Kärsimyksen ja ekstaasin äärellä: MDMA traumahäiriöisten paranemisprosessin apuvälineenä

Alkuperäinen artikkeli: Marie Claire: The Agony and the Ecstasy, 17.08.2015

Suomentajan alkusanat: Artikkelissa on tämän blogin yleiseen linjaan nähden suhteellisen paljon proosallista ilmaisua ja runollisia anekdootteja, mutta koska niiden maalaamat kokemukset liittyvät olennaisesti artikkelin ansiokkaasti kartoittamaan konkreettiseen tieteelliseen aineistoon, pidän tekstiä keveähköine elementteineenkin varsin perusteltuna julkaisuna. Jonkin verran olen kuitenkin suoraviivaistanut tekstiä.

Oli kirkas sunnuntaiaamu kesäkuussa 2012. 36-vuotias hieroja Roxann Murphy oli 34-vuotiaan aviomiehensä Davidin ja heidän puolitoistavuotiaan Romy-tyttärensä kanssa matkalla Oklahomassa sijaitsevaan kasvitieteelliseen puutarhaan. Pian moottoritielle liityttyään he huomasivat tien laidassa apua viittilöivän miehen, ja David pysäytti tarjotakseen apuaan. Tilanne osoittautui perheriidaksi; kun kävi selväksi, ettei kummempaa apua tarvittu, David lähti palaamaan autolleen.

Samassa silmänräpäyksessä tieltä suistunut auto iskeytyi 110 kilometrin tuntivauhdilla Davidiin ja toiseen auttamaan pysähtyneeseen mieheen. Murphy muistaa nähneensä toisen miehen ylösalaisin ilmassa, ja ajatelleensa, ettei tämä mitenkään tule selviytymään. Sitten hänen huomionsa kiinnittyi tietä pitkin kierivään aviomieheensä, joka lopulta pysähtyi moottoritietä reunustavalle nurmikolle. Hän huusi miehensä nimeä, sieppasi heidän lapsensa turvaistuimelta ja syöksyi miehensä luokse. Hänen päästessään Davidin kohdalle mies oli jo menettänyt tajuntansa ja vuosi verta otsassaan ja nenässään olevista syvistä haavoista. Hän polvistui silittämään miehensä päätä ja kehoa yhdellä kädellään, tukien toisella Romya, jota imetti koska ei kyennyt laannuttamaan tämän itkua muullakaan tavalla. Aurinko paahtoi pienten heinäsirkkojen hyppiessä Davidin ylitse. Murphy rukoili miehensä selviytymistä; tuntia myöhemmin ambulanssia ei vieläkään näkynyt. "Tunsin hänen kuolemansa", Murphy sanoo. Mies kuoli.

Välittömästi onnettomuuden jälkeen Murphy alkoi kärsiä jatkuvista takaumista. Hän säikkyi yllättäviä ääniä ja hän näki hallusinaatioita tummista, valtavista mieshahmoista sänkynsä äärellä. Hän laihtui yli kymmenen kiloa ja sai aniharvoin nukuttua; kun uni viimein tuli, unet tulvivat verta ja ruumiinosia. Valveilla ollessaan hän oli zombimaisessa tilassa. Haavekuvissaan hän murskasi aivonsa vasaralla, mutta Romyn vuoksi hänen oli pidettävä pintansa, mikä puolestaan synnytti katkeruutta.

Joitakin viikkoja Davidin kuoleman jälkeen Murphy alkoi käydä kognitiivis-behavioraalisella terapeutilla Oklahoman yliopistolla. Hänelle diagnosoitiin traumaperäinen stressihäiriö, PTSD, johon liittyy tyypillisesti takaumia, toivottomuutta ja turtumusta. Tilasta kärsii yksin Yhdysvalloissa 8 miljoonaa aikuista (joista 81 % naisia), ja sen aiheuttajana on usein traumaattinen kokemus, esimerkiksi sota tai seksuaalinen väkivalta. Murphy oli viikottaisesta terapiasta huolimatta itsetuhoinen vielä kaksi vuotta onnettomuuden jälkeen. Tyttärensä vuoksi hän etsi kuumeisesti keinoja hengissäpysymiseen. Hän kahlasi netistä tietoja PTSD:n hoitomuodoista, ja lähti viimein, viimeisenä oljenkortenaan, viikon mittaiselle matkalle Coloradon Boulderiin osallistuakseen uudenlaiseen kliiniseen tutkimukseen, joka tulisi lopulta pelastamaan hänen henkensä: MDMA:n katalysoimaan psykoterapiasessioon.

MDMA:n tehoa kroonisen, hoitoresistentin hoidossa tutkitaan neljässä Yhdysvaltain lääkevirasto FDA:n hyväksymässä toisen vaiheen tutkimuksessa: Boulderissa, Etelä-Carolinan Charlestonissa, Brittiläisen Kolumbian Vancouverissa ja Israelin Beer Yaakovissa. (FDA:n uusiin lääkeaineisiin liittyvässä prosesseissa todistusaineistoksi hyväksytään myös Yhdysvaltojen ulkopuolella tehtyjä tutkimuksia.)

Viiden kuukauden aikana tutkimusten 98 koehenkilöä, joista hieman yli puolet on naisia, saavat 75-188 milligrammaa MDMA:ta 3-5 päivää kestävän psykoterapiasession aikana, jonka lisäksi terapiaan kuuluu kaksikymmentä tuntia ammattilaisen kanssa toteutettua lääkkeetöntä puheterapiaa. MDMA:n tehoa emotionaalisten muurien murtajana, kommunikaatiokyvyn voimistajana ja syvän itsetutkiskelun apuvälineenä ylistetään; aine ei ole perinteisessä mielessä niinkään lääke kuin psykoterapian katalyytti, jonka avulla on mahdollista päästä muutaman session avulla sellaisiin tuloksiin, joiden saavuttamisessa kuluu perinteisemmissä olosuhteissa tyypillisesti vuosia [mikäli verrattaviin tuloksiin ylipäänsä päästään: monet tutkimusten koehenkilöistä ovat sellaisia, joihin kymmenienkään vuosien terapia ei ole purrut --suom.huom.].

Charlestonissa toteutetun, vuonna 2008 julkaistun kakkosvaiheen (FDA hyväksyy uudet lääkeaineet kolmivaiheisessa prosessissa) tutkimuksen tulokset olivat lupaavia: kahden MDMA-avusteisen psykoterapiasession jälkeen 83 % osallistujista ei enää kärsinyt PTSD:stä, verrattuna pelkän puheterapian 25 % lukemiin. Jos nyt käynnissä olevat tutkimukset osoittavat vastaavaa tehoa, MDMA-avusteisesta psykoterapiasta saattaa tulla hyväksytty PTSD-hoito, mikä saattaisi perustavanlaatuisesti muuttaa tapaa, jolla monia muitakin psykiatrisia ongelmia – esimerkiksi autistien kokemaa sosiaalista ahdistusta ja anoreksiaa – hoidetaan.

Vaikka PTSD:stä puhutaan erityisesti sotaveteraanien ongelmana, häiriö on yleinen myös siviilinaisten keskuudessa; häiriöstä kärsii elinaikanaan yksi kymmenestä naisesta, mikä johtuu osittain siitä, että erityisesti naiset kärsivät seksuaalisista traumoista, jotka ovat yleisin tekijä häiriön taustalla. PTSD:n hoitoon tyypillisesti käytettävät mielialalääkkeet ja puheterapiamuodot ovat teholtaan parhaimmillaankin keskinkertaisia; tutkimusten perusteella 25-50 % potilaista kärsii PTSD:stä hoidon jälkeenkin.[1]

Kaksi vuotta miehensä kuoleman jälkeen ensimmäiseen MDMA-avusteiseen psykoterapiaistuntoonsa valmistautuva Murphy istui terapeutti Marcela Ot'aloran, Boulderin tutkimuksen johtajan, toimistossa. Ajatus yhdisteen ottamisesta tuntemattoman terapeutin läsnäollessa hermostutti. Stereot soittivat hiljaista, rytmikästä rummutusta. Murphy oli asettanut kynttilöiden koristamalle pöydälle kuvan, jossa hän ja David suutelevat kultapiiskupellolla.

Kun MDMA-kapselin nielemisestä oli kulunut kaksikymmentä minuuttia, aine alkoi vaikuttaa. Mielikuvissaan Murphy syöksyi läpi maan ilmakehän – kohti ulkoavaruutta, jossa kohtasi tähtikuvioiden lomassa kirkkaana hehkuvan Davidin. He keskustelivat sekä arkisista asioista – Oklahomasta Boulderiin matkustamiseen liittyvistä vastoinkäymisistä – että syvemmistä kysymyksistä. Murphy kertoi miehensä perheen kuulumisia, jakoi Romyn tulevaisuuteen liittyviä huoliaan ja ilmaisi vihantunteitaan, jotka liittyivät siihen, että hän jäi tyttärensä kanssa yksin. David nyökkäsi ymmärtäväisesti hymyillen. Sitten Murphy kysyi mieheltään: "Minkä kokoinen oikein olet?" David levitti kätensä, jotka aukenivat maailmankaikkeuden läpi ulottuviksi siiviksi. Kahden vuoden kauhun ja surun jälkeen Murphy tunsi ensimmäistä kertaa rauhallisuutta.



MDMA-avusteinen psykoterapia saattaa kuulostaa lääkekannabiksen ajan tuotteelta. Uusien tutkimusten juuret kuitenkin ulottuvat syvälle: ennen kuin aine levisi klubeille, terapeutit hyödynsivät MDMA:ta 70- ja 80-luvuilla nykyistä vastaavissa, intensiivisissä sessioissa. Kalifornialainen terapeutti ja psykedeeliterapian uranuurtaja Leo Zeff kuvaili ainetta "sielun penisilliiniksi" [toiset lähteet[2] tosin antavat ymmärtää, että fraasi saattaisi olla peräisin Ann Shulginilta. --suom. huom.] Vuonna 1985 Yhdysvaltain huumepoliisi DEA löi [omien asiantuntijoidensa ohjeiden vastaisesti --suom. huom.] aineelle schedule 1 -kieltoluokituksen, joka asetti sen samaan kategoriaan heroiinin ja LSD:n kanssa. Ryhmään luokitellaan aineet, joilla "ei ole hyväksyttyjä lääketieteellisiä käyttötarkoituksia", ja joilla "on huomattava väärinkäyttöpotentiaali".

Tämän seurauksena aine kantoi vuosikausien ajan kielteistä imagoa, jota pönkittivät paikkansapitämättömät väitteet, joiden mukaan aine aiheuttaa Parkinsonin tautia tai reikiä aivoihin, tai tuhoaa serotoniinivarastoja pysyvästi [viimeinen kohta tosin saattaa allekirjoittaneen käsityksen mukaan olla mahdollista isoilla annoksilla toteutetulla jatkuvalla käytöllä; yksiselitteisiä tutkimustuloksia odotellessa. --suom.huom] Siitä, että kliiniset käyttötavat – puhdas MDMA keskikokoisilla annoksilla lääketieteellisessä valvonnassa rajatuin käyttötiheyksin – aiheuttaisivat pitkäaikaisia kognitiivisia haittoja, ei Johns Hopkinsin lääketieteellisen yliopiston psykiatrian ja käyttäytymistieteiden apulaisprofessori Matthew Johnsonin mukaan ole tutkimusnäyttöä. MDMA:ta on annettu useissa tutkimuksissa yhteensä yli tuhannelle koehenkilölle, joista ainoastaan yhdessä tapauksessa ilmeni merkittävä vaaratilanne, joka loppui aineen vaikutusten loputtua. (Koehenkilö vietiin epäsäännöllisen sykkeen vuoksi sairaalaan, josta hänet seuraavana päivänä kotiutettiin.)

Laittomilla markkinoilla tavattava MDMA kuitenkin eroaa lääke-MDMA:sta huomattavasti. Käsitteitä MDMA, ekstaasi ja mämmi käytetään sekaisin, mutta katukaupasta ostetut aineet sisältävät usein haitallisia jatkeaineita, mikäli ylipäätään sisältävät MDMA:ta. (DEA:n vuonna 2013 New Yorkista takavarikoimasta MDMA:sta vain 9 % oli puhdasta MDMA:ta.) Aineen käyttämisessä lääketieteellisen kontekstin ulkopuolella, esimerkiksi klubeilla, on riskinsä: se nostaa verenpainetta ja sykettä, ja voi pahimmassa tapauksessa aiheuttaa lämpöhalvauksia, mikä puolestaan voi johtaa maksa-, munuais-, lihas- tai sydänvaurioihin.

