Posts
On kuuma kesäkuun iltapäivä. Lontoolaisen pubin yläpuolella sijaitsevassa väentäyteisessä huoneessa Imperial Collegen Neuropsykofarmakologian keskuksen tutkija tri. Robin Carhart-Harris pitää työstään kertovaa luentoa. Hän joutuu korottamaan ääntään, jottei hänen puheensa jäisi alakerrassa jalkapallo-ottelua seuraavien ihmisten tuottaman metelin jyräämäksi. Tilan tunnelma on poikkeuksellisella tavalla innostunut. Tämä johtuu tohtorin tutkimusalasta, joka on yhtäläisesti jännittävä ja aiheena tabu: Carhart-Harris tutkii psykedeelien vaikutuksia aivotoimintaan, ja aineiden potentiaalisia terapeuttisia käyttötarkoituksia.
Carhart-Harris on ensimmäinen tutkija, joka on Iso-Britanniassa vuonna 1971 voimaan astuneen huumausainelainsäädännön jälkeen saanut laillisen oikeuden annostella lysergihapon dietyyliamidia (LSD:tä) vapaaehtoisille koehenkilöille. Hänen esitelmänsä huipentuu kuvasarjaan, joka paljastaa jotain ennennäkemätöntä: Artikkelin kirjoitusvaiheessa vielä julkaisemattoman, fMRI-skannerin tuottaman kuvan koehenkilön aivoalueista LSD:n vaikutuksen alaisena. Kuva havainnollistaa verenkierron muutoksia, joiden pohjalta voidaan päätellä muutoksia aivoalueiden aktiivisuudessa. Tässä tapauksessa muutokset liittyvät erityisesti hippokampukseen, jonka toiminta liittyy erityisesti muistoihin.
"Tässä vaiheessa olemme kuvanneet vasta kuusia aivoja", Carhart-Harris sanoo tavatessamme muutamaa viikkoa myöhemmin hänen Notting Hillin lähellä sijaitsevan kotinsa tuntumassa sijaitsevassa kahvilassa. Durhamissa 33 vuotta sitten syntynyttä tutkijaa voisi olemuksensa puolesta luulla julkkisfyysikko Brian Coxin tyylikkäämmäksi pikkuveljeksi. Hänen ulosantinsa on huolellista ja sujuvaa, muttei peitä sitä innostusta, jota hän tuntee työtään kohtaan. "Olemme vielä varhaisessa, joskin lupaavassa vaiheessa. Kartoitamme todella jännittäviä alueita", hän sanoo.
Psykedeelien tarjoamat mahdollisuudet tieteen kentällä (erotuksena niiden mahdollisista kulttuurillisista, sosiaalisista, taiteellisista, henkisistä tai muista subjektiivisista hyödyistä) jakautuvat pääosin kahteen luokkaan. Niiden potentiaalista lääketieteellisessä ja terapeuttisessa kontekstissa on näyttöä, ja toisaalta ne myös tarjoavat poikkeuksellisen näkökulman ihmismielen toimintaan tavalla, joka saattaa helpottaa esimerkiksi klassisen "tietoisuuden vaikean ongelman" lähestymistä; sanan "psykedeeli" kreikankielinen alkuperäismerkitys psukhḗ dêlos tarkoittaa "mieltä (tai sielua) paljastavaa".
Eloperäisiä psykedeelejä, joihin lasketaan esimerkiksi peyote- ja San Pedro -kaktusten sisältämä meskaliini, monenlaisissa eliökunnan edustajissa (esimerkiksi Psychotria viridis -kasvissa sekä suomalaisille tutummassa ruokohelvessä) esiintyvä DMT ja psilosybiini (jota voi tavata esimerkiksi Suomessakin viihtyvissä psilocybe-suvun sienissä), on käytetty terapeuttisiin ja lääkinnällisiin tarkoituksiin vuosituhansien ajan. Vuonna 1943 37-vuotias sveitsiläinen kemisti Albert Hofmann päihtyi vahingossa aiemmin torajyväsienestä eristämänsä kemikaalin vaikutuksesta (vai päihtyikö sittenkään?[1] --suom. komm.), ja oli täten ensimmäinen kyseisen aineen huomattaville tajunnallisille vaikutuksille altistunut ihminen. Hieman ennen sadatta syntymäpäiväänsä toteutetussa haastattelussa[2] hän kutsui luomustaan "sielun rohdokseksi".
