Sveitsiläisellä psykiatrilla on laillinen lupa LSD-avusteiseen terapiaan -- myös tutkimusolosuhteiden ulkopuolella

Alkuperäinen artikkeli: Meet the Only Doctor in the World Legally Allowed to Use LSD to Treat Patients, VICE, 15.11.2015

LSD:tä on nykyään saatavilla varsin laajasti: ainetta myydään ja käytetään paljon. Kuitenkin vain yhdellä ihmisellä maailmassa on lupa antaa potilailleen lysergihapon dietyyliamidia tutkimusolosuhteiden ulkopuolella.

Sveitsiläinen psykiatri Peter Gasser on työskennellyt psykedeelitutkimuksen parissa jo yli vuosikymmenen ajan. Hän jatkaa LSD:n kehittäneen maanmiehensä Albert Hofmann työtä, joka aineen kriminalisoinnin myötä vuonna 1966 käytännössä keskeytyi[1]. Hofmann ja Gasser tapasivat useita kertoja, ja Hofmann antoi Gasserin kokeelliselle, psykedeeliavusteiselle terapialle siunauksensa.

Gasserin kiinnostus psykedeelejä kohtaan juontaa juurensa hänen omiin LSD-kokemuksiinsa neljännesvuosisata sitten. Sveitsin liittovaltion terveysvirasto salli muutaman psykiatrin tutkia aineen terapiakäyttöä erityisluvalla -- globaaleista kielloista huolimatta. Gasser oli yksi viidestä sveitsiläisestä terapeutista, joille annettiin lupa hyödyntää MDMA:ta ja LSD:tä tutkimusolosuhteissa, ja hän kokeili ainetta myös itseensä. Myös LSD:n tutkimuskäyttö kuitenkin kiellettiin vuonna 1993. [Lisätietoa erityislupamenettelystä Suomen kontekstissa Fimean sivulta[2]. --suom. huom.]

Tri Gasser ei kuitenkaan luovuttanut LSD:n suhteen. "Yhdisteet ovat olemassa, joten niiden mahdollisten hyötyjen ja haittojen tutkiminen on huomattavasti tutkimuksen kieltämistä kannattavampaa," hän kirjoitti MAPS-tutkimusorganisaation uutiskirjeessä julkaistussa seurantatutkimuksessa vuonna 1994[3]. "Tiedon puute ei estä kiellettyjen yhdisteiden tuhoisaa käyttöä tutkimusolosuhteiden ulkopuolella."

Vuonna 2007 Sveitsin terveysministeriö hyväksyi Gasserin suunnitteleman ja MAPSin rahoittaman pilottitutkimuksen, jossa selvitettiin LSD:n vaikutuksia syövästä ja muista tappavista sairauksista kärsivillä potilailla. Ainetta hyödynnettiin kullakin potilaalla kahdessa terapiasessiossa, joiden välissä oli useamman viikon tauko. Seitsemän vuotta kestäneen tutkimuksen tulokset julkaistiin viime vuonna[4]. Tutkimus "LSD-assisted psychotherapy for anxiety associated with a life-threatening disease: A qualitative study of acute and sustained subjective effects" ("LSD:tä hyödyntävä psykoterapia kuolettaviin sairauksiin liittyvän ahdistuksen hoidossa: Laadullinen tutkimus välittömistä ja pitkäaikaisista vaikutuksista") oli 2000-luvun ensimmäinen kontrolloitu LSD-tutkimus[5].

"Monet [koehenkilöistä] kuolivat vuoden sisällä kokeesta. Tätä ennen he ehtivät kuitenkin kokemaan sisäisen seikkailun, joka kevensi heidän elämänsä illankoittoon kytkeytyvää eksistentiaalista taakkaa", kirjoitettiin New York Timesin edellisen linkin takaa löytyvässä, Psykedeeliuutisten suomentamassa artikkelissa.