Kakkosvaiheen tutkimuksiin osallistuneisiin kuuluu äitejä, opettajia, urheilijoita, sotaveteraaneja, poliiseja, psykoterapeutteja ja toimistopäälliköitä, joilla on takanaan mm. sotatilanteita, raiskauksia sekä seksuaalista ja muunlaista kidutusta. Osallistujille tehdään DSM-IV-luokituksen mukainen PTSD-testi (CAPS), joka on PTSD:n diagnosoinnissa käytetty standarditesti. (Tekstin maksimilukema on 136; kuudenkymmenen ylittäviä tuloksia pidetään jo vakavana PTSD:nä. Tutkimukseen osallistuneiden keskimääräinen lukema on 82.) Monet tutkimuksiin osallistuneista kokevat hoidon viimeiseksi oljenkorreksi pyrkimyksessä saada otetta elämäänsä.

Rachel Hopen, 43-vuotiaan Los Angeleslaisen kirjoittajan lapsuus oli vaikea: 4-vuotiaana hän koki fyysistä (ml. seksuaalista) väkivaltaa; 11-vuotiaana rekka törmäsi häneen, jonka seurauksena hän kärsi vuoden ajan osittaisesta halvaantumisesta, jota hoidettiin neljällä leikkauksella ja vuosia kestäneellä fyysisellä terapialla. Nämä traumat johtivat lamaannuttavaan, hoitoresistenttiin PTSD:hen, joka ilmeni mm. rajuna ärtyvän suolen oireyhtymänä (IBS), voimakkaana ahdistuksena, yöllisinä kauhuntuntemuksina, paniikkikohtauksina ja unettomuutena, ja johti aliravitsemukseen ja kyvyttömyyteen ylläpitää romanttisia suhteita tai työskennellä kodin ulkopuolella. "Olemassaoloni oli kokonaisvaltaisen hirvittävää", hän toteaa. Eräässä vaiheessa hän söi viittätoista eri lääkettä. Charlestonissa toteutettuun tutkimukseen hän osallistui vuonna 2005: "Tein kuolemaa", hän kuvasi päätöstään osallistua tutkimukseen. "Minulla ei ollut mitään menetettävää."

Brendan kliininen masennus kävi niin pahaksi, että hän ajautui itsemurhan parhaalle eikä kyennyt hoitamaan työtään peruskoulun opettajana. (Perhettään ja uraansa suojatakseen hän halusi jättää haastattelusta pois sukunimensä.) PTSD:stä kärsivän 38-vuotiaan Denveriläinen opettaja oli isänsä harjoittaman seksuaalisen hyväksikäytön uhri 3-12-vuotiaana. Ilmoittautuessaan tutkimukseen hän oli kokeillut 11 eri lääkettä ja käynyt terapiassa 15 vuoden ajan. "Tutkimuksen alussa CAPS-lukemani oli, lääkkeiden vaikutuksen alaisena, 87", hän sanoo. "Vittu mitä paskaa. Olin toiminut kehoitusten mukaisesti ja seurannut kaikkia niitä ohjeita, joita terapeuttini koulutuksensa pohjalta antoivat, mutta tilani vain paheni." Ajatus "bilehuumeen" käytöstä hoidossa epäilytti, mutta epätoivo kasvoi. "Taistelin elämästäni", Brenda sanoo. "MDMA:han liittyvän stigman pelko oli huomattavasti pienempi kuin loppuelämään PTSD:n kanssa liittyvä pelko."

Sessiot eivät ole korkealentoisia, hurmiollisia psykedeelitrippejä, mutta niihin liittyy tyypillisesti voimakkaita "yhteyden" sekä itseen ja kanssaihmisiin kohdistuvan rakkauden tuntemuksia. "Olen ollut naimisissa mieheni kanssa 17 vuoden ajan, ja ymmärsin kokemukseni aikana ensimmäistä kertaa hänen rakkautensa syvyyden – ja että todella ansaitsen hänen rakkautensa", Brenda kertoo. Hän kokee MDMA-terapian avanneen uudenlaisten tuntemusten maailman. "Sain yhteyden tunteisiini. Tätä pidän kaikkein merkittävimpänä vaikutuksena. Löysin MDMA:n vaikutuksen alaisena väyliä tunteisiin, jollaisia en ollut koskaan ennen kokenut." Aineen kolmesta kuuteen tuntiin kestävä vaikutus tuottaa objektiivisen tilan , jonka aikana on mahdollista palata vaikeiden tunteiden ja kokemusten äärelle ilman, että ne hukuttavat allensa. ["Objektiivisen tilan" sijaan voisi olla täsmällisempää puhua esimerkiksi tavallista neutraalimman havainnoinnin tilasta. --suom. huom.] "Olin suuren osaa ajasta kauhuissani. Elin kokemustani uudelleen", sanoo Murphy, joka palasi kokemuksensa aikana kerta toisensa jälkeen traumansa synnyinsijoille. "Havainnoin onnettomuutta kokonaisuudessaan, mutten hukkunut siihen koska havainnoin kokemustani jollain tapaa tapahtumien ulkopuolelta."

Tällainen rauhallisuuden tunne on MDMA-sessioille tyypillinen. "Ylivalppauden tai yliherkkyyden sijaan tunsin valtavan rauhallisuuden; ahdistukseni hellitti", Hope sanoo. Psykedeelien vaikutukselle luonteenomaisesta herkistyneestä aistillisuudesta huolimatta (esim. valojen voimistuminen ja tuntemukset iholla kulkevista ilmavirroista) hoidettavat kykenevät keskittymään olennaiseen – parantumiseen – poikkeuksellisella intensiteetillä. "MDMA on psykedeeli, mutta en kokenut trippaavani", Hope sanoo. "En ollut sekaisin. Olin täynnä voimaa, ja tunsin pystyväni ohjaamaan huomioni sinne, missä sille oli tarvetta."

Tälle on kemialliset selityksensä. MDMA laukaisee valtavia määriä serotoniinia, mielialaa säätelevää välittäjäainetta; dopamiinia, joka säätelee tunnevasteita; sekä oksitosiinia, hormonia joka liittyy sosiaalisiin siteisiin, luottamukseen ja intiimiyteen. "Potilaat ovat hereillä, valppaina ja läsnäolevia. He kaipaavat puhumista ja tutkimista. He kokevat olonsa tarpeeksi rauhalliseksi ja pelkonsa riittävissä määrin vaimentuneeksi, jotta trauman käsittely on mahdollista", sanoo psykiatri tri Julie Holland, kirjan Ecstasy: The Complete Guide: A Comprehensive Look at the Risks and Benefits of MDMA toimittaja. "Olisi miltei mahdotonta suunnitella terapian tarpeisiin MDMA:ta paremmin toimivaa molekyyliä."

MRI-aivokuvaukset viittavat siihen, että yksi MDMA:n toimintamekanismeista on "aivojen pelkokeskuksen", mantelitumakkeen toiminnan vaimentaminen sekä etuaivolohkon – muistiin ja korkeampiin aivotoimintoihin liittyvän alueen – toiminnan voimistaminen. PTSD:stä kärsivissä aivoissa näiden alueiden toiminta on epätasapainossa. Tutkijat uskovat MDMA:n mantelitumakkeeseen ja etuaivolohkon kuoreen kohdistuvien vaikutusten auttavan ihmisiä ymmärtämään traumaansa ilman, että hautautuvat kielteisten tunnetilojensa alle. "Sitä voisi verrata puudutukseen kirurgisissa operaatioissa", Holland sanoo. "Yhdiste auttaa kaivautumaan sisään ja kiskomaan vahingollisen asian tarkastelua varten esiin. Psykoterapiassa voi kestää vuosia ennen kuin trauma saadaan kaivettua siinä määrin esiin, että toimeen voidaan ryhtyä. Tämän menetelmän avulla ihmiset voivat käydä suoraan kiinni ongelmakohtaan, jolloin paranemisprosessi voi edetä."

Pääsy traumaattisten muistojen äärelle auttaa käsittelemään niitä. Tätä kutsutaan muistojen uudelleenvahvistamiseksi (memory reconsolidation): muistoja on mahdollista muuttaa mikäli ne uudelleenaktivoidaan ja niitä päivitetään uudella informaatiolla. "Kyse on muiston muovaamisesta, ja kun se tallennetaan, uusi versio eroaa selkeästi aiemmasta", Johnson sanoo. Tämä on tärkeää PTSD:stä kärsiville, joiden aivot eivät traumasta johtuen ole toimineet kunnolla. "Tuntui kuin olisin kirjaimellisesti uudelleenohjelmoinut aivojani. Käsittelin kaikkia niitä iskostuneita ajattelumalleja ja uskomusjärjestelmiä, jotka pitivät PTSD:tä sijoillaan, ja joiden vuoksi elin menneisyyttäni uudestaan ja uudestaan. Kykenin viimeinkin irroittamaan noista muistoista", Hope kertoo.

Vuonna 2014 Murphy osallistui kolmeen 8 tunnin mittaiseen MDMA-hoitosessioon. Jo ensimmäisen session jälkeen hänen unenlaatunsa parani. Toisen session jälkeen hänen itsetuhoisuutensa oli poistunut; myös takaumat alkoivat hellittää. "Kuin kantamani taakat olisi nostettu yltäni", Murphy kertoo. Tutkimuksen loppuessa hänen CAPS-lukemansa oli laskenut 114:stä 37:ään, mikä tarkoitti, ettei hänellä enää ollut PTSD:tä. "Hoito pelasti minut", hän kuvaa kokemustaan. "Se johdatti minut takaisin hyvän elämäni äärelle ja palautti äidin tyttärelleni."

Myös Brenda laskee elämänsä pelastamisen MDMA:n ansioksi. "Olin itsetuhoinen 35 vuoden ajan, mutta enää en ole, ja kiitos tästä kuuluu MDMA:lle ja kahdelle todella taitavalle terapeutille", hän sanoo. Hän on luopunut kaikista lääkkeistään ja opettaa jälleen täyspäiväisesti – ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen. "En ole koskaan ollut terveempi. Tämä on seurausta kokemastani selkeydestä." Yli kymmenen vuotta ensimmäisen tutkimuksen jälkeen Hope sanoo, että hänen ensimmäistä MDMA-sessiotaan edeltänyt PTSD on pysynyt poissa, kuten myös IBS, takaumat ja yölliset kauhuntuntemukset.

Zoloftin kaltaiset mielialalääkkeet pyrkivät korjaamaan ns. biologisen epätasapainon tiloja. Tutkijoiden mukaan ne toimivat tilapäisinä, kärsimystä vaimentavina laastareina, kun taas MDMA voi tukea pysyvässä parantumisessa. MDMA on myös psykiatrisia lääkkeitä turvallisempi, koska sitä ei käytetä päivittäin. "Jos ainetta käytetään harkiten, se voi olla turvallisempi vaihtoehto, koska sivuvaikutukset ovat tilapäisiä", Johnson sanoo. Zoloft ja Paxil, joita on perinteisesti käytetty PTSD:n hoitoon, voivat aiheuttaa painonnousua, seksuaalisia häiriöitä ja itsetuhoisia ajatuksia. Yhden lääkelaatuisen MDMA-annoksen sivuvaikutukset saattavat jäädä kokemuksen aikana ilmenevään kohonneeseen pulssiin ja verenpaineeseen sekä joitakin päiviä kestävään uupumukseen, ruokahaluttomuuteen ja alakuloisuuteen. Murphyn, Brendan ja Hopen kaltaisille ihmisille MDMA-session mahdollistamat oivallukset ja tunnetilan muutokset ovat muuttaneet heidän elämiään perustavanlaatuisesti. "Tuntuu kuin olisin astunut aivan uudenlaiseen maailmaan, ja hengittäisin sen raikasta ilmaa."

MDMA-tutkimus on raivannut tietä psykedeelitutkimuksen elpymiselle. Johns Hopkins -yliopiston, Lontoon Imperial College -yliopiston ja New Mexicon yliopiston tutkijat selvittävät LSD:n ja psilosybiinin, psilosybiinisienten psykoaktiivisen ainesosan, tehoa mm. riippuvuuksien ja ahdistuksen hoidossa. Tulevaisuudessa MDMA-tutkijat toivovat näkevänsä kokeellisesta vaiheesta edennyttä terapiamuotoa sovellettavan koulutettujen, laillistettujen terapeuttien toimesta mielenterveysklinikoilla ympäri maailman.

Harvard Medical Schoolin psykobiologian professori Bertha Madras kuitenkin pelkää, että MDMA:n lääkekäytön laillistaminen on ensimmäinen askel kohti voimakkaiden aineiden dekriminalisointia Yhdysvalloissa. "MDMA:n, LSD:n ja psilosybiinin kaltaisia laittomia hallusinogeeneja pyritään muovaamaan huumeista 'lääkkeiksi', ja pitkän aikavälin tavoitteena on niiden normalisointi psykoaktiivisiin tarkoituksiin", hän sanoo. "Toistaiseksi todistusaineisto MDMA:n tehosta terapiakäytössä on puutteellista." [Ja juuri siksi tutkimusta tehdään aktiivisesti, ja kolmosvaiheen tutkimus pyritään aloittamaan heti kun mahdollista. --suom.huom.] Minnesotassa toimivan vieroituslaitos Hazelden Betty Ford Foundation Youth Continuumin lääketieteellinen johtaja Tri Joseph Lee puolestaan uskoo MDMA:n terapeuttisiin ominaisuuksiin, mutta suhtautuu varauksella MDMA-avusteisen psykoterapian laillistamisen laajempiin seuraamuksiin. "Olen huolissani siitä, että MDMA:n tehoa PTSD:n hoidossa aletaan käyttää perusteluna aineen viihdekäytölle tai väärinkäytön vähättelylle. Vastaavaa on tapahtunut reseptilääkkeiden kanssa", Lee sanoo. Hän myös varoittaa MDMA:n liikakäytöstä. "Kohtaamme vuosittain nuoria, jotka ovat käyttäneet liikaa MDMA:ta tai joille MDMA:n käyttö on aiheuttanut sivuvaikutuksia, jotka vaativat psykiatrista hoitoa ennen kuin voimme hyväksyä heitä klinikkamme asiakkaiksi", hän sanoo, viitaten toiseen MDMA:han liittyvään huolenaiheeseen – siihen mahdollisuuteen, että aine saattaa laukaista piileviä psykiatrisia ongelmia. (MDMA-avusteisen terapian tutkimusten koehenkilöt valitaan tarkasti, ja tietyt psykologiset ongelmat – esim. kaksisuuntainen mielialahäiriö ja skitsofrenia – estävät osallistumisen tutkimukseen.)

Yksi suurimmista esteistä MDMA:n matkassa FDA:n hyväksymäksi lääkeaineeksi on rahoitus. Prosessi vaatii 20 miljoonaa dollaria, ja nojaa kokonaisuudessaan voittoatavoittelemattoman, psykedeelien terapeuttisia käyttömuotoja suunnittelevan ja tutkivan MAPS-tutkimusjärjestön keräämään rahoitukseen, koska lääketehtaita vain jokusen kerran annosteltavien aineiden tutkiminen ei liiemmin kiinnosta. Vuonna 2016 [tai mahdollisesti vuonna 2017 --suom. huom.] MAPSin työ MDMA-terapian laillistamiseksi tulee astumaan askelen lähemmäs päämääräänsä, kun kliinisissä tutkimuksissa siirrytään kolmosvaiheeseen, joihin tulee osallistumaan yli 400 potilasta, ja joka tulee kestämään viisi vuotta. Mikäli tutkimusten tulokset varmentavat terapiamuodon tehon, psykiatreilla saattaa olla lupa määrätä MDMA-avusteista hoitoa vuoden 2021 tienoilla.

MDMA on kiinnittänyt myös Yhdysvaltojen armeijan huomion; päivittäin 22 yhdysvaltalaista sotaveteraania tappaa itsensä. Veteraanien asioita ajavan Department of Veteran Affairsin The National Center for PTSD tekee MAPSin kanssa tulevaan tutkimukseen liittyvää yhteistyötä. Tarkoituksena on tutkia MDMA-terapian tehoa pariskunnilla, joiden osapuolista toinen kärsii PTSD:stä. VA-järjestön psykologeja työllistävä tutkimus alkaa tämän vuoden lopussa. MAPSin perustaja ja johtaja Rick Doblin toivoo tulosten johtavan siihen, että myös Yhdysvaltain puolustusministeriö alkaa tukea tutkimusta rahallisesti, ja sallii tutkimusta tehtävän myös aktiivipalveluksessa olevien sotilaiden parissa.

Murphy ja Romy elävät nykyään Oklahomassa sijaitsevan Normanin rauhassa. Elämä on palannut uomiinsa. Kesäkuussa Murphy matkusti Pohjois-Kaliforniaan, jossa kahden vuoden ajan asui Davidin kanssa. Matkan tarkoituksena oli sirotella miehensä tuhkat Muir Woodsiin – rehevään, Tyynen valtameren tuntumassa sijaitsevaan, heidän molempien rakastamaan punapuumetsään. Hän teki matkansa uuden poikaystävänsä kanssa, jonka nimi on sattumalta myöskin David; he tapasivat Murphyn toisen MDMA-session jälkeen. He suunnittelevat yhteistä tulevaisuutta, mitä Murphy ei olisi osannut kuvitellakaan ennen kokeellista hoitoaan. Ensimmäistä kertaa vuosiin hän kertoo kokevansa olonsa tulevaisuuden suhteen toiveikkaaksi. "Kykenen vihdoinkin rakentamaan elämäämme. Hän on yhä läsnä", hän sanoo viitaten edesmenneeseen aviomieheensä. "Pidän suurena siunauksena sitä, että sain ylipäänsä olla hänen kanssaan." Romyn kanssa ulkoillessaan hänellä on tapana kutsua ohilentäviä lintuja "isin linnuiksi". Hänen tyttärensä hymyilee, koska tietää isänsä olevan läsnä, ja viimeinkin myös Murphy tietää sen. "Tunnen yhä surua", hän sanoo, "mutta kykenen käsittelemään muistojani, ja näkemään hänet tyttäressäni, ja iloitsemaan siitä."

Teksti: Kelley McMillan
Kollaasit: Alia Penner

Lisää luettavaa:
• Roxann Murphy kertoo Redditin AMA:ssa onnettomuudesta ja terapiakokemuksestaan
• Ensimmäinen MDMA-PTSD-pilottitutkimus A randomized, controlled pilot study of MDMA (±3,4-Methylenedioxymethamphetamine)- assisted psychotherapy for treatment of resistant, chronic Post-Traumatic Stress Disorder (PTSD) ja saman tutkimuksen seurantatutkimus Durability of improvement in posttraumatic stress disorder symptoms and absence of harmful effects or drug dependency after 3,4-methylenedioxymethamphetamine-assisted psychotherapy: a prospective long-term follow-up study
• Michael Mithoeferin joulukuussa 2015 julkaistu artikkeli Research Update: MDMA-Assisted Psychotherapy for PTSD
• Phil Wolfsonin joulukuussa 2015 julkaistu artikkeli Return to ADAM: Reflections on MDMA-Assisted Psychotherapy 30 Years Later
• Charles Grobin ja Alicia Danforthin joulukuussa 2015 julkaistu artikkeli Research Update: Can MDMA-Assisted Therapy Reduce Social Anxiety in Autistic Adults?
• Rachel Hope CNN:n videohaastattelussa

Viitteet:
[1] Psychotherapy for Military-Related PTSD: A Review of Randomized Clinical Trials
[2] Mavericks of the Mind: Chemophilia with Alexander and Ann Shlugin

Sveitsiläisellä psykiatrilla on laillinen lupa LSD-avusteiseen terapiaan -- myös tutkimusolosuhteiden ulkopuolella

Alkuperäinen artikkeli: Meet the Only Doctor in the World Legally Allowed to Use LSD to Treat Patients, VICE, 15.11.2015

LSD:tä on nykyään saatavilla varsin laajasti: ainetta myydään ja käytetään paljon. Kuitenkin vain yhdellä ihmisellä maailmassa on lupa antaa potilailleen lysergihapon dietyyliamidia tutkimusolosuhteiden ulkopuolella.

Sveitsiläinen psykiatri Peter Gasser on työskennellyt psykedeelitutkimuksen parissa jo yli vuosikymmenen ajan. Hän jatkaa LSD:n kehittäneen maanmiehensä Albert Hofmann työtä, joka aineen kriminalisoinnin myötä vuonna 1966 käytännössä keskeytyi[1]. Hofmann ja Gasser tapasivat useita kertoja, ja Hofmann antoi Gasserin kokeelliselle, psykedeeliavusteiselle terapialle siunauksensa.

Gasserin kiinnostus psykedeelejä kohtaan juontaa juurensa hänen omiin LSD-kokemuksiinsa neljännesvuosisata sitten. Sveitsin liittovaltion terveysvirasto salli muutaman psykiatrin tutkia aineen terapiakäyttöä erityisluvalla -- globaaleista kielloista huolimatta. Gasser oli yksi viidestä sveitsiläisestä terapeutista, joille annettiin lupa hyödyntää MDMA:ta ja LSD:tä tutkimusolosuhteissa, ja hän kokeili ainetta myös itseensä. Myös LSD:n tutkimuskäyttö kuitenkin kiellettiin vuonna 1993. [Lisätietoa erityislupamenettelystä Suomen kontekstissa Fimean sivulta[2]. --suom. huom.]

Tri Gasser ei kuitenkaan luovuttanut LSD:n suhteen. "Yhdisteet ovat olemassa, joten niiden mahdollisten hyötyjen ja haittojen tutkiminen on huomattavasti tutkimuksen kieltämistä kannattavampaa," hän kirjoitti MAPS-tutkimusorganisaation uutiskirjeessä julkaistussa seurantatutkimuksessa vuonna 1994[3]. "Tiedon puute ei estä kiellettyjen yhdisteiden tuhoisaa käyttöä tutkimusolosuhteiden ulkopuolella."

Vuonna 2007 Sveitsin terveysministeriö hyväksyi Gasserin suunnitteleman ja MAPSin rahoittaman pilottitutkimuksen, jossa selvitettiin LSD:n vaikutuksia syövästä ja muista tappavista sairauksista kärsivillä potilailla. Ainetta hyödynnettiin kullakin potilaalla kahdessa terapiasessiossa, joiden välissä oli useamman viikon tauko. Seitsemän vuotta kestäneen tutkimuksen tulokset julkaistiin viime vuonna[4]. Tutkimus "LSD-assisted psychotherapy for anxiety associated with a life-threatening disease: A qualitative study of acute and sustained subjective effects" ("LSD:tä hyödyntävä psykoterapia kuolettaviin sairauksiin liittyvän ahdistuksen hoidossa: Laadullinen tutkimus välittömistä ja pitkäaikaisista vaikutuksista") oli 2000-luvun ensimmäinen kontrolloitu LSD-tutkimus[5].

"Monet [koehenkilöistä] kuolivat vuoden sisällä kokeesta. Tätä ennen he ehtivät kuitenkin kokemaan sisäisen seikkailun, joka kevensi heidän elämänsä illankoittoon kytkeytyvää eksistentiaalista taakkaa", kirjoitettiin New York Timesin edellisen linkin takaa löytyvässä, Psykedeeliuutisten suomentamassa artikkelissa.

Gasser esitelmöi viimevuotisessa, New York Cityssä järjestetyssä Horizons: Perspectives in Psychedelic Research[6] -konferenssissa. Esitettyään pilottitutkimuksensa tulokset, Gasser kertoi hakeneensa menestyksekkästi erityislupaa LSD:n käytölle terapiatyössään, johon kuuluu sekä yksilö- että ryhmäterapiaa. Tällä hetkellä hänellä on lupa 7 potilaan hoitamiseen LSD:llä; kolmelle näistä on varattu kymmenen tunnin pituinen terapiaistunto tämän kuun aikana.

Gasserin toimisto sijaitsee Solothurnin, Luoteis-Sveitsissä sijaitsevan kylän hiljaisella kadulla. Rakennus on kuin kenen tahansa terapeutin: sisäänkäynnillä on yksinkertainen kyltti, ja valkoisesta odotushuoneesta löytyy kirjahyllyjä, maalauksia ja huonekasveja. Jonkin verran psykedeelinen vaikutelma tulee Gasserin terapiahuoneesta, joka on varustettu lokoisilla sohvilla ja istumatyynyillä, Buddha-patsaalla ja laadukkaalla äänentoistolla, jolla on epäilemättä roolinsa terapiasessioissa.

Tässä huoneessa tri. Gasser antaa elämäntyötään kartoittavan haastattelun.

VICE: Pitääkö paikkansa, että olet tällä hetkellä ainoa ihminen maailmassa, jolla on laillinen lupa tarjota potilailleen LSD-avusteista terapiaa?

Peter Gasser: Näin on. Kiintoisaa on, että ystäväni tri Peter Oehen asuu lähettyvillä, ja hänellä on vastaava lupa MDMA:n hyödyntämiseen[7]. Saksassa psykiatri Torsten Passie on yrittänyt saada lupaa Hortonin oireyhtymän hoitamiseen [ei-psykoaktiivisen --suom.huom] Bromo-LSD:n avulla[8], mutta ainakaan toistaiseksi Saksan viranomaiset eivät ole lupia antaneet. [Psykedeeleistä Hortonin oireyhtymän hoidossa myös Psykedeeliuutisten aiemmassa artikkelissa[9]. --suom. huom.]

Millaisia muiden terapiakeinojen ulottumattomissa olevia mahdollisuuksia LSD tarjoaa?

Olen vakuuttunut aineen hyödyllisyydestä tiettyjen potilaiden hoitamisessa. Koin hyödyt omakohtaisesti kun minulla oli mahdollisuus kokeilla yhdistettä nuorempana, ja olen nähnyt vaikutuksen myös toteuttamissani tutkimuksissa[10] sekä LSD:n avulla hoitamissani potilaissa. Aine tarjoaa mahdollisuuksia, jotka eroavat olennaisissa määrin puhe-, gestalt-, käyttäytymisterapiasta ja muista vastaavista terapiamuodoista. Tämä ei tarkoita, että kyseessä olisi ainoa, aidoin tai paras hoitomuoto. Mielestäni LSD-avusteisella terapialla on kuitenkin paikkansa yhtenä vaihtoehtona. Joillekin ihmisille muuntuneen tajunnantilan kokemuksista ja niiden mahdollistamista henkisistä kokeuksista tai huippukokemuksista voi olla huomattavaa hyötyä, ja tällaisia kokemuksia perinteiset terapiamenetelmät eivät mahdollista.

Millaisille potilaille hoitoa tarjotaan? 

LSD-tutkimuksessani koehenkilöinä oli pelkästään syöpäpotilaita. Lähtökohtana oli, että kuolettavasta sairaudesta kärsivät joutuvat kohtaamaan eksistentiaalisia kysymyksiä, jotka saattavat aiheuttaa ahdistusta. Itsensä kohtaaminen syvällisellä tasolla -- joka on usein LSD-kokemusten keskeinen elementti -- voi auttaa elämän peruskysymysten käsittelyssä. Rentoutuminen ja hyväksyminen helpottuvat, minkä seurauksena kuoleman käsittelyyn liittyvää ahdistusta on mahdollista työstää. Tarkoituksenani on tutkia LSD:n potentiaalia myös muunlaisten ongelmien käsittelyssä.

Tutkimuksessa keskityttiin syöpäpotilaisiin, mutta on monia muitakin elämäntilanteita, joissa ihmiset joutuvat kohtaamaan syviä, tärkeitä kysymyksiä, ja tässä LSD:stä voi nähdäkseni olla hyötyä. Vaikea kysymys on, onko perusteltua rajata aine vain potilaille, vai voisiko siitä olla hyötyä myös terveille koehenkilöille: on ilmeistä, että lääketieteellisen ja terapeuttisen kontekstin ulkopuolella monilla terveillä ihmisillä on aineen kanssa hyviä, merkittäviä kokemuksia jokaikinen viikonloppu.

Millaisten lääketieteellisten ongelmien kanssa LSD:stä voi olla hyötyä? Millaisiin tarkoituksiin aine ei toimi? Erityisluvan hyvänä puolena on, ettei käyttöä tarvitse rajata syöpäpotilaisiin: voin hakea lupaa minkä tahansa ongelman hoitamiseen olettaen, että kykenen selittämään, mihin LSD tarkalleen voisi auttaa, ja miksi se toimisi. Jos hakemukseni hyväksytään Sveitsin hallinnossa, saan luvan käyttää ainetta määrittämääni tarkoitukseen.

Oletko soveltanut hoitoa sellaisiin potilaisiin, joiden kanssa sinulla on jo aiemmin ollut hoitosuhde, vai oletko erityisluvan myötä etsinyt hoidettavaksesi uusia potilaita, joille LSD-terapiasta voisi olla hyötyä?

Sekä että. Ensimmäinen lupani koski potilasta, jonka kanssa olin ollut hoitosuhteessa jo pitkän aikaa. Häntä käytettiin lapsena järkyttävällä tavalla hyväksi, minkä seurauksena hän kärsii dissosiaatiohäiriöstä. Lähtökohtanani oli, että LSD saattaisi auttaa, koska myös sen aiheuttama tila on tietyllä tavalla dissosiatiivinen. Kun turvallisissa olosuhteissa ei kuitenkaan ole seksuaalisen väkivallan uhkaa, hän on LSD-sessioidensa avulla saanut dissosiaatiotiloistaan paremman otteen. Keskustelin asiasta Sveitsin hallinnon kanssa, ja luvat hoitoon annettiin koska hypoteesiani pidettiin varteenotettavana. Nähdäkseni hoidosta on ollut asiakkaalleni merkittävää hyötyä: hän kokee selvästi hyötyneensä kahdesta tähänastisesta LSD-sessiosta. Minuun on ottanut yhteyttä monia eri hoitomuotoja kokeilleita ihmisiä, jotka tahtoisivat kokeilla LSD-terapiaa.

Onko LSD:n käyttösovelluksissa liikkumavaraa?

Luonnollisesti -- erityislupa annetaan hoitoon, jolloin tarkoituksena on nimenomaisesti hoitaa ihmisiä kullekin henkiökohtaisesti räätälöidyllä tavalla. Yhdelle potilaalle saattaa riittää yksi LSD-sessio, toiselle kahdeksankin hoitokertaa saattaa olla perusteltua. Menetelmä valitaan tilanteen mukaan. Tutkimusolosuhteissa kaikki potilaat saavat saman annoksen, mutta terapiassa on tilaa soveltaa.

Miten annostukset ja käyttökerrat sekä -tiheys päätetään?

Lupani sallivat minun antaa enimmillään 200 mikrogramman annoksia. Hain lupia tähän rajaan asti, ja kyseistä annostusta käytettiin myös tutkimuksessani. Ensikertalaiset saavat kuitenkin vain 100 mikrogrammaa, jota pidän riittävänä ja viime kädessä soveltuvampana määränä. Liian suuret annokset voivat aiheuttaa pelkotiloja, tai liiallinen voimakkuus voi rentoutumisen sijaan johtaa kamppailuun. Kaikki riippuu kuitenkin tilanteesta ja siitä, mikä on lääketieteellisestä perspektiivistä sopiva lähestymistapa. Voin hakea lupaa korkeammillekin annoksille, mutta annosmäärät on pystyttävä perustelemaan. Sama pätee hoitokertojen tiheyteen.

Ovatko hoitoa saaneet päätyneet kokeilemaan yhdisteitä jälkeenpäin omin päin?

Tutkimukseen osallistuneet sanoivat, ettei kokemuksen kiinnostavin osa ollut aine yksinään, vaan musiikki ja terapeutin ohjaus, hoito kokonaisuudessaan, olivat olennaisessa roolissa. Kyse ei siis ole pelkästä aineesta, ja tällä on nähdäkseni suuri merkitys. Koen myös tärkeäksi mainita, että pääosin olen hoitanut elämänsä jälkipuoliskolla olevia. Jos aineet itsessään kiinnostaisivat, näillä ihmisillä olisi ollut mahdollisuus hankkia niitä milloin tahansa -- aineita liikkuu esimerkiksi trancebileissä.

Kertoisitko jostain toisesta hoidettavastasi? Mikä saa hakeutumaan tämän hoidon pariin, ja millä perusteilla LSD-terapia näyttäytyy hyödyllisenä vaihtoehtona?

Eräs mielenkiintoinen tapaus oli filosofian tohtoriksi opiskeleva nuori mies, joka on kärsinyt rajusta ahdistushäiriöstä. Hän kokee ryhmätilanteisiin osallistuessaan ja esitelmöidessään lamauttavaa stressiä. Hän on käynyt läpi pitkää hoitoa, johon kuuluu niin lääkehoitoa, psykologista hoitoa kuin jungilaista psykoanalyysiakin. Hän pitää terapeutistaan, mutta on todennut terapian tarjoaman avun rajalliseksi, koska tuollaisessa hallitussa tilanteessa sosiaalinen ahdistus ei nouse pintaan.

Ehdotin hänelle LSD:n kokeilemista järjestämässäni pienessä ryhmäterapiasessiossa. Virkamiesten vakuuttaminen ryhmäterapian hyödyllisyydestä yksilöterapiaan verrattuna ei ollut helppoa, mutta sain kuitenkin hiljattain tarvittavat luvat. Hän oli käsittääkseni alun perin olettanut, että tarjolla olisi LSD-avusteista yksilöterapiaa, minkä vuoksi ajatus ryhmäterapiasta arvelutti häntä. Huoneessa oli lisäkseni vain kolme potilasta. Hän kuitenkin otti tilanteen haasteena, ja kuvaili kokemustaan jälkeenpäin fantastiseksi. Hän sanoi, ettei ollut koskaan aiemmin elämässään kokenut vastaavaa helppoutta sosiaalisessa tilanteessa. Minun näkökulmastani kyseessä oli merkittävä läpimurto. Nyt hänen tavoitteenaan on integroida tuo kokemus elämäänsä ja työhönsä. On merkillepantavaa, että hän sanoi, ettei vastaavan session toistaminen aivan lähitulevaisuudessa tunnu tarpeelliselta: hän tahtoo ensin soveltaa kokemuksessaan oppimaansa käytäntöön, ja vasta sitten kokeilla ainetta uudessa sessiossa.

Onko potilaillasi ollut huonoja kokemuksia?

Eräs vanhempi, 74-vuotias rouva osallistui erääseen ryhmäterapiasessioon. Hän on kärsinyt migreeneistä yli suuren osan elämäänsä, yli 50 vuoden ajan. Hän otti minuun yhteyttä kysyäkseen, voisiko LSD-avusteinen terapia auttaa. LSD:n potentiaalista migreenien hoidossa on jonkin verran anekdootteja, joten hain hänen hoitoonsa tarvittavat luvat. Hänen kokemuksensa oli rankka; hän ei luottanut hoitotilanteeseen. Kyse saattoi olla riittämättömästä valmistelusta. Hän oli poissa tolaltaan, ja koki olonsa vieraantuneeksi -- myös minusta. Hänessä heränneen vainoharhaisuuden laannuttaminen vaati intensiivistä keskustelua.

Lopulta hän kuitenkin rauhoittui ja session loppuosuus sujui hyvin; hänen migreeneihinsä LSD ei kuitenkaan auttanut. Hänelle muodostui kokemukseensa hyvin eksistentiaalinen näkökulma; uskon hänen vieraantumiskokemuksensa liittyvän tähän. Hän käsitteli vanhenemistaan ja kuoleman lähestymiseen liittyviä kysymyksiä. Voisi sanoa, että elämän lähestyvään loppuun liittyvät eristäytyneisyyden ja yksinäisyyden ulottuvuudet kävivät aiempaa selkeämmäksi. Kokemus ei ollut helppo.

LSD ei muuta kaikkea hyväksi. Kokemukset voivat olla todella rankkoja, ja terapeutin tai oppaan läsnäolo voi olla todella merkittävä tekijä niiden hyväksymisessä ja integraatiossa.

Kirje, jossa Sveitsin terveysministeriö myöntää vuoden ajaksi luvan LSD:n hyödyntämiseen  yhdellä koehenkilöllä -- tämän lähemmäs varsinaista reseptiä ei toistaiseksi ole päästy.

Mikseivät muut lääkärit tai terapeutit ole hakeneet vastaavia lupia? Miksi juuri sinä?

Miksi juuri minä? Psykedeelit ovat kiinnostaneet minua pitkään, mutta olin myös onnekas saadessani luvat alkuperäiseen LSD-tutkimukseeni, joka teki minusta tunnetun tutkijan. Jos ettinen komitea olisi torjunut tutkimusluvat, homma olisi saattanut keskeytyä siihen paikkaan. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet, ja lupien saaminen ja tutkimuksen tekeminen on nähdäkseni helpottunut. Keskeisin rajoittava tekijä lienee rahoitus. Palkkaa ei ole tarjolla, ja työ myös vaatii paljon aikaa. Koen tämän kuitenkin hyvin palkitsevaksi alaksi, ja kohtaan jatkuvasti työstäni kiinnostuneita ihmisiä. Se avaa ovia maailmalle.

Artikkelin kirjoittaja Kevin Franciotti on freelance-journalisti, jonka psykedeelitutkimusta käsitteleviä artikkeleita on aiemmin julkaistu New Scientistissä[11] ja Reasonissa[12].

Viitteet:
[1] The Medical History of Psychedelic Drugs, 2007
[2] Fimea: Erityisluvat
[3] Psycholytic Therapy with MDMA and LSD in Switzerland, MAPS 1995
[4] LSD-assisted psychotherapy for anxiety associated with a life-threatening disease: A qualitative study of acute and sustained subjective effects, 2014

[5] Happo valuu takaisin tieteen valtavirtaan – LSD-terapia kuolemaan liittyvän ahdistuksen hoidossa, Psykedeeliuutiset, 2014

[6] Ecstasy and Acid in Your Medicine Cabinet? Doctors Explore Psychedelics

[7] A randomized, controlled pilot study of MDMA (±3,4-Methylenedioxymethamphetamine)- assisted psychotherapy for treatment of resistant, chronic Post-Traumatic Stress Disorder (PTSD), 2013

[8] The Use of LSD, Psilocybin, and Bromo-LSD for the Treatment of Cluster Headaches - Torsten Passie, 2012

[9] Itsemurhapäänsärky - haluaisitko sinäkin kuuman jääpiikin silmäkuoppaasi?, Psykedeeliuutiset 2011

[10] Safety and Efficacy of Lysergic Acid Diethylamide-Assisted Psychotherapy for Anxiety Associated With Life-threatening Diseases, 2014

[11] LSD’s ability to make minds malleable revisited, New Scientist 2014

[12] Psychedelic Science, Reason 2014

Tutkija kuvaa psilosybiinihoitoa "traumatisoivan kokemuksen vastakohdaksi"

Alkuperäinen artikkeli: [Interview] Michael Bogenschutz likens psilocybin treatment to ‘reverse PTSD’, Stichting Open, 05.08.2015.

Addiktioihin erikoistunut psykologi Michael P. Bogenschutz työskentelee New Yorkin Yliopiston psykiatrian osastolla. Aiemmin hän on työskennellyt myös New Mexicon yliopiston psykiatrian ja käyttäytymistieteiden osastolla.

Bogenschutzin työ on keskittynyt paljolti olemassaolevien hoitomuotojen uusiin sovelluksiin. OPEN-säätiö [Hollantilainen psykedeelitutkimussäätiö --suom. huom.] haastatteli häntä liittyen hänen tutkimukseensa psilosybiinin tehosta alkoholiriippuvuuden hoidossa[1]. Tutkimus on ensimmäinen laatuaan.

Kuvailisitko uraasi? Miten päädyit psykedeelitutkimuksen äärelle?

Urani on keskittynyt kliiniseen hoitotyöhön ja, erityisesti viimeisten 10-15 vuoden aikana, addiktioihin liittyvään kliiniseen tutkimukseen. Minua on aina kiinnostanut ihmisten psykologisten muutosten toimintamekanismit ja se, miten ongelmallisiin käyttäytymismalleihin liittyviä muutoksia voidaan edesauttaa.

Potilaiden parissa työskennellessä voidaan huomata, että osa ihmisistä lopettaa käyttönsä seinään, toiset taas kulkevat asteittain kohti raittiutta, tai ongelma vain hellittää ajan kuluessa; jotkut retkahtavat kerta toisensa jälkeen, eikä heidän tilansa osoita kohentumisen merkkejä. Äkilliset, jyrkät muutokset käyttäytymisessä eivät ole harvinaisia, ja tätä ilmenee muuallakin kuin addiktioiden piirissä. Pidän tätä mielenkiintoisena ilmiönä niin tieteellisestä, psykologisesta kuin kliinisestäkin näkökulmasta. Miksi näin tapahtuu joillekin ihmisille muttei toisille?

Kiinnostukseni psykedeelitutkimukseen syntyi aloittaessani työt New Mexicon yliopistossa (NMY) vuonna 1994. Tuohon aikaan Rick Strassman tutki suonensisäisesti annostellun DMT:n vaikutuksia. Pian saapumiseni jälkeen Strassman lähti NMY:stä, ja koska olin vasta aloittanut laitoksessa, aihepiirin parissa tapahtuva tutkimus ei vaikuttanut realistiselta suunnitelmalta. Psykedeelitutkimus palasi mieleeni vasta nähtyäni Roland Griffithsin vuoden 2006 julkaisun, jossa selvitettiin psilosybiinin vaikutuksia terveisiin koehenkilöihin.

Niin löydökset itsessään kuin se tosiasia, että tämäntyyppinen tutkimus oli ylipäänsä mahdollista, tekivät minuun suuren vaikutuksen. Julkaisussa kuvataan psilosybiinin välittömiä vaikutuksia koehenkilöihin, ja mystistyyppisten kokemusten korkeaa esiintymistiheyttä. Kliinisestä näkökulmasta erityisen olennaisia olivat huomiot psilosybiinin aiheuttamista pitkäaikaisista muutoksista asenteissa, emotionaalisissa tiloissa ja ihmissuhteissa. Kahta vuotta myöhemmin julkaistu seurantatutkimus osoittaa yhden suhteellisen voimakkaan psilosybiiniannoksen vaikutusten pysyvyyden. Pidin tutkimusta todella mielenkiintoisena, ja ajatus tämäntyyppisten lääkeaineiden kliinisestä tutkimuksesta alkoi tuntua varteenotettavalta.

Erilaisilla riippuvuuksilla on valtavia kansanterveydellisiä vaikutuksia. Miksi juuri alkoholiin liittyvät ongelmat kiinnostavat?

Riippuvuudet ovat kiinnostava alue yleisemminkin, mutta yleisyydessään ja tuhoisuudessaan alkoholiriippuvuus oli looginen aloituspaikka. Aihepiiriin perehtyessäni kävi ilmeiseksi, että psykedeelien tehoa alkoholismin hoidossa oli tutkittu laajasti jo 1950-luvun lopulla. [Vuonna 2012 toteutettua meta-analyysitutkimusta voi katsoa tästä[2]. --suom. huom.]

Yhdysvalloissa AA-liikkeen filosofia näyttelee merkittävää roolia addiktioiden hoidoissa. Siinä painotetaan riippuvuusprosessien henkisiä elementtejä sekä henkisen hyvinvoinnin tärkeyttä paranemisessa. Myös tätä pidän kiinnostavana.

Millaisia eroja psilosybiinin ja LSD:n välillä on tällaisessa tutkimuksessa?

Psilosybiinillä on kaksi käytännön etua. Ensimmäinen on se, että sen vaikutus on huomattavasti lyhyempi – kuusi tuntia verrattuna LSD:n kymmeneen. Tämä helpottaa psilosybiinin käyttöä avohoitomallin puitteissa. Toisin sanoen, ainetta voidaan annostella normaalin työpäivän kuluessa, kun taas LSD-sessiot saattavat jatkua myöhään iltaan saakka. Toinen merkittävä syy on, että LSD:hen liittyy huomattavasti enemmän kielteisiä stigmoja. Monet kantavat käsitystä LSD:stä erittäin vaarallisena, pelottavana huumeena, ja on totta, että 60-luvulla LSD:n käytöllä oli haittavaikutuksensa. Nuo haittavaikutukset liittyivät monesti siihen, että pitoisuudeltaan tuntematonta ainetta otettiin valtavia annoksia, eikä tuohon aikaan vielä kovinkaan hyvin ymmärretty käyttökontekstin tärkeyttä kokemuksen lopputuloksen suhteen. Kliinisessä mielessä niin LSD:tä kuin psilosybiiniäkin voidaan pitää huomattavan turvallisina aineina, kun niitä hyödynnetään tarkkaan valvotuissa tutkimusolosuhteissa. Tämän lisäksi vaikutusta on myös sillä, että vaikka käyttämämme psilosybiini onkin synteettistä, assosiaatiot "sieniin" tai "luonnollisiin aineisiin" rauhoittavat ihmisiä.

Minkätyyppiset ihmiset halusivat osallistua tutkimukseenne?

Haimme paikallisia osallistujia mainoksilla, joissa etsittiin nimenomaisesti sellaisia ihmisiä, jotka eivät vielä olleet minkään hoidon piirissä, koska tarkoituksenamme oli tutkia psilosybiinihoidon tehoa ainoana hoitomuotona. Kriteereinä oli alkoholiriippuvuus, muutoin hyvä terveydentila ja vakavien psykiatristen sairauksien puute. Albuquerquessa toteutetun tutkimuksemme potilaat olivat työelämässä, ja heillä oli ainakin jonkin verran sosiaalisia tukirakenteita. Alkoholiriippuvuuden keskimääräinen pituus oli 15 vuotta, osallistujien keski-ikä oli 40, ja joukkoon kuului kuusi miestä ja neljä naista. Osalla oli joitakin aiempia kokemuksia psykedeeleistä, mutta enemmän käyttäneet rajasimme pois.

Yhtenä huolenaiheenamme oli, että jotkut saattaisivat haluta osallistua, koska olivat kiinnostuneita nimenomaisesti psilosybiinistä. Etsimme nimenomaisesti ihmisiä, jotka halusivat muuttaa juomiseen liittyviä käyttäytymismallejaan ja olivat avoimia uudenlaisia hoitomenetelmiä kohtaan.

Kuvailisitko niitä puitteita, joissa tutkimus toteutettiin?

Avohoitoklinikkamme rakennettiin näyttämään mahdollisimman paljon mukavalta, sohvalla varustetulta olohuoneelta. Suurimman osan istunnon kestosta osallistujilla oli yllään silmälaput ja kuulokkeet – musiikki oli valikoitu nimenomaisesti näihin olosuhteisiin –, ja heitä ohjeistettiin keskittymään sisäiseen kokemukseensa, hyväksymään ja tutkimaan esillenousseita asioita. Kerroimme etukäteen, minkälaisia kokemuksia on mahdollisesti odotettavissa, ja ohjeistimme kokemusten mahdollisimman hedelmälliseen hallintaan. Pidimme keskeisenä tekijänä intention asettamista etukäteen. Tässä yhteydessä tavoitteena saattoi olla esimerkiksi kokemus, joka opettaa tekemään myönteisiä, juomista tai muita asiaan liittyviä tekijöitä koskevia muutoksia. Osallistujat jätettiin pääsääntöisesti omiin oloihinsa. Kahden terapeutin tiimi tarjosi tukea ja oli valmiina puuttumaan tilanteen kulkuun tarvittaessa; muussa tapauksessa he varmistivat puolen tunnin tai tunnin välein, että koehenkilöllä on kaikki kunnossa. Istunnon lopussa osallistujille tarjottiin mahdollisuus puhua kokemuksestaan. (Koehenkilöille annettiin psilosybiiniä yhdessä tai kahdessa valvotussa istunnossa; tämän lisäksi he saivat myös Motivaatiota edistävää terapiaa (MET) sekä terapiaistuntoja, joiden tarkoituksena oli psilosybiinisessioiden valmistelu sekä jälkityöstäminen --toim. huom.)

Osassa varhaisia LSD-tutkimuksia tutkijoiden tarkoituksena oli luoda delirium tremensiä (DT, juoppohulluus), alkoholiriippuvaisten toisinaan kokemia rankkoja vieroitusoireita muistuttava tila. Tällaiset tilat ovat usein alkoholiriippuvaisten elämän käännekohtia, ja ajateltiin, että LSD:llä voisi olla samantyyppisiä vaikutuksia. Koehenkilöt läpikävivät mystisiä, transsendenttisiä kokemuksia, jotka vaikuttivat pysyvästi heidän käyttäytymiseensä. Voisitko kuvailla huippukokemusten vaikutusta tutkimuksenne potilaisiin?

Psykologian tai biologian näkökulmista teorioita tai dataa näiden ilmiöiden selittämiseksi ei vielä ole olemassa. Kun tavoitteena on tarttua ongelmiin ja tehdä niihin liittyviä muutoksia elämässä, monet läpikäyvät ykseyden kokemuksia, jotka ovat mystisen kokemusten tunnusmerkkejä: Tunne yhtenäisyydestä koko luomakunnan tai Jumalan kanssa, sekä voimakas, syvän emotionaalisen tason kokemus rakkaudesta ja yhteydestä. Tähän liittyy itseen kohdistuva rakkaus, myötätunto ja hyväksyntä. Ääneen sanottuna tämä saattaa kuulostaa mitättömältä, mutta sellaiselle ihmiselle, jolta tunne rakastetuksi tulemisesta on saattanut puuttua koko elämän ajan, kokemus on äärimmäisen voimakas. Joissain tapauksissa osallistujat kertoivat juomisensa olleen reaktio rakkauden tai rakastettavuuden tunteen puutteeseen, ja tutkimuksen tarjoaman kokemuksen myötä tarve kompensoida tuota puutetta juomalla hellitti monella.

Tämäntyyppiseen kokemukseen liittyy muunkinlaisia muutoksia. Ihmiset löytävät muutoksen mahdollisuuteen liittyvää optimismia, kokevat, että elämä voi muuttua koska ovat läpikäyneet jotain niin täydellisesti mistään kuviteltavissa olevasta poikkeavaa. Monet viettävät huomattavan osan istunnosta perheeseen ja ihmissuhteisiin liittyvien kysymysten parissa, ja pohtivat juomisen aiheuttamaa katumusta, syyllisyyttä ja niin muihin kuin itseensäkin kohdistuvia haittoja. Sessioiden jälkeen monet puhuvat sosiaalisesti myönteisistä arvoista, hyvästä vanhemmuudesta tai yhteiskunnallisiin asioihin myötävaikuttamisesta. Olemme mitanneet huomattavaa juomishimon laskua sekä lisääntynyttä luottamusta omaan kykyyn muuttaa juomatottumuksiaan.

Miten on mahdollista, että jokin aine aiheuttaa pysyviä muutoksia käyttäytymisessä yhdellä tai muutamalla käyttökerralla? Onko todistusaineistoa, joka auttaa ymmärtämään ilmiötä?

Minulla ei ole tarjota vastausta. Aivoissa tapahtuu monenlaisia asioita, joita ollaan alkamassa tutkia ennen ja jälkeen psilosybiinisessioita toteutettavien MRI-kuvausten avulla. Toistaiseksi ei tiedetä, miten yksittäinen vahva kokemus voi johtaa tällaisiin pysyviin muutoksiin.

Mielestäni selkein analogia on traumaperäinen stressihäiriö (PTSD), jossa yksittäinen traumaattinen tapahtuma voi muuttaa ihmisen arkikokemusta pysyvästi. Vaikka niihin usein liittyy myös fyysistä väkivaltaa, ovat tällaiset traumat toisinaan pelkästään psykologisen tason ilmiöitä. PTSD on esimerkki siitä, kuinka yksittäinen voimakas kokemus voi aiheuttaa pysyviä psykologisia sekä mitattavissa olevia biologisia muutoksia aivojen toiminnassa ja rakenteessa. Psilosybiinin vaikutusta voidaan kuvata eräänlaisena käänteisenä PTSD:nä – kokemuksena, jonka myönteinen voimakkuus jättää mieleen ja aivoihin pysyvän jäljen.

Monesti sanotaan, että addiktio on harhapoluille ajautunutta henkisyyden etsintää. Kommentoisitko näkemystä?

Carl Jungin mukaan päihdeaineiden vaikutukset tarjoavat (rajatuissa määrin) kokemuksia yhteydestä, ykseydestä, hyvinvoinnista ja rakastetuksi tulemisesta. Tätä voidaan ajatella harhautuneena mystisen tai inhimillisen yhteyden etsintänä, tapana kokea luotettavaa emotionaalista kytköstä johonkin itsen ulkopuoliseen. Tarkoituksena on löytää jonkinlaista hoivaa. Tämä voi olla hyödyllinen tapa jäsentää ja uudelleenmuotoilla ihmisten kamppailua addiktioidensa kanssa: kyse ei ole pelkästään hedonistisesta nautinnontavoittelusta vaan aidosta eheydenkaipuusta. Mikäli eheyttä ei löydy terveellisimmistä lähteistä, tämä voi helposti muodostua ansaksi.

Tutkimuksenne lopputulokset vaikuttavat huomattavan lupaavilta: kaikkien osallistuneiden tila koheni selkeästi. Tutkimuksen otos oli kuitenkin pieni. Onko tarkoituksenanne jatkaa kliinisiä kokeita?

Tämä oli pilottitutkimus, jossa ei ollut kontrolliryhmää. Tutkimuksen tarkoituksena oli osoittaa tällaisen tutkimuksen käyttökelpoisuus. Osoitimme kliinistä kohentumista sekä korrelaation kokemuksen voimakkuuden ja kohentumisen asteen välillä. Tässä vaiheessa tuloksiamme on syytä pitää suuntaa-antavina, ei siis missään mielessä lopullisina tai yksinään vakuuttavina todisteina. On tehtävä huomattavasti laajempia, kontrolloituja kokeita. Tällä hetkellä käynnissä oleva tutkimuksemme pyrkii kattamaan 180 alkoholiriippuvaista, ja sen pohjalta menetelmän toimivuutta voidaan arvioida jo huomattavasti paremmin. Tutkimuksen loppuunsaattamisessa kestää vuosia – tämänhetkisen arviomme mukaan puhutaan viidestä.

Näetkö muita kuin tieteellisiä esteitä, jotka voisivat jälleen johtaa psykedeelitutkimuksen keskeyttämiseen? Uskotko psykedeeliterapian kehittyvän vakiokäytännöksi?

Näitä aineita ymmärretään tieteellisessä mielessä paremmin kuin 60-luvulla niin vaikutusten kuin mahdollisten riskienkin osalta. Tiedämme, kuinka riskit on kliinisissä tutkimusolosuhteissa mahdollista minimoida. Kliinistä psykedeelitutkimusta tehdään vakavastiotettavien, kokeneiden tutkijoiden toimesta, jotka lähestyvät tekemäänsä työtä huolellisesti ja tieteellisellä perinpohjaisuudella. Myös suuri yleisö ymmärtää psykedeelejä paremmin kuin 50 vuotta sitten. Lähestymistavan on oltava tasapainoinen, ja perusteettomia ylitulkintoja sekä yliampuvia väitteitä ja odotuksia on vältettävä. Ihmisiä on muistutettava niistä olennaisista riskeistä, joita esiintyy kun aineita käytetään valvottujen olosuhteiden ulkopuolella.

Vaikka olen monien kentälläni työskentelevien lailla toiveikas sen suhteen, että löydöksemme tulevat johtamaan merkittäviin edistysaskeliin addiktioiden hoidossa, mikään aine ei ole taikalääke. Jokaisessa hoitomuodossa on rajoituksensa. Riippuvuus on monimutkainen, pitkäaikainen häiriötila, eikä kaikkia potilaita ole mahdollista parantaa yhdessä tai kahdessa hoitosessiossa, eikä kaikkia riskejä myöskään ole mahdollista eliminoida. On kuitenkin perusteltua toivoa, että kykenemme osoittamaan toistettavissa olevia hyötyjä sekä kasvattamaan matkan varrella ymmärrystämme käyttäytymisen muutoksiin liittyvän psykologian ja biologian kentillä.

Dara Colwell

Viitteet:
[1] Psilocybin-assisted treatment for alcohol dependence: A proof-of-concept study, 2015
[1] Lysergic acid diethylamide (LSD) for alcoholism: meta-analysis of randomized controlled trials, 2012

MDMA-avusteinen terapia kuolettaviin sairauksiin liittyvän ahdistuksen hoidossa

Alkuperäinen artikkeli SFGate-sivustolla: Ecstasy therapy approved for trial in Marin County, 26.05.2015.

Tutkimusta johtava tri. Philip Wolfson ja terapeutti Julane Andries MDMA-tutkimuskeskuksessa Kalifornian San Anselmossa. Tutkimussessiot videoidaan kahdella kameralla prosessin dokumentoimiseksi, ja jotta FDA voi arvioida sessioissa käytettyjä terapeuttisia menetelmiä. MAPSin sponsoroima tutkimus selvittää MDMA-avusteisen psykoterapian tehoa hengenvaarallisten sairauksien aiheuttaman ahdistuksen hoidossa.

Ekstaasinakin tunnettu empatogeeni MDMA kiellettiin kolme vuosikymmentä sitten Yhdysvalloissa ja suuressa osassa läntistä maailmaa. 2000-luvun alkupuolella tutkimus on jälleen käynnistynyt. Tutkimus MDMA-avusteisen terapian tehosta traumaperäisen stressihäiriön hoidossa on jo pitkällä, ja MDMA:n tehoa sosiaalisesta ahdistuksesta kärsivien autistien hoidon apuvälineenä tutkitaan myös.

Kaliforniassa toimivalle tutkimusryhmälle on jokin aika sitten myönnetty luvat tutkia MDMA:ta hyödyntävän terapian vaikutusta syövästä ja muista potentiaalisen tappavista sairauksista kärsivien ahdistuksen hoidossa.

San Anselmossa työskentelevä ja jo pitkään MDMA:ta hyödyntävän terapian puolesta puhunut Tri. Philip Wolfsonin tutkimus kattaa 18 koehenkilöä. Tutkimus toteutetaan seuraavan vuoden aikana Wolfsonin mäen laella sijaitsevassa, viihtyisässä psykoterapiakeskuksessa Tamalpais-vuoren tuntumassa.

Terminaalidiagnoosi aiheuttaa usein rampauttavaa ahdistusta, pelkoa ja masennusta. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, voidaanko usealla pitkällä, MDMA-avusteisella terapiaistunnolla auttaa näistä kärsiviä potilaita löytämään rauhaa.

MDMA poikkeaa merkittävästi ahdistuksen hoitoon tyypillisesti käytettävistä lääkkeistä. Aine ei turruta tai lamaannuta; sen sijaan neljän tai viiden tunnin mittainen, MDMA:ta hyödyntävä psykedeelikokemus saattaa tarjota hyvinkin transformatiivisia kokemuksia kun sitä otetaan turvallisessa, miellyttävässä ympäristössä koulutettujen terapeuttien seurassa (jotka tutkimuksessa toimivat mies-nainen-pareina).

MDMA tukee Wolfsonin mukaan "syvää, merkityksellistä ja poikkeuksellisen tehokasta psykoterapiaa". Tutkimus on hänelle poikkeuslaatuisen henkilökohtainen. 1980-luvulla hän ja silloinen vaimonsa Alice työskentelivät MDMA:ta hyödyntävän terapeutin kanssa käsitelläkseen sitä henkistä sekasortoa, joka liittyi heidän teini-ikäisen Noah-poikansa taisteluun leukemian kanssa.

Lapsen menettämisen tuska

Noah menehtyi, mutta kokemus ohjasi Wolfsonin omistamaan elämänsä löytämään keinoja, joiden avulla tällainen terapia voidaan tuoda saataville perheille, joiden lapsi tai muu läheinen tekee kuolemaa.

Keino on löytynyt: Wolfson on saanut Yhdysvaltain FDA- ja sekä DEA-virastoilta tutkimusluvat, joiden haltijalla on mahdollisuus tehdä ihmiskoehenkilöillä toteutettavaa tutkimusta toistaiseksi laittoman substanssin avulla.

FDA:n tiedottaja Sandy Walsh kertoo virastonsa todenneen aiempien MDMA-tutkimusten osoittavan aineen turvallisuuden oikeanlaisissa olosuhteissa.

"Jos jokin lääke osoittaa tehonsa vakavan sairauden hoidossa, ja sen turvallinen käyttö kyseisen potilaspopulaation keskuudessa voidaan osoittaa mahdolliseksi", Walsh sanoo, "velvollisuutemme on arvioida todistusaineistoa ja ryhtyä aineiston tukemiin toimenpiteisiin, esimerkiksi sallimalla pilottitutkimuksen käynnistäminen."

Muutkin liittovaltion edustajat ovat osoittaneet mielenkiintoa MDMA-tutkimusta kohtaan. NIMH:in johtaja tri Thomas Insel kertoo virastonsa seuraavan useita yksityisesti rahoitettuja tutkimuksia, joissa pyritään hoitamaan monenlaisia psyykkisiä ongelmia psykedeeliavusteisella terapialla.

"Kyseessä on todella mielenkiintoinen ja erittäin tehokas, uudenlainen lähestymistapa", Insel toteaa. "Kyse ei ole MDMA:sta yksinään – olennaista on hoidollinen konteksti, jossa hyödynnetään aineen vaikutuksen tarjoamia hyödyllisiä perspektiivejä ja kohentuneita kykyjä, ja näiden soveltaminen laajemmassa psykoterapeuttisessa kontekstissa."

8-tuntisia terapiasessioita

Wolfsonin tutkimukseen osallistuvat käyvät ensin valmistavassa terapiassa. Koehenkilöistä kolmetoista osallistuu tämän jälkeen kolmeen kahdeksan tunnin mittaiseen terapiasessioon aineen vaikutuksen alaisena. Loput viisi tulevat saamaan plasebokapselin.

Terapiaistunton jälkeisten seurantaistuntojen ja psykologisen testauksen avulla pyritään arvioimaan osanottajien mielenterveydellistä tilaa ja hyvinvointia. Kaikkinensa prosessissa kestää viitisentoista kuukautta. Niille, joille arvotaan tutkimuksessa lumelääke, tarjotaan myöhemmin mahdollisuus Wolfsonin ja tämän kumppanin, laillistettuna perheterapeuttina toimivan Julane Andriesin vetämään MDMA-sessioon.

"Ero 50 minuutin mittaisiin terapiasessioihin on merkittävä", Wolfson kuvaa. "Lämpimissä, ystävällisissä puitteissa toteutettavaa istuntoa jatketaan niin pitkään kuin on tarpeen. Hoidettavien kanssa muodostuu läheinen yhteys. MDMA on lähestymistapana vallankumouksellinen, ja sen hyödyntämiseksi on poikettava vakiintuneista käytännöistä."

Marinin piirikunnassa toteutettu projekti on Santa Cruzissa toimivan MAPSin (Monitieteellinen psykedeelitutkimusyhdistys) tukema ja rahoittama. MAPSin aiemmassa tutkimuksessa[1] kartoitettiin menestyksekkäästi MDMA-avusteisen terapian tehoa seksuaalisen hyväksikäytön tai sodan aiheuttaman traumaperäisen stressihäiriön hoidossa (ks. myös seurantatutkimus[2]). Kyseisessä, Journal of Psychopharmacologyssa julkaistussa tutkimuksessa neljä viidesosaa koehenkilöistä sai MDMA-terapiasta merkittävää, pitkäaikaista apua.

MDMA aiheuttaa tyypillisesti lisääntynyttä energisyyttä, euforisuutta, emotionaalista lämpöä ja empaattisuutta, minkä vuoksi aineeseen viitataan "empatogeeninä" tai "entaktogeeninä".

"MDMA voi auttaa tuntemaan haltioitumista, jolla on ahdistusta ja masennusta vähentäviä vaikutuksia", Andries kertoo. "Muisto elinvoimaisuudesta, onnellisuudesta ja haltioitumisesta kulkee mukana myös aineen vaikutusten loputtua."

Kuten useimmilla aineilla, laillisilla tai laittomilla, myös MDMA:lla voi olla vaarallisia sivuvaikutuksia, jotka liittyvät esimerkiksi pulssin kohoamiseen sekä verenpaineeseen. Tästä syystä tutkimukseen ei oteta mukaan sydänongelmista kärsiviä. Valituille tarjotaan seikkaperäinen selonteko mahdollisista sivuvaikutuksista, mutta heille kerrotaan myös, että MDMA:ta on tutkimusolosuhteissa annettu jo yli tuhannelle koehenkilölle ilman merkittäviä ongelmia.

Aine nousi massojen tietoisuuteen 1970- ja 1980-luvuilla. Aluksi sitä hyödynnettiin underground-kemistien, terapeuttien ja psykedeeliväen keskuudessa. Myöhemmin aineelle kasaantkielteistä julkisuutta, koska se toimi läpi yön kestävien reivien keskeisenä polttoaineena. Eräänlaisen sakramentin aseman aine on saavuttanut myös Nevadan Black Rock -aavikon Burning Man -tapahtumassa.

Työ uudelleenluokittelun puolesta

Vuonna 1985 Yhdysvaltain viranomaiset alkoivat iskeä kiihtyvällä tahdilla kasvavaan MDMA-kulttuuriin, joka ilmeni niin aineen viihteellisenä, henkisenä kuin terapeuttisenakin käyttönä. Aine kiellettiin ja sijoitettiin Schedule I -luokkaan. Nämä aineet ovat kaikista tiukimmin rajoitettuja, ja luokituksen määritelmään kuuluu, että aineella on "merkittävä väärinkäyttöpotentiaali eikä lääketieteellistä arvoa". [Tämä siirto tehtiin huolimatta hallituksen omien asiantuntijoiden voimakkaista kehoituksista toimia toisin --suom. huom.]

Wolfson ja muut MAPSin toimijat toivovat tämän ja tulevien, laajempien PTSD-tutkimusten osoittavan FDA:lle ja DEA:lle, että aineen uudelleenluokittelulle on perusteet. Uudelleenluokittelun seurauksena lääkäreillä olisi mahdollisuus kirjoittaa PTSD:stä tai kuolemaan johtavista sairauksista kärsiville reseptejä MDMA-sessioihin koulutetun psykoterapeutin seurassa.

Wolfsonin ja Andriesin kanssa työskentelevä 27-vuotias neurotutkija, tutkimuskoordinaattori John Hartberg toteaa, että valtavirtakulttuuri on alkanut hyväksyä "muuntuneiden, epälineaaristen tilojen olemassaolon" sekä "voimakkaiden mystisten tai henkisten kokemusten merkittävät parantavat vaikutukset."

'Tutkimusalamme on astunut valtavirtaan'

"Tutkimusalueestamme on muodostumassa yleisesti hyväksytty, kiihtyvällä tahdilla kasvava ja potentiaalia tulviva kenttä", Minnesotan yliopiston neurotieteen kandidaatti Hartberg sanoo. Hänen tehtävänään on seuloa tutkimukseen sopivia koehenkilöitä. "Mistään rajatieteestä ei ole kyse", hän toteaa.

Tämä pitänee paikkansa, mutta aivan välittömästi psykiatrit eivät tule ekstaasia määräämään. DEA:n edustaja Joseph Moses toteaa, että vaikka hänen virastonsa onkin myöntänyt MDMA-tutkimukselle lupia, se ei välttämättä tarkoita, että liittovaltion toimijat suhtautuisivat psykedeelien lääkekäyttöön uudenlaisella avoimuudella. Hänen mukaansa viraston roolina on yksinkertaisesti pitää huolta tutkimuksen "turvallisuuteen liittyvän infrastruktuurin" toiminnasta, jotta voidaan varmistaa, että ainetta käytetään tutkimuksen aikana vain osoitettuihin tarkoituksiin.

Muiden liittovaltion tahojen, joista keskeisenä FDA, on edelleen myönnettävä tutkimusluvat laajemmille jatkotutkimuksille sekä arvoitava tutkimusten tuottama aineisto ennen kuin ainetta voidaan alkaa luvallisesti määrätä.

MAPSin johtaja Rick Doblin kuitenkin toteaa olevansa vakuuttunut siitä, että tämä tulee tapahtumaan viiden-kuuden vuoden kuluttua. Hänen mukaansa "kaikista psykedeeleistä juuri MDMA:n vaikutukset ovat suoraviivaisimmin parantavia".

Doblin kertoo Minnesotalaisen nuorenparin, Shane ja Sue Stevensin kokemuksesta esimerkkinä MDMA:n potentiaalisista hyödyistä syövästä kärsiville ihmisille sekä heidän läheisilleen. Heidän kokemuksellaan oli vaikutuksensa myös keskeiseen rahalahjoitukseen, jonka turvin Marinin tutkimusprojekti saatiin käyntiin. 90-luvun puolivälissä 22-vuotiaalla Shanella todettiin munuaissyöpä. Munuainen poistettiin, mutta tauti oli jo ehtinyt levitä keuhkoihin. Hän kävi läpi rajun sädehoidon – 23 tuntia aktiivista hoitoa, jota seurasi tunti oksentamista ja peseytymistä.

"Välimme tulehtuivat", Sue kertoo The Chronicle -lehdelle. "Stressin määrä oli valtava. Mieheni teki kuolemaa, emmekä tienneet, miten asiaan tulisi suhtautua."

Kuoleman kohtaaminen

Suen lapsuudenystävä Tim Butcher ehdotti, että emotionaalista apua saattaisi löytyä erään terapeutin kautta, jolta oli mahdollista saada MDMA:ta. [Terapeutit ovat kaikessa hiljaisuudessa hyödyntäneet MDMA:ta kielloista huolimatta. --suom. huom] Butcherilla oli yhteyksiä psykedeelialakultuuriin, ja hän hankki pariskunnalle pari annosta MDMA:ta. He ottivat aineen kotisohvallaan, ja terapeutti oli koko session ajan tavoitettavissa puhelimitse.

"Aloimme keskustella asioista, joista olimme aiemmin pelänneet puhua. Rakkauden ja ymmärryksen määrä oli valtava", Sue sanoo. "Halasimme, itkimme ja hymyilimme."

Seuraavana päivänä Sue huomasi miehessään täydellisen muutoksen: Shane halusi yhtäkkiä jälleen tehdä asioita joita oli aiemmin rakastanut – esimerkiksi maastopyöräillä ja rullaluistella.

"Aloimme rakastaa elämää, vaikka syövän varjo leijuikin yllämme. Tähän asti olimme pelänneet jokaikistä päivää, koska jokainen aamu tarkoitti heräämistä syövän kanssa. Kokemuksemme myötä aloimme herätä elääksemme."

Shanen elämä syövän kanssa kesti neljä vuotta. Hän kuoli lokakuun toisena päivänä vuonna 1999.

Suurten ikäluokkien viimeinen rutistus

Sydänkohtaus vei 45 vuoden ikäisen Butcherin vuonna 2012. Hänen isänsä Samuel Butcher oli Precious Moments -keräilyhahmoja valmistavan, miljoonaluokan firman perustaja, joten Timillä oli paljon rahaa. Hän jätti MAPSille 1,9 miljoonaa dollaria, josta osa käytettiin artikkelissa käsitellyn tutkimuksen rahoittamiseen.

“Etukäteen en tiennyt, että Tim oli merkinnyt MAPSin testamenttiinsa", Doblin sanoo. "Hän teki lahjoituksensa, koska piti psykedeelien vaikutusta omaan elämäänsä suuressa arvossa. Erityisen tärkeänä hän piti kuolemaan liittyviä terapiasovelluksia."

Doblin uskoo psykedeelien ennen pitkää seuraavan kannabiksen viitoittamaa polkua: Ensin laillistetaan lääkinnällisen käyttö, ja lopulta täyskielloista luovutaan kokonaan.

"Suurten ikäluokkien viimeinen rutistus tulee olemaan kannabiksen ja psykedeelien laillistaminen", Doblin sanoo.


Artikkelin kirjoittaja Don Lattin on Chronicle-lehden entinen toimittaja, joka on julkaissut viisi kirjaa, mm. Timothy Learyn, Ram Dassin ja kumppanien 60-luvun tekemisiä käsittelevän teoksen "The Harvard Psychedelic Club", jonka voi käydä lainaamassa Varjokirjastosta. Lisätietoa: donlattin.com

Viitteet:
[1] A randomized, controlled pilot study of MDMA (±3,4-Methylenedioxymethamphetamine)- assisted psychotherapy for treatment of resistant, chronic Post-Traumatic Stress Disorder (PTSD)
[2] Durability of improvement in posttraumatic stress disorder symptoms and absence of harmful effects or drug dependency after 3,4-methylenedioxymethamphetamine-assisted psychotherapy: a prospective long-term follow-up study

Taikasienten sisältämä psilosybiini voi olla tehokas apuväline tupakkavieroitukseen

Alkuperäinen artikkeli: Could psychedelic drugs make smokers quit, BBC Future 15.06.2015. Tekstin minä-muoto on säilytetty käännöksessä, ja viittaa siis alkuperäiseen kirjoittajaan eikä tämän blogin pitäjään.

Nikotiinilaastarit. Nikotiinipurukumit. Seinään lopettaminen. Tupakoinnista vieroittautuminen voi olla vaikeaa. Lopettamiseen tarjotaan monenlaisia keinoja. Matthew Johnson haluaa laajentaa valikoimaa: hänen mukaansa psilosybiini saattaa olla poikkeuksellisen tehokas apukeino. Psilosybiini on kuitenkin ollut laitonta suuressa osassa Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa jo vuosikymmenten ajan, ja Johnson tiedostaa ehdotuksensa epäsovinnaisuuden.

"Ymmärrän, että tutkimus voi vaikuttaa epäintuitiiviselta," Johnson kertoo minulle toimistossaan Johns Hopkins -yliopiston Käyttäytymistieteellisen farmakologian tutkimusyksikössä, Baltimoressa.

Johnson on käyttäytymistieteellinen farmakologi, joka on tutkinut psykoaktiivisten aineiden, aivojen ja ihmisten käyttäytymisen välistä suhdetta yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Viimeiset kymmenen vuotta Johnson on viettänyt Johns Hopkinsissa, jossa hän on työryhmineen keskittynyt psilosybiiniin, luonnonvaraisenakin taikasienissä esiintyvään psykedeeliin. Aine on toistaiseksi laiton, mutta hänen mukaansa muutama psilosybiinin tukema hoitosessio voi tarkoin valvotuissa olosuhteissa tarjota poikkeuksellisen tehokasta apua vieroitukseen.

"Useimmat ihmiset olettavat automaattisesti, että kyseessä on jonkinlainen korvaushoitoterapia, samaan tapaan kuin metadonia käytetään heroiiniriippuvuuteen tai nikotiinilaastareita tupakkariippuvuuteen. Psilosybiiniä tai sieniä ei kuitenkaan olla nauttimassa päivittäin – kyse ei siis ole yhden riippuvuuden vaihtamisesta toiseen."

Uuden tutkimuksen inspiraationa on toiminut 50- ja 60-luvuilla tehdyt tutkimukset, joissa kartoitettiin psilosybiinin ja LSD:n tehoa riippuvuuksien hoidossa. Vaikka tuolloiset tutkimustulokset olivat todella lupaavia, tutkimustyö ajautui umpikujaan aineiden käytön levitessä laboratorioista nousevan huumealakulttuurin piiriin. Aineet kiellettiin, ja kliinisen tutkimuksen toteuttaminen kävi mahdottomaksi.

"Tutkimusta on rajoitettu vääristä syistä", Johnson selittää. "Tiedetään, että psykedeelejä käytetään yhä, ja koska hallitsemattomaan viihdekäyttöön kannustamista on haluttu välttää, tutkimusta ei ole sallittu. Nyt yritämme kiriä menetettyjä vuosia takaisin. Tutkimukset olisi pitänyt saattaa loppuun jo 70-luvulla; sen sijaan kaikki asiaanliittyvä tutkimus jäädytettiin vuosikymmeniksi."

Johnson oli yksi vuonna 2008 julkaistun 'Human hallucinogen research: guidelines for safety' ('Hallusinogeenitutkimus ihmiskoehenkilöillä: turvallisen tutkimuksen ohjenuoria') -tutkimusraportin kirjoittajista. Raportti oli yhteenveto psykedeelitutkimuksen turvallisesta toteuttamisesta ihmiskoehenkilöillä. Se tarjosi suosituksia sopivien koehenkilöiden seulonnasta ja heidän valmistamisestaan kokemusta varten, ja yleisiä ohjeita turvallisten sessioiden toteuttamiseen. Julkaisu ilmensi psykedeelitutkimukseen liittyvän asenneilmapiirin muutosta, jota heijastelee myös se tosiasia, että pelkästään Johns Hopkinsilla on uuden tutkimusaallon aikana toteutettu jo yli 460 yksittäistä psilosybiinisessiota. Tutkimusprojekteissa kartoitetaan psilosybiinin vaikutuksia mm. syöpäsairaiden kuolemanpelkoon ja meditaatioon.

Hiljattain valokeilassa on kaikista näkyvimmin ollut juuri Johnsonin psilosybiinitutkimus. Ensinäkemältä tutkimusasetelma vaikuttaa hämmentävän yksinkertaiselta. Viisitoista vapaaehtoista, kaikki Baltimorelaisia pitkäaikaistupakoitsijoita, ovat yrittäneet lopettaa tupakointia useita kertoja. He käyvät aluksi kognitiivis-behavioraalisen terapian kurssin. KBT on psykologian standarditekniikka tupakoinnin lopettamiseksi, ja sen menetelmänä on rohkaista tutkimaan iskostuneita ajatustottumuksia.

Olennainen osa Hopkinsin ohjelman KBT-lähestymistapaa on henkilökohtaisen mantran luominen ja toistaminen. Mantralla tarkoitetaan koehenkilön luomaa yksinkertaista lausetta, joka kiteyttää heidän motivaationsa tupakoinnin lopettamiseen. "Se on eräänlainen tehtäväkuvaus: Yksi lause, jolla voi muistuttaa itseään lopettamisensa syistä. Joillakin painopiste on ollut perheessä: 'Haluan olla paikalla lapsenlapsilleni.' Toisten syyt painottuvat sisäänpäin, "Kaipaan vapautta, puhtautta ja selkeyttä.'"

Mantran rooli käy yhä keskeisemmäksi päivänä, jona koehenkilöt saavat ensimmäisen psilosybiiniannoksensa. He polttavat neljän KBT-session jälkeen tupakan, jonka on tarkoitus jäädä heidän viimeisekseen. Jotkut tekevät tämän sessiota edeltävänä iltana, toiset taas juuri ennen sessiota. "Jotkut koehenkilöistä polttavat viimeisen kerran viereisellä parkkipaikalla juuri ennen saapumistaan sessioon," Johnson kertoo.

Sitten on lääkkeen aika. Albert Garcia-Romeu, Johns Hopkinsilla työskentelevä tutkijatohtori joka opastaa vapaaehtoisia KBT:n ja psilosybiinisessioiden läpi, kuvaa toimintaa: "He ottavat kapselin oma-aloitteisesti. Otamme heidän puhelimensa ja kenkänsä, ja annamme heille sandaalit. Tavoitteenamme on, että he tuntisivat olonsa rennoksi – kuin olisivat kylpylässä, ilman työhön tai arkielämään liittyviä velvoitteita."

"Käymme etukäteen session kulkua läpi. Haluamme heidän tietävän avun olevan lähellä siltä varalta, että sille on tarvetta," selittää Mary Cosimano, toinen tutkimuksen oppaista, joka on työskennellyt psykedeelitutkimuksen parissa jo yli 15 vuoden ajan. "Kerromme heille, että tukemme on saatavilla session alusta loppuun."

"Kun aineen vaikutukset alkavat, kehoitamme heitä asettumaan makuulle," Garcia-Romeu jatkaa. "He asettavat korvilleen kuulokkeet ja peittävät silmänsä. Makaavat paikoillaan, havainnoivat ja odottavat."

Tässä vaiheessa tutkijat vetäytyvät taka-alalle. "Tutkimus perustuu psykedeeliterapian malliin," Garcia-Romeu selittää. "Psykedeeliterapia-nimikkeellä viitataan suuria psykedeeliannoksia hyödyntävään terapiamuotoon.* Se ei tyypillisesti ole puheterapiaa. Koehenkilöitä pääsääntöisesti rohkaistaan välttämään liiallista puheliaisuutta, koska huomio saattaa tuolloin keskittyä epäkäytännöllisen paljon mielenkiintoisiin aistimuksiin. Pyrkimyksenämme on rohkaista heitä ohjaamaan huomionsa sisäänpäin, jossa tärkein työ tapahtuu. Oma tehtäväni on pitkälti koehenkilöiden turvallisuuden valvominen."

[*Hieman hämmentävien käytäntöjen mukaisesti nimetyn psykedeeliterapian lisäksi toinen tyypillinen psykedeelejä hyödyntävän terapian muoto, jossa annokset ovat psykedeeliterapiaa pienempiä, kulkee nimellä "psykolyyttinen terapia". --suom. huom.]

Tutkijat kertovat minulle, että tutkimuksen tavoitteena on tarjota vapaaehtoisille "syvällinen mystinen" kokemus, joka saa heidät uudelleenarvioimaan suhdettaan tupakointiin. Tämä saattaa kuulostaa sellaiselta new age -henkiseltä huumehourailulta, jonka seurauksena tämänkaltaiseen tutkimukseen alettiin aikoinaan suhtautua nyrpeästi, mutta Garcia-Romeaun selitys saa asian kuulostamaan huomattavasti maanläheisemmältä.

"[Tutkimuksen mukaan] 71% välittömästi sydänkohtauksen jälkeen lopettaneista onnistuu pysymään erossa tupakasta", hän selittää. "Sydänkohtausta voidaan epäilemättä pitää syvällisenä kokemuksena, mutta sellaista ei voida tuottaa ihmisille tupakoinnista vieroittautumisen apukeinoksi. Tavoitteena on laukaista psykedeelien avulla vastaavanlainen voimakas tila; intensiivinen, abstrakti kokemus, jonka seurauksena potilaan näkökulma muuttuu. Tähän tutkimusryhmä viittaa 'mystisenä kokemuksena'."

Kokemus saattaa hänen mukaansa sisältää esimerkiksi Jumalaan liittyviä näkyjä tai voimakkaita henkilökohtaisia muistoja, jotka liittyvät koehenkilön omaan elämään, esimerkiksi lapsuuteen.

Avain tällaisen kokemuksen käynnistämiseen piilee olosuhteissa ja puitteissa. "Kliininen vaikutelmani on, että tavoitellun kaltaisia kokemuksia esiintyy kaikista todennäköisimmin olosuhteissa, joissa henkilö kokee olonsa mahdollisimman turvalliseksi, ja luottamussuhde läsnäolevien ihmisten kanssa on mahdollisimman syvä. Samaten on huomattu, että lääkkeen ottamisen ritualisointi tehostaa haettua vaikutusta."

"Pyydämme osallistujia tuomaan mukanaan vuosien varrella otettuja kuvia itsestään, perheestään, tärkeistä paikoistaan ja esineistään. Jotkut osallistujista ovat täyttäneet huoneen kuvilla," Cosimano kuvaa. "Merkityksellisiä esineitä; jotkut ovat rakentaneet alttareita. Ihmiset tuovat mukanaan täytettyjä eläimiä tai huovan – mitä tahansa sellaista, joka voi auttaa heitä tuntemaan olonsa mukavaksi, turvalliseksi, kodikkaaksi ja merkitykselliseksi."

Voimistaakseen kokemuksen rituaalinomaisuutta, tutkijat tarjoavat kapselin puisessa maljassa suitsukkeen kanssa, ja kehottavat osallistujia toistamaan kognitiivis-behavioraalisen terapian aikana luomansa mantran.

Garcia-Romeu ja Cosimano esittelevät minulle sessiohuoneen, paikan jossa kuvatut rituaalit tapahtuvat. Tila on heidän kuvauksensa mukainen – pieni, lämpimästi valaistu, mukavalla sohvalla varustettu viihtyisä huone. Istun sohvalle ja tutkijat ojentavat minulle vapaaehtoisille tarjottavan puisen maljan. Tilassa on Michelangeloa ja Van Goghia käsitteleviä kirjoja. Miltei kohtumaiselta tuntuvan huoneen luomaa turvallisuudentunnetta on mahdoton kieltää. Vapaaehtoiset viettävät tilassa kuusikin tuntia. Kun aineen vaikutukset ovat haihtuneet pois, joku heidän perheenjäsenistään tulee hakemaan heidät kotiin.

Käyn tutkimusryhmäläisten kanssa kiehtovia keskusteluita. He ovat kaikki todella ystävällisiä, ehdottoman ammattimaisia ja selvästi työhönsä intohimolla suhtautuvia. Siltikään en voi sivuuttaa tuntemustani tutkimuksen epäintuitiivisesta luonteesta. Syynä saattavat olla omat näihin aineisiin liittyvät ennakkoluuloni, mutta skeptisyyteni säilyy.

Tämä pilottitutkimus on kuitenkin, pienestä koostaan huolimatta, tuottanut kutkuttavia tuloksia. Tutkimukseen osallistuneista 15 koehenkilöistä 12 oli tutkijoiden mukaan yhä savuttomia kuuden kuukauden päästä. "Mielestämme – ja toivoaksemme – tässä on kyse jostakin uudenlaisesta," Johnson sanoo.

"Jotkut tutkimukseen osallistuneista kuvasivat poikkeuslaatuisia kokemuksia – esimerkiksi, etteivät tunne nikotiinin vieroitusoireita vaikka ovat polttaneet askin päivässä 40 vuoden ajan. Tuollaisen muutoksen näkeminen yhdessäkin ihmisessä tuntuu todella merkittävältä."

Kyselen vielä tarkemmin hänen käsityksistään psilosybiinin olennaisista toimintamekanismeista: Onko kyse vain psykologisesta vaikutuksesta, vai ajatteleeko hän aineen vaikuttavan suoraan aivokemiaan? "Tällä hetkellä vaikutusta voidaan ymmärtää parhaiten psykologisesta näkökulmasta," hän vastaa. "Kyse ei ole aineesta joka vaikuttaisi ainakaan millään yksinkertaisella tavalla suoraan aivojen nikotiinireseptoreihin. Vaikuttaako aine oikeissa olosuhteissa aivojen ja nikotiinireseptorien väliseen vuorovaikutukseen? Se on hyvin mahdollista. Emme osaa sanoa."

Johnson ei ole ainoa psykedeeliterapian parissa työskentelevä tutkija. Anthony Bossis kuuluu New Yorkin yliopiston tutkimusryhmään, joka tutkii psilosybiinin vaikutuksia syöpäpotilaiden kokemaan ahdistukseen. Hän on vaikuttunut Johnsonin alustavista tuloksista, jotka "osoittavat ehdottomasti perinpohjaisen lisätutkimuksen tarpeen."

Juuri tähän Jonhsonin ja hänen tutkimusryhmäläistensä huomio on nyt suunnattu – tutkimusten seuraavaan vaiheeseen. Tutkimuksen otanta on kasvatettu kahdeksaankymmeneen, ja osallistujat käyvät MRI-aivokuvauksissa ennen ja jälkeen sessioiden, jotta tutkijat voivat saada paremman kuvan psilosybiinin mahdollisista neurologisista vaikutuksista tupakkariippuvuuteen. On selvää, että edessä on vuosikausien työ, mutta Johnson on optimistinen. Hän uskoo [jo olemassaolevaan tieteelliseen aineistoon perustuen. --suom. huom.] , että aineella on addiktioiden lisäksi potentiaalia monenlaisten muidenkin psykologiaan ja käyttäytymiseen liittyvien ongelmien hoidossa.

On tietenkin muitakin kynnyksiä, jotka on ylitettävä, jotta kuvatut hoidot voivat levitä laajempaan käyttöön. Keskeisenä kysymyksenä on Yhdysvaltain National Institute of Mental Healthin -viraston johtaja Thomas Inselin mukaan se, mikä taho toisi aineita kaupallisesti saataville: Tavallisesti lääketeollisuus hoitaa asian, mutta lääkefirmat eivät ole tyypillisesti olleet kovinkaan kiinnostuneita aivojen häiriötilojen hoitamisesta. "Tästä huolimatta ketamiinin enantiomeeri esketamiinia tutkitaan lääkefirma Johnson & Johnsonin toimesta masennuksen hoitoon."

Myös lakikysymyksiä on selvitettävänä. "Näitä aineita käytetään psykoterapeuttisessa kontekstissa, eikä tämän alueen sääntelylle ole vielä olemassa selkeitä malleja", Insel sanoo. Aineilla on vielä pitkä matka laajasti saatavilla oleviksi laillisiksi lääkkeiksi. "Se ei kuitenkaan ole syy vältellä psykedeeliavusteisten terapiamuotojen kehitystyötä," hän sanoo. [Psykedeelitutkijoiden omissa arvioissa on ennustettu, että psilosybiinin ensimmäiset lailliset käyttömuodot saattaisivat olla yleisesti saatavilla aikaisintaan kuuden vuoden päästä, vuonna 2021. --suom. huom.] 

On myös mahdollista, että näiden pienten pilottitutkimusten tehoa ei saadakaan toistettua suuremmassa mittakaavassa. Totta kuitenkin on, että vuosikymmenten tauon jälkeen Johnsonin ja hänen kollegoidensa kaltaiset tutkijat ovat jatkaneet kaivautumista syvemmälle kyseenalaista mainetta kantavan psilosybiinin odottamattomiin vaikutuksiin. [maine lienee kyseenalainen ja vaikutukset odottamattomia pääasiassa aihepiiriä tarkemmin tuntemattomien keskuudessa – asiaan perehtyneiden tutkijoiden keskuudessa psilosybiinin ja muidenkin psykedeelien laaja-alaisesta potentiaalista on ollut vainua jo 50-luvulta lähtien. --suom. huom.]


Linkki artikkelissa mainittuun tutkimukseen: 
Pilot study of the 5-HT2AR agonist psilocybin in the treatment of tobacco addiction