Äärimmäisen pienillä annoksilla vaikuttava, Carhart-Harrisin sanoin "fysiologiselta turvallisuusprofiililtaan oivallinen" (=aine ei ole myrkyllinen) LSD avasi uusia ovia monillakin eri rintamilla. "Psykedeelitieteen voidaan sanoa käynnistyneen LSD:n löytämisestä", Carhart-Harris sanoo. "Vasta sen myötä näitä aineita alettiin tutkea järjestelmällisesti."
Jo vuonna 1947 Sandoz kauppasi LSD:tä, tuotenimikkeellä Delysid, terapian apuvälineeksi. Niin näyttelijä Cary Grant kuin Anonyymien alkoholistien perustajajäsen Bill Wilsonkin kertoivat terapeuttisista kokemuksistaan. [Psykedeelikokemuksistaan kertoneiden julkisuuden henkilöiden lausuntoja voi selata People on Psychedelics -wikistä. --suom. huom] Vuoteen 1965 mennessä, jolloin Sandoz veti tuotteen markkinoilta, julkaistujen tiedeartikkeleiden määrä oli jo ylittänyt tuhannen, ja hoidettuja potilaita oli yli 40,000. Vuonna 2012 toteutetussa, kuutta ennen kieltoa toteutettua kontrolloitua tutkimusta käsitelleessä meta-analyysissa todettiin aineen vielä nykypäivänäkin ylittämätön teho alkoholismin hoidossa[3].
"Henkilökohtaisesti uskon aineen huomattavaan potentiaaliin riippuvuuksien hoidossa", Carhart-Harris sanoo. "Toistaiseksi liikutaan vielä jossain määrin hypoteesien tasolla. Käsityksemme perustuu ymmärrykseen aivojen toimintamekanismeista, erityisesti sen osalta, kuinka aivot juuttuvat tietynlaisiin toiminnallisiin kaavoihin. Juuri tähän mekanismiin tietyt psyykkiset häiriöt kytkeytyvät."
"Masennus ja riippuvuudet kytkeytyvät jähmettyneisiin aivorakenteisiin, ja psykedeelit tuottavat eräänlaisen suhteellisen kaaoksen, jonka vallitessa kangistuneet rakenteet hellittävät. Olen käyttänyt metaforana lumisadepallon ravistamista. On myös todistusaineistoa, jonka mukaan psykedeelit lisäävät aivojen hermokytkentöihin liittyvää plastisuutta tavalla, joka mahdollistaa kytkentöjen katkaisun tai vahvistamisen. Tämä edesauttaa sekä uusien asioiden oppimista että vanhojen asioiden poisoppimista. Mieltä ikään kuin notkistetaan."
Viime vuosisadan puolivälissä psykedeelikokemuksen biologiset mekanismit olivat vielä täysin hämärän peitossa. Asia on alkanut muuttua vasta modernin aikakauden neurotieteen ja aivokuvantamisen myötä. "Pidän nykyistä, aivokuvaukseen perustuvaa toimintamallia parempana kuin aiempaa metodia, jossa kokeiltiin sokkona, toimiiko tietty aine, ja jos näin vaikutti olevan, yritettiin kehittää aineen toimintaa selittävä teoria", Carhart-Harris kuvaa. "Lähestymistapamme on hitusen verran aiempaa loogisempi ja varovaisempi."
Varovaisuus nousee keskustelussamme toistuvasti esille, eräänlaisena mottona. "Psykedeelien vaarat – jotka ovat ehdottoman todellisia", tohtori sanoo, "nousevat esiin kun aineita käytetään varomattomasti. Terapeuttinen malli eroaa merkittävästi viihdekäytöstä. Ihmiset ovat psykedeelien vaikutuksen alaisena poikkeuksellisen herkässä ja haavoittuvassa tilassa, ja pidän ammattimaista, järjestelmällistä lähestymistapaa välttämättömänä."
Sekä terapeuttisissa että aivokuvaukseen keskittyneissä tutkimuksissa hyödynnetään musiikkia. "Tyypillisesti psykedeeliavusteisessa psykoterapiassa soitetaan klassista musiikkia", Carhart-Harris kertoo, "mutta meidän valintamme on rauhoittava ambient, joka sopii erityisesti kovaäänisen MRI-skannerin kylkeen. Tutkimme myös musiikin ja LSD:n välistä vuorovaikutusta; tarkoituksenamme on selvittää, kytkeytyvätkö tunnemaailman voimistuminen ja egon hälveneminen toisiinsa. Teorian mukaan – joka on tässä vaiheessa nimenomaisesti vain teoria, jota koetellaan nyt ensimmäistä kertaa – musiikilla on monenlaisia vaikutuksia: Sen vaikutus voi olla vakauttava, mutta se saattaa myös edesauttaa tunteiden purkautumista."
Koehenkilöiden (joista useimmat ovat olleet miehiä – "Tarvitaan lisää vapaaehtoisia naisia", Carhart-Harris toteaa) kokemukset ovat olleet pääosin myönteisiä. Hän kuitenkin lisää, että "sekä kyyneliä että ahdistusta on nähty; niiden lisäksi yksi koehenkilö piti kokemusta epämiellyttävänä." Yksi vapaaehtoisista päätyi käsittelemään aiemmin päättynyttä ihmissuhdettaan. Hän kuvasi kokemustaan "melankoliseksi mutta myös liikuttavaksi tavalla, joka ei välttämättä ollut mitenkään epämukava".
Kysyn, josko erään Carhart-Harrisin tutkimusta käsitelleen artikkelin kommenttipalstalla esiintyvät puheenvuorot (mallia "Aivothan siinä kärventyvät, ihminen taantuu idiootin tasolle" tai "Ei ihme jos ei masenna jos henki tai järki on mennyttä?") tarjoaisivat kattavan näkymän tyypillisiin pelkoihin. Carhart-Harris epäröi vastaustaan. "Kyse on primitiivisestä ajattelusta: Järjen ja todistusaineistoon perehtymisen sijaan antaudutaan emotionaalisten ennakkoasenteiden varaan – jotka tässä tapauksessa liittyvät tuntematonta koskevaan pelkoon."
Tähän hän vielä lisää: "Menneisyydestä tunnetaan joitakin tapauksia, joissa psykedeelien käyttö on johtanut psykoosiin. Ongelmien todennäköisyys kasvaa huolimattomassa viihdekäytössä. Viimeaikaisissa tutkimuksissa tällaisia reaktioita ei ole esiintynyt, mutta 1960-luvun tutkimuksissa viitataan jokuseen psykoosiin*. Omaan tutkimukseemme hyväksymme vain ihmisiä, joilla on psykedeeleistä aiempaa kokemusta. Keskeisimpänä tavoitteenamme on selvittää aineiden toimintamekanismeja aivoissa, eikä ole syytä ottaa turhia riskejä. Aiempaa kokemusta omaavat koehenkilöt ovat varmempi valinta."
[*Suom. huom: Toisenlaisen näkökulman psykooseihin tutkimusolosuhteissa tarjoaa tämä Sidney Cohenin ajatuksiaherättävä lausahdus, jota ei tule tulkita väitteeksi siitä, etteikö psykoottinen reaktio psykedeeleihin todella olisi tutkimusolosuhteissakin mahdollinen:
"Psykedeelikokemuksen intensiivisyys voi johtaa siihen, että ihmiset assosioivat siihen kyseenalaistamatta myöhempiäkin häiriötilojaan. Suggestioherkät tai hysteeriset saattavat pyrkiä selittämään myöhempiä sairauksiaan LSD-istunnon seurauksina. Esimerkkitapauksena potilaat, jotka valittivat LSD:n aiheuttaneen migreeniä ja influenssaa vuodenkin kuluttua tutkimussessiosta. Eräs kiinalaistyttö halvaantui ja syytti tästä katastrofista aiempaa LSD-kokemustaan. Oli vain niin, että mainituista potilaista jokainen oli kuulunut tutkimuksen kontrolliryhmään, eivätkä he siten olleet saaneet tutkimuksessa hanavettä kummempaa ainetta. --Sidney Cohen"[4]]
LSD on Iso-Britanniassa määritelty vuoden 1971 Psykotrooppisia aineita koskevassa yleissopimuksessa Schedule I -luokituksen aineeksi, sekä Misuse of Drugs Act -sopimuksessa Schedule I - ja luokka A -luokituksiin kuuluvaksi aineeksi. Tämä luokittelu, johon LSD:n pahamaineisuus ja tutkimuksen tekemisen vaikeus perustuvat, on enemmänkin historiallinen vahinko kuin aineen todellisia riskejä heijastava, perusteltu tilanne.
Carhart-Harrisin Neuropsykofarmakologian tutkimusyksiön johtaja, professori David Nutt (joka tokaisee olevansa tutkimuksesta vastuussa, mutta "todellisen työn tekee Robin: minun tehtävänäni on lähinnä varastaa kunnia hänen tekemästään työstä omiin nimiini") on kirjoittanut paljon[5] nykyisen huumausainelainsäädännön pohjalla majailevasta perusteettomasta jääräpäisyydestä. "On absurdia, että LSD:tä ja psilosybiiniä kohdellaan heroiinia vaarallisempina aineina", hän toteaa.
Nutt sai vuonna 2009 huomattavaa kritiikkiä herättäneet potkut Iso-Britannian hallituksen huumeita käsittelevän toimikunnan (Advisory Council on the Misuse of Drugs, ACMD) puheenjohtajan virasta sietämättömäksi koettujen kannanottojensa vuoksi. The Lancet -lehdessä vuonna 2010 julkaistussa tutkimuksessa[6] Nutt kollegoineen arvioi 20 yleisimmin käytetyn päihdeaineen haittoja. Arviot pohjautuivat aineiden kokonaishaitoittoja käyttäjille ja ulkopuolisille kartoittaneeseen aineistoon. Psilosybiini sijoittui listan viimeiseksi haittalukemalla kuusi, LSD puolestaan oli seitsemällä pisteellään kolmanneksi viimeinen – siinä missä esimerkiksi kärkipäissä majailleen alkoholin lukema oli 72 ja heroiinin 55. [Bloginpitäjän on kuitenkin huomautettava, ettei kyseinen lista etenkään asiayhteydestään irroitettuna tarjoa mitään absoluuttista totuutta erilaisten päihdeaineiden haittoihin, ja esimerkiksi suomalaisille tutun buprenorfiinin alhainen pisteytys herättää allekirjoittaneessa hämmennystä. Jos jollain on tarjota tähän näkökulmia, kommenttipalsta on auki!]
Kysyessäni LSD:n kieltämisen syitä, professorin vastaus on yllättävänkin yksioikoinen: "Vietnamin sota". Pohjimmiltaan kyse on Nuttin mielestä siitä, että aineen käytön levitessä valtaväestön keskuuteen 60-luvun puolivälissä "nuoret amerikkalaiset totesivat saaneensa tarpeeksi sotimisesta, mikä aiheutti valtavia yhteiskunnallisia jännitteitä. Oli keksittävä syitä aineen kieltämiseksi. Päätöstä ei vastustettu, vaikka perustelut yleisesti ymmärrettiinkin silkaksi potaskaksi."
Carhart-Harrisin selitys on monisyisempi: "Psykedeelit herättävät pelkoa, koska ne paljastavat mieltämme. Ihmismielen syövereitä pelätään – tai oikeammin, ihmisyyttä ylipäänsä."
Niin aivojen kuin mielenkin rakenne on hierarkkinen. Jo Freudin intuitiivisesti oivaltamien periaatteiden mukaan – joiden paikkansapitävyyden neurotiede on sittemmin osoittanut – merkittävä osa mielemme toiminnasta tapahtuu tietoisen, egon toimintakenttänä toimivan arkitajunnan tasolla. Alitajuisten prosessien tutkiminen on ollut hankalaa jo niiden luonteen vuoksi. Psykedeelien aiheuttamia poikkeuksellisia tietoisuudentiloja leimaa egon hälventyminen – itsetietoisuuden häviäminen. "Tämä tekee psykedeeleistä tärkeitä mielen ymmärtämisen työkaluja," Carhart-Harris toteaa. "Raja-aidat egoon kytkeytyvän ja primitiivisemmän tajunnan välillä luhistuvat, minkä seurauksena alitajunnan havainnoinnista tulee mahdollista."
Tsekkiläinen psykiatri Stanislav Grof ennusti vuonna 1975, että psykedeelit tulisivat "vastuullisesti ja varovaisesti hyödynnettyinä olemaan psykiatrialle samaa kuin mikroskooppi biologialle tai teleskooppi astronomialle". LSD-tutkimuksen täyskielto kuitenkin asettui näiden unelmien tielle. Nutt saattaa viitata juurikin Grofiin kutsuessaan tätä "pahimmaksi tutkimukseen liittyväksi sensuuriksi sitten teleskoopin kieltämisen katolisen kirkon toimesta" [Prof. Nutt näyttää nielleen vailla totuuspohjaa olevan myytin, sillä katolinen kirkko ei ilmeisestikään kieltänyt teleskooppia[7] – olkoonkin, että jotkut Galileon aikalaiskollegoista todella kieltäytyivät katsomasta tämän tarjoaman teleskoopin läpi. --suom. huom] Nutt jatkaa: "Huomattava todistusaineisto osoittaa LSD:n olevan tehokas hoito esimerkiksi riippuvuuksien hoidossa. Tästä huolimatta ainetta ei ole tutkittu 50 vuoteen. Tämä on pöyristyttävää."
Johtui asia sitten Carhart-Harrisin psykedeeleissä näkemästä potentiaalista, tai mahdollisesti tohtorin haastatteluntekoviikolla kärsimästä tutkimusrahoitukseen liittyvästä takaiskusta, miehen äänessä voi havaita ärtymystä hänen puhuessaan psykedeelien marginaaliasemasta tieteellisen tutkimuksen kentällä. "Olen työskennellyt aihepiirin parissa jo vuosikymmenen, ja mielestäni tekemääni tutkimustyötä voi rehellisesti sanoa melko uraauurtavaksi. Tästä huolimatta olen silti yhäkin huomaavinani jonkinlaista konservatiivista vastustusta aihetta kohtaan. Ihmiset saattavat sanoa kannattavansa uutta tutkimusta, mutta onko näin todella?"
Psykedeeleillä on toki puolestapuhujansa. Yksi heistä on Amanda Feilding, Wemyssin ja Marchin kreivitär, joka vuonna 1998 perusti The Beckley Foundationin, hyväntekeväisyysjärjestön, jonka pyrkimyksenä on sekä psykedeelitutkimuksen edistäminen että globaalin huumepolitiikan uudistaminen. Säätiö on rahoittanut merkittävän osan LSD-tutkimuksesta. "Hänen vakaa tukensa on ollut edistymisemme kannalta välttämätöntä", Carhart-Harris-sanoo.