Gasser esitelmöi viimevuotisessa, New York Cityssä järjestetyssä Horizons: Perspectives in Psychedelic Research[6] -konferenssissa. Esitettyään pilottitutkimuksensa tulokset, Gasser kertoi hakeneensa menestyksekkästi erityislupaa LSD:n käytölle terapiatyössään, johon kuuluu sekä yksilö- että ryhmäterapiaa. Tällä hetkellä hänellä on lupa 7 potilaan hoitamiseen LSD:llä; kolmelle näistä on varattu kymmenen tunnin pituinen terapiaistunto tämän kuun aikana.

Gasserin toimisto sijaitsee Solothurnin, Luoteis-Sveitsissä sijaitsevan kylän hiljaisella kadulla. Rakennus on kuin kenen tahansa terapeutin: sisäänkäynnillä on yksinkertainen kyltti, ja valkoisesta odotushuoneesta löytyy kirjahyllyjä, maalauksia ja huonekasveja. Jonkin verran psykedeelinen vaikutelma tulee Gasserin terapiahuoneesta, joka on varustettu lokoisilla sohvilla ja istumatyynyillä, Buddha-patsaalla ja laadukkaalla äänentoistolla, jolla on epäilemättä roolinsa terapiasessioissa.

Tässä huoneessa tri. Gasser antaa elämäntyötään kartoittavan haastattelun.

VICE: Pitääkö paikkansa, että olet tällä hetkellä ainoa ihminen maailmassa, jolla on laillinen lupa tarjota potilailleen LSD-avusteista terapiaa?

Peter Gasser: Näin on. Kiintoisaa on, että ystäväni tri Peter Oehen asuu lähettyvillä, ja hänellä on vastaava lupa MDMA:n hyödyntämiseen[7]. Saksassa psykiatri Torsten Passie on yrittänyt saada lupaa Hortonin oireyhtymän hoitamiseen [ei-psykoaktiivisen --suom.huom] Bromo-LSD:n avulla[8], mutta ainakaan toistaiseksi Saksan viranomaiset eivät ole lupia antaneet. [Psykedeeleistä Hortonin oireyhtymän hoidossa myös Psykedeeliuutisten aiemmassa artikkelissa[9]. --suom. huom.]

Millaisia muiden terapiakeinojen ulottumattomissa olevia mahdollisuuksia LSD tarjoaa?

Olen vakuuttunut aineen hyödyllisyydestä tiettyjen potilaiden hoitamisessa. Koin hyödyt omakohtaisesti kun minulla oli mahdollisuus kokeilla yhdistettä nuorempana, ja olen nähnyt vaikutuksen myös toteuttamissani tutkimuksissa[10] sekä LSD:n avulla hoitamissani potilaissa. Aine tarjoaa mahdollisuuksia, jotka eroavat olennaisissa määrin puhe-, gestalt-, käyttäytymisterapiasta ja muista vastaavista terapiamuodoista. Tämä ei tarkoita, että kyseessä olisi ainoa, aidoin tai paras hoitomuoto. Mielestäni LSD-avusteisella terapialla on kuitenkin paikkansa yhtenä vaihtoehtona. Joillekin ihmisille muuntuneen tajunnantilan kokemuksista ja niiden mahdollistamista henkisistä kokeuksista tai huippukokemuksista voi olla huomattavaa hyötyä, ja tällaisia kokemuksia perinteiset terapiamenetelmät eivät mahdollista.

Millaisille potilaille hoitoa tarjotaan? 

LSD-tutkimuksessani koehenkilöinä oli pelkästään syöpäpotilaita. Lähtökohtana oli, että kuolettavasta sairaudesta kärsivät joutuvat kohtaamaan eksistentiaalisia kysymyksiä, jotka saattavat aiheuttaa ahdistusta. Itsensä kohtaaminen syvällisellä tasolla -- joka on usein LSD-kokemusten keskeinen elementti -- voi auttaa elämän peruskysymysten käsittelyssä. Rentoutuminen ja hyväksyminen helpottuvat, minkä seurauksena kuoleman käsittelyyn liittyvää ahdistusta on mahdollista työstää. Tarkoituksenani on tutkia LSD:n potentiaalia myös muunlaisten ongelmien käsittelyssä.

Tutkimuksessa keskityttiin syöpäpotilaisiin, mutta on monia muitakin elämäntilanteita, joissa ihmiset joutuvat kohtaamaan syviä, tärkeitä kysymyksiä, ja tässä LSD:stä voi nähdäkseni olla hyötyä. Vaikea kysymys on, onko perusteltua rajata aine vain potilaille, vai voisiko siitä olla hyötyä myös terveille koehenkilöille: on ilmeistä, että lääketieteellisen ja terapeuttisen kontekstin ulkopuolella monilla terveillä ihmisillä on aineen kanssa hyviä, merkittäviä kokemuksia jokaikinen viikonloppu.

Millaisten lääketieteellisten ongelmien kanssa LSD:stä voi olla hyötyä? Millaisiin tarkoituksiin aine ei toimi? Erityisluvan hyvänä puolena on, ettei käyttöä tarvitse rajata syöpäpotilaisiin: voin hakea lupaa minkä tahansa ongelman hoitamiseen olettaen, että kykenen selittämään, mihin LSD tarkalleen voisi auttaa, ja miksi se toimisi. Jos hakemukseni hyväksytään Sveitsin hallinnossa, saan luvan käyttää ainetta määrittämääni tarkoitukseen.

Oletko soveltanut hoitoa sellaisiin potilaisiin, joiden kanssa sinulla on jo aiemmin ollut hoitosuhde, vai oletko erityisluvan myötä etsinyt hoidettavaksesi uusia potilaita, joille LSD-terapiasta voisi olla hyötyä?

Sekä että. Ensimmäinen lupani koski potilasta, jonka kanssa olin ollut hoitosuhteessa jo pitkän aikaa. Häntä käytettiin lapsena järkyttävällä tavalla hyväksi, minkä seurauksena hän kärsii dissosiaatiohäiriöstä. Lähtökohtanani oli, että LSD saattaisi auttaa, koska myös sen aiheuttama tila on tietyllä tavalla dissosiatiivinen. Kun turvallisissa olosuhteissa ei kuitenkaan ole seksuaalisen väkivallan uhkaa, hän on LSD-sessioidensa avulla saanut dissosiaatiotiloistaan paremman otteen. Keskustelin asiasta Sveitsin hallinnon kanssa, ja luvat hoitoon annettiin koska hypoteesiani pidettiin varteenotettavana. Nähdäkseni hoidosta on ollut asiakkaalleni merkittävää hyötyä: hän kokee selvästi hyötyneensä kahdesta tähänastisesta LSD-sessiosta. Minuun on ottanut yhteyttä monia eri hoitomuotoja kokeilleita ihmisiä, jotka tahtoisivat kokeilla LSD-terapiaa.

Onko LSD:n käyttösovelluksissa liikkumavaraa?

Luonnollisesti -- erityislupa annetaan hoitoon, jolloin tarkoituksena on nimenomaisesti hoitaa ihmisiä kullekin henkiökohtaisesti räätälöidyllä tavalla. Yhdelle potilaalle saattaa riittää yksi LSD-sessio, toiselle kahdeksankin hoitokertaa saattaa olla perusteltua. Menetelmä valitaan tilanteen mukaan. Tutkimusolosuhteissa kaikki potilaat saavat saman annoksen, mutta terapiassa on tilaa soveltaa.

Miten annostukset ja käyttökerrat sekä -tiheys päätetään?

Lupani sallivat minun antaa enimmillään 200 mikrogramman annoksia. Hain lupia tähän rajaan asti, ja kyseistä annostusta käytettiin myös tutkimuksessani. Ensikertalaiset saavat kuitenkin vain 100 mikrogrammaa, jota pidän riittävänä ja viime kädessä soveltuvampana määränä. Liian suuret annokset voivat aiheuttaa pelkotiloja, tai liiallinen voimakkuus voi rentoutumisen sijaan johtaa kamppailuun. Kaikki riippuu kuitenkin tilanteesta ja siitä, mikä on lääketieteellisestä perspektiivistä sopiva lähestymistapa. Voin hakea lupaa korkeammillekin annoksille, mutta annosmäärät on pystyttävä perustelemaan. Sama pätee hoitokertojen tiheyteen.

Ovatko hoitoa saaneet päätyneet kokeilemaan yhdisteitä jälkeenpäin omin päin?

Tutkimukseen osallistuneet sanoivat, ettei kokemuksen kiinnostavin osa ollut aine yksinään, vaan musiikki ja terapeutin ohjaus, hoito kokonaisuudessaan, olivat olennaisessa roolissa. Kyse ei siis ole pelkästä aineesta, ja tällä on nähdäkseni suuri merkitys. Koen myös tärkeäksi mainita, että pääosin olen hoitanut elämänsä jälkipuoliskolla olevia. Jos aineet itsessään kiinnostaisivat, näillä ihmisillä olisi ollut mahdollisuus hankkia niitä milloin tahansa -- aineita liikkuu esimerkiksi trancebileissä.

Kertoisitko jostain toisesta hoidettavastasi? Mikä saa hakeutumaan tämän hoidon pariin, ja millä perusteilla LSD-terapia näyttäytyy hyödyllisenä vaihtoehtona?

Eräs mielenkiintoinen tapaus oli filosofian tohtoriksi opiskeleva nuori mies, joka on kärsinyt rajusta ahdistushäiriöstä. Hän kokee ryhmätilanteisiin osallistuessaan ja esitelmöidessään lamauttavaa stressiä. Hän on käynyt läpi pitkää hoitoa, johon kuuluu niin lääkehoitoa, psykologista hoitoa kuin jungilaista psykoanalyysiakin. Hän pitää terapeutistaan, mutta on todennut terapian tarjoaman avun rajalliseksi, koska tuollaisessa hallitussa tilanteessa sosiaalinen ahdistus ei nouse pintaan.

Ehdotin hänelle LSD:n kokeilemista järjestämässäni pienessä ryhmäterapiasessiossa. Virkamiesten vakuuttaminen ryhmäterapian hyödyllisyydestä yksilöterapiaan verrattuna ei ollut helppoa, mutta sain kuitenkin hiljattain tarvittavat luvat. Hän oli käsittääkseni alun perin olettanut, että tarjolla olisi LSD-avusteista yksilöterapiaa, minkä vuoksi ajatus ryhmäterapiasta arvelutti häntä. Huoneessa oli lisäkseni vain kolme potilasta. Hän kuitenkin otti tilanteen haasteena, ja kuvaili kokemustaan jälkeenpäin fantastiseksi. Hän sanoi, ettei ollut koskaan aiemmin elämässään kokenut vastaavaa helppoutta sosiaalisessa tilanteessa. Minun näkökulmastani kyseessä oli merkittävä läpimurto. Nyt hänen tavoitteenaan on integroida tuo kokemus elämäänsä ja työhönsä. On merkillepantavaa, että hän sanoi, ettei vastaavan session toistaminen aivan lähitulevaisuudessa tunnu tarpeelliselta: hän tahtoo ensin soveltaa kokemuksessaan oppimaansa käytäntöön, ja vasta sitten kokeilla ainetta uudessa sessiossa.

Onko potilaillasi ollut huonoja kokemuksia?

Eräs vanhempi, 74-vuotias rouva osallistui erääseen ryhmäterapiasessioon. Hän on kärsinyt migreeneistä yli suuren osan elämäänsä, yli 50 vuoden ajan. Hän otti minuun yhteyttä kysyäkseen, voisiko LSD-avusteinen terapia auttaa. LSD:n potentiaalista migreenien hoidossa on jonkin verran anekdootteja, joten hain hänen hoitoonsa tarvittavat luvat. Hