potentiaalista, niin teoreettisesta kuin käytännöllisestäkin, vaatii valtavasti työtä tiukan konrollin läpäisemiseksi. Tämän vuoksi harva on edes yrittänyt toteuttaa sellaisia", Strassman tuskailee Journal of Psychoative Drugs -lehden artikkelissaan vuonna 1991. Tästä huolimatta hänen tutkimuksensa, joka kattoi 60 vapaaehtoista koehenkilöä ja satoja DMT-annoksia, ei tuottanut ongelmia FDA:n suhteen. Tämä avasi ovea uusille tutkimuksille.

Heffter-instituutin kanssa työskentelevä Grob suunnitteli ja onnistui saamaan FDA:n hyväksynnän pienelle tutkimukselle, jossa annosteltiin psilosybiiniä 12 kuolemansairaalle, 30-60-vuotiaalle syöpäpotilaalle. Jokainen osallistujista kävi kahdessa istunnossa, joiden välillä oli kuukausi aikaa. Yhdessä istunnoista annosteltiin plaseboa, toisessa psilosybiiniä. "Koimme, että olisi epäeettistä kieltää kuolemansairailta aktiivinen aine", Grob selittää.

Koska kyse oli ensimmäisestä psilosybiiniä hyödyntävästä tutkimuksesta vuosikymmeniin, FDA hyväksyi tutkimukseen vain alhaisen annoksen. "Koehenkilöt eivät nähneet kaikenkyllästäviä hallusinaatioita", Grob muistelee. Vaikutukset olivat lähempänä valveunta. Kuuden kuukauden kuluttua toteutettu seurantatutkimus osoitti, että koehenkilöiden ahdistus oli laskenut huomattavasti. Tutkimus loi edelleen tietä lisätutkimukselle.

Vastoin yleistä käsitystä, terapeuttinen psykedeelisessio ei näytä tältä.

***

Vaikka Strassmanin tutkimuksen myötä kävi selväksi, että kliininen tutkimus on sekä laillista että mahdollista, polku ei yhäkään ole kevyt. Tämän vuoksi Heffter-instituutin ja MAPS:in kaltaiset yhdistykset ovat tarpeellisia: Niillä on resursseja ja motivaatiota rämpiä tutkimusten toteuttamiselle välttämättömän byrokraattisen viidakon lävitse. Heffter-instituutti tarjoaa tutkijoille tietoa siitä, millaiset menetelmät on aiemmin todettu toimivaksi, sekä rakentavaa vertaisarviointia. Kun tutkimusprotokolla on hyväksytty, järjestö hakee sille yksityistä rahoitusta.

"Lupien saamiseen menee vuosia", Grob kertoo. Erityisen kauan lupa-asioissa kesti hänen ensimmäisen tutkimuksensa kohdalla; sittemmin kulku on helpottunut koska jo tehdyt tutkimukset tarjoavat valmiita piirustuksia joiden varaan suunnitella uusia.

Ihmiskokeet vaativat yliopiston lautakunnan hyväksynnän lisäksi myös FDA:n sekä DEA:n (liittovaltion huumepoliisi) luvan. Jälkimmäiseltä saadaan luvat aineiden säilytykseen ja käsittelyyn. Säilytyksen osalta DEA:n säännökset ovat äärimmäisen tiukkoja; tarkoituksena on estää, etteivät esimerkiksi uteliaat opiskelijat pääse aineisiin helposti käsiksi. Luvat myönnetään yksittäiselle tutkijalle, ja esimerkiksi huoneen vaihtamiseen on erikseen haettava DEA:n lupaa.

Kliinisessä tutkimuksessa käytettävät aineet on puhtauden takaamiseksi valmistettava tarkasti määritellyin menetelmin. Vaikka eläinkokeita ei koske samat vaatimukset kuin ihmiskokeita, myös eläinkokeet vaativat erityisen ykkösluokituksen tutkimusluvan, huolimatta siitä, että ihmisen normaaliannos riittäisi sadoille hiirille.

"Alalle lähdeteään intohimosta", sanoo Nichols, jonka Purduessa sijaitseva laboratorio on tuottanut suuren osan tutkimuksissa käytetyistä aineista. "Hyvän kemistin taidot riittävät synteesiin, mutta rikkaaksi tällä ei tule."

DEA:n mukaan luvat ykkösluokituksen aineiden tutkimiseen saa tällä hetkellä noin yhdeksässä kuukaudessa. Tutkijat ovat arvion suhteen epäileväisiä: "DEA:lla ei vaikuta olevan kummempaa kiirettä lupien myöntämiseen", Nichols tölväisee.

Tällä hetkellä luvat on 349 tutkijalla, ja suuta on ollut laskeva: Kolme vuotta sitten lupia oli Yhdysvalloissa 550. Nicholsin mukaan tämä saattaa olla seurausta DEA:n tehostetusta valvonnasta, jota on kohdistettu puutteellisin luvin toimineisiin tutkijoihin. Aiemmin tutkimusluvat sai jokseenkin helposti uudistettua vuosittain, mutta viime vuosina Nicholsilta on vaadittu ajan tasalla olevia tutkimusprotokollia ja tarkkaa selontekoa siitä, miksi luvat ovat yhä tarpeen.

***

Osa psykedeeleihin – ja muihinkin laittomiin aineisiin, esimerkiksi kannabikseen – liittyvän tutkimuksen vaikeudesta on seurausta siitä, ettei kyse ole lääkeyhtiöitä kiinnostavasta huipputekniikasta. Alalla ei liiku suuria rahoja. Vaikka LSD:n ja psilosybiinin kaltaisia aineita on suhteellisen helppo valmistaa, MAPS:in perustaja Rick Doblinin sanoin "psykedeelejä ei voi patentoida tai monopolisoida, ja ne kilpailevat suoraan sellaisten lääkkeiden kanssa, joita tätä nykyä määrätään päivittäiskäyttöön".

"Kollegani kysyvät tämän tästä, miksi haluan käyttää aikaani tähän, näinä nanoteknologian ja täsmähoitojen aikoina", kannabistutkimusta tehnyt Kalifornian San Franciscon yliopiston lääketieteen professori Donald Abrams kertoo. "Elämme 2000-luvulla; lääkekasvien tutkimus ei ole sijoituskohteena erityisen kovassa huudossa."

Ilman ulkopuolista tutkimusrahoitusta eivät tutkijanurat etene, mikä nostaa entisestään tutkijoiden kynnystä lähteä alalle.

Heffter-instituutin ja MAPS:in kaltaiset järjestöt saavat rahoituksensa yksityishenkilöiltä, eikä niillä ole varaa kalliisiin suuren mittakaavan ihmiskokeisiin jotka voisivat tuottaa riittävän suuren otannan tarjoavia tuloksia. Nichols toivoo liittovaltion rahoitusta heltiävän ensi vuosikymmenellä, olettaen että pilottitutkimusten tulokset ovat riittävän lupaavia. "On käynnissä selvä kehitys suuntaan, jossa psykedeelien potentiaali ja suhteellinen vaarattomuus hyväksytään mahdolliseksi."

Leima on kuitekin yhä vahva. "Psykedeelitutkimukseen ryhtyminen on yhä vaikeaa, niin ammatillisen uran kuin rahoituksenkin lähtökohdista", MAPS:in viestintävastaava Brad Burge sanoo.

Vaikka psykedeelitutkimus on ottanut edistysaskelia Englannissa ja Sveitsissä, esteitä on yhä muuallakin kuin Yhdysvalloissa. Huhtikuun alussa psilosybiinin vaikutuksia masennukseen selvittävä tutkimus viivästyi johtuen säädöksistä, jotka vaativat tutkimuksissa käytettävien aineiden valmistuksen tapahtuvan tietyn standardin (Good Manufacturing Practice, GMP) mukaan. Lontoon Imperial Collegen tutkijat eivät toistaiseksi ole löytäneet sopivaa valmistajaa.

"Lainsäädäntö joka kategorisoi psilosybiinin kaltaiset substanssit kaikista vaarallisimmiksi aineiksi tekee tutkimuksen lähes mahdottomaksi", professori David Nutt toteaa lehdistötiedotteessa. "Tutkimuksemme ei ole päässyt käyntiin, koska on osoittautunut hyvin vaikeaksi löytää yritystä joka voisi valmistaa aineen ja olisi valmis hankkimaan tarvittavat luvat. Lupien saaminen saattaa kestää jopa vuoden ja kolminkertaistaa hinnan. Kokonaisuutta mutkistaa huomattavasti antiikinaikainen asenne, jonka mukaan ykkösluokituksen aineilla ei voi olla minkäänlaista lääkinnällistä potentiaalia. Tutkimus on tehty käytännössä mahdottomaksi."

Esteistä huolimatta psykedeelien parantavat mahdollisuudet – esimerkiksi alkoholismin, masennuksen ja PTSD:n hoidossa – saavat tutkimusalan näyttämään joidenkin tutkijoiden silmissä vaivan arvoiselta. Tällä viikolla sata tutkijaa ja yhteensä noin 1600 osanottajaa**** ympäri maailman osallistuu Kalifornian Oaklandissa järjestettävään kolmepäiväiseen Psychedelic Science 2013 -konferenssiin, jonka järjestäjiin MAPS ja Heffter-instituutti kuuluvat.

Burge toteaa, että psykedeelitiedettä vainonnut leima saattaa vähitellen olla haihtumassa uuden tutkijasukupolven myötä. "Alkuperäisten tutkijoiden rinnalle on syntynyt uusi opiskelijoiden ja tutkijoiden sukupolvi, jota psykedeelitutkimus ei pelota. He etsivät hoitoja joihinkin kaikista vaikeimmista sairauksistamme."

huomioita:

* rajoittaa huumekauppaa, ts. puskea huumekauppa maan alle - huumekauppa sinänsä kyllä on kelvannut Yhdysvaltain vallanpitäjille
** Alkuperäisen artikkelin mukaan myös heroiini lasketaan kakkosluokitukseen; tämä ei pidä paikkaansa.
*** Tarina tavasta, jolla Hofmann sai LSD:tä elimistöönsä on kyseenalaistettu mm. artikkelissa haastatellun tri. Nicholsin toimesta. 
**** Alkuperäisessä artikkelissa väitettiin, että Olson putosi ikkunasta LSD:n vaikutuksen alaisena, mutta itse asiassa huumauksen ja kuoleman välillä oli yli viikko aikaa, ks. tämä.
***** Alkuperäisessä artikkelissa väitettiin virheellisesti, että konferenssiin osallistuisi 1600 tutkijaa, mutta mainittu määrä on koko osallistujamäärä. Esitelmöimässä on 100 tutkijaa, ja jäljellejäävistä 1500 osallistujasta osa on tutkijoita, osa muuten vain aiheesta kiinnostuneita.

Psykedeeliterapia ja kuolemanpelko

Uuden tutkimustiedon mukaan psykedeeleillä saattaa olla terapeuttista arvoa kuoleman käsittelyssä


FDA on hyväksynyt psykedeelisienten aktiivisen ainesosan, psilosybiinin, käytön kuolemanpelon hoitamisessa.


Kun lääkärit kertoivat Pam Sakudalle hänen syöpänsä levittäneen etäispesäkkeitä, ja ettei mitään ollut enää tehtävissä, kuolemanpelko musersi hänet.

"Tulevaan elämään tähtäävät suunnitelmani romahtivat", hän kertoo kuolemaansa edeltäneessä videohaastattelussa vuonna 2006. "Kyky hyvään elämään lamautuu pelon myötä."

Tämän vuoksi Sakuda kääntyi hallusinogeenien puoleen.

Toivoen löytävänsä keinon "rauhan saavuttamiseen", hän otti vuonna 2004 osaa psykiatri Charles Grobin toteuttamaan pilottitutkimukseen Harbor-UCLA:n tutkimuskeskuksessa, Los Angelesissa. Sakuda sai yhdessä istunnossa tavanomaisen keskusteluterapiahoidon lisäksi psilosybiiniä, psykedeelisten sienten aktiiviseen ainesosaa, joka tunnetaan parhaiten yhteydestään hippiliikkeeseen. FDA, yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto, on hiljattain hyväksynyt psilosybiinin käytön kuolemanpelkoon liittyvän ahdistuksen hoitamisen kliinisissä pilottitutkimuksissa.

Sakuda koki huumeen auttaneen häntä saamaan elämänhalunsa takaisin. "Se auttaa luomaan tilaa erilaisille tunteille, tutkimaan erilaisia tuntemisen tapoja," hän sanoi. "Aloin ymmärtää negatiivisuuden ja pelon hankaloittavan jäljellä olevasta ajastani nauttimista."

Hän ei jäänyt yksin kokemuksensa kanssa. Grob havaitsi 12 psilosybiinillä hoidetussa potilaassa merkkejä ahdistuksen vähentymisestä, kohonneesta mielialasta ja elämänlaadusta, sekä viitteitä siitä, että nämä hyödyt säilyivät tulevien kuukausien aikana.

Laajentaakseen Grobin löydöksiä, Johns Hopkins -yliopiston ja New Yorkin yliopiston psykiatrit ovat parhaillaan etsimässä potilaita lisätutkimuksia varten. Tämä uudenlaisen tutkimuksen aalto lupaa uusia tapoja psyykkisen kärsimyksen hoitoon, ja kasvavaa ymmärrystä aivojen toiminnasta.

"Näyttää todella siltä, että tällainen hyvin voimakas kokemus auttaa yksilöitä saavuttamaan suurempaa mielenrauhaa," sanoi Grob, jonka tarkoituksena on julkaista tutkimuksensa tulokset tänä vuonna.

New Yorkin yliopiston tutkimusta johtavan Stephen Rossin mukaan lääkäreillä ei ole vakiintuneita käytäntöjä potilaiden kuolemanpelon hoitamiseen, jonka vuoksi tällainen ahdistus joudutaan usein sivuuttamaan.

"Lääkäreinä olemme hyviä pelastamaan elämiä," Ross sanoi, "mutta emme ole oppineet auttamaan potilaitamme hyvään kuolemaan."

American Cancer Societyn tutkimuksessa vuonna 2007 todettiin, että jopa 50 prosentilla potilaista, joiden syöpä oli levinnyt pitkälle tai kuolettavaan vaiheeseen, oli diagnosoitu vakavia psyykkisiä sairauksia, ja alle puolta masennuksen oireista kärsiviä lääkitään. Uusista hoitomalleista saattaisi olla paljon apua niille yli 500,000 Amerikkalaiselle, joiden on ennustettu kuolevan syöpään kuluvan vuoden aikana.

Tutkijoiden mukaan yhdessä psilosybiini-istunnossa on mahdollista saavuttaa vastaavia vaikutuksia kuin kuukausien tai vuosienkin pituisessa perinteisessä terapiassa. Kaikilla potilailla ei enää ole aikaa sellaiseen.

Psilosybiini kiinnittyy aivoissa kahdenlaisiin serotoniinireseptoreihin, jotka säätelevät mm. mielialaa ja ahdistusta. Erityisen kiinnostavaa psykiatrian näkökulmasta on se, että Sveitsin Heffter Research Centerin aivokuvatutkimukset osoittavat sen vaikuttavan niihin aivojen alueisiin, joiden ajatellaan vastaavan tietoisuudesta ja henkisistä elämyksistä.

Psilosybiinin vaikutukset kestävät neljästä kuuteen tuntiin, jonka aikana koehenkilöiden aivotoiminta muistuttaa esimerkiksi meditaation aiheuttamien henkisten tilojen aikaista aivotoimintaa. Meditaatiota harjoittavien ihmisten lailla, psilosybiinitutkimusten koehenkilöt ovat raportoineet mm. tavallista suurempaa yhteyttä kanssaihmisiin, helpotusta pelosta ja ahdistuksesta, ja kykyä nähdä rajattu elinaikansa henkilökohtaisen kasvun mahdollisuutena.

Rossin mukaan potilaat ovat psilosybiinin vaikutuksen alaisena "yhteydessä psyykensä syvempiin osiin, sellaisiin jotka tavallisesti jäävät pimentoon, ja kykenevät luomaan yhteyksiä tavallisesta poikkeavilla tavoilla."

Aineen toimintamekanismia ei vielä täysin ymmärretä, jonka seurauksena pitkän aikavälin riskeistä ei ole varmuutta. David Shurtleffin, National Institute of Drug Abusen neurotieteen johtajan mukaan psilosybiinin vaikutukset vaihtelevat, ja sitä tulisi ottaa ainoastaan hallituissa olosuhteissa. Kuitenkin, toisin kuin monissa muissa huumeissa, todistusaineisto viittaa siihen, ettei psilosybiinissa ole merkittävää riippuvuusriskiä. Psilosybiini ei ilmeisesti ole fyysisesti addiktoivaa; rotat eivät ota sitä toistuvasti, toisin kuin nikotiinia, alkoholia ja kokaiinia.

Kuolemanpelkotutkimuksen varhaisten myönteisten tulosten perusteella Ross ja muut tutkijat tahtovat selvittää psilosybiinin tehoa tupakkaan, alkoholiin ja muihin päihteisiin liittyvien riippuvuuksien hoidossa. "Addikteilla on pakonomainen, ontto suhde päihteisiin, eikä juuri mihinkään muuhun," Ross sanoo. "Psilosybiini voi auttaa heitä löytämään elämäänsä merkitystä, suuntaa, tavoitteita ja yhteyttä."

Ennen kaikkea tieteilijät toivovat näiden tutkimusten auttavan henkisyyden neurobiologian selvittämisessä. "Se tosiasia, että kehossamme on hermokudosta joka sallii tällaiset kokemukset, osoittaa että aivot ovat kehittyneet henkiset kokemukset mahdollistaviksi. Nämä aineet auttavat ymmärtämään muitakin organismien palkintomekanismeja kuin nautintoon liittyviä."

Tällä hetkellä tutkijoiden tavoitteena on, että vuoteen 2012 mennessä ainakin 80 kuolettavan vaiheen syöpäpotilasta olisi hoidettu psilosybiinillä. Mikäli tulokset ovat myönteisiä, tulee seuraava askel olemaan laajempi tutkimus johon osallistuu satoja potilaita.

Psilosybiinin laittomuus vaikeuttaa suuremman tutkimuksen rahoitusta. Grob ja hänen kollegansa toivovat, että ajan myötä yhä useammat lääkärit tulevat ymmärtämään heidän työnsä arvon.

"Emme pyri luomaan yhteiskunnallista liikettä," hän sanoi. "Yritämme vain tehdä hyvää tiedettä, ja etsiä hoitokeinoja joista voisi olla apua ihmisille."


Alkuperäisen artikkelin kirjoittanut Alex Liu Scienceline-julkaisussa, helmikuun 24, 2010.