"Olen halunnut tämän tutkimuksen toteutumista jo 20 vuoden ajan", Feilding kertoo, ja lisää tehneensä Albert Hofmannille henkilökohtaisen lupauksen LSD-tutkimusten käynnistämisestä tämän elinaikana. ("Hän oli kovin mielissään. Pienestä koostaan huolimatta Hofmann oli varsinainen jättiläinen mieheksi.") Hofmann kuoli vuonna 102 vuoden ikäisenä vuonna 2008. [mutta ehti vielä nähdä luvattujen LSD-tutkimusten käynnistyvän uudestaan tutkija Peter Gasserin saadessa tutkimusluvat kuolemansairaiden LSD-terapiaa varten vuonna 2007; ks. tuore, aihetta käsittelevä Psykedeeliuutiset-artikkeli. --suom. huom.]
"Pidän näihin aineisiin liittyvien tabujen murtamista todella tärkeänä," Feilding selittää, "ja toivon, että voimme hitaasti, huolellista työtä tekevien tieteen ja politiikan asiantuntijoiden avulla, kasvattaa perustaa psykedeelien potentiaalin ymmärtämiselle, ja lisätä tietoutta kieltolakipolitiikan haitallisuudesta. Psykedeelit ovat auttaneet ihmistä historian alkuhämäristä saakka. Niitä on pidetty sakramentteina; niitä on kutsuttu jumalten lihaksi. Modernissa kulttuurissamme näihin aineisiin on suhtauduttu kuin ne olisivat peräisin itse Saatanalta.."
Feildingin tuki on Carhart-Harrisin mukaan ollut ainutlaatuista, minkä vuoksi tutkija harkitsee muitakin rahoituskeinoja. Hän kertoo pureskelevansa ajatusta joukkorahoituskampanjasta: "Innostus aihetta kohtaan on suurta. Hukun sähköposteihin, joissa ihmiset kertovat uskovansa psykedeelien potentiaaliin."
Tuo potentiaali on käymässä ilmeiseksi. Keskeisimmät esteet eivät ole tieteellisiä vaan lainsäädännöllisiä, ja niiden purkaminen vaatii poliittista tahtoa. "On helppoa sortua liialliseen optimismiin", Carhart-Harris sanoo: "Mitä enemmän näkyvyyttä psykedeelit saavat, sitä todennäköisempää on, että ne synnyttävät jonkinlaisen konservatiivisen vastareaktion."
"Psykedeelit jakavat mielipiteitä, ja niitä vastustetaan koska ne nähdään uhkana. Tieteenteossa on kuitenkin viime kädessä kyse rehellisyyden harjoittamisesta: pyrkimys rehellisyyteen on tieteen suurin ansio. Jos tarkoituksena on todellisuuden ymmärtäminen, ei vaikeita asioita voi loputtomiin vältellä."
Lisätietoa Carhart-Harrisin tutkimuksesta tästä; tutkimukseen voi tehdä linkin kautta myös rahalahjoituksia.
Viitteet:
[1] Hypothesis on Albert Hofmann's Famous 1943 "Bicycle Day"
[2] Nearly 100, LSD's Father Ponders His 'Problem Child'
[3] Tutkijat etsivät LSD:stä apua alkoholismin hoitoon,
[4] Lainauksen lähde: Psychedelic Psychiatry: LSD from Clinic to Campus, s.123-124
[5] Effects of Schedule I drug laws on neuroscience research and treatment innovation
[6] Drug harms in the UK: a multicriteria decision analysis
[7] MDMA-tutkija Matthew Baggott kommentoi väitteitä teleskoopin kieltämisestä
Lisää tutkailtavaa:
Carhart-Harrisin erittäin mielenkiintoinen AMA-kyselysessio Redditissä
Harrisin videoluento "How do psychedelic drugs work on the brain?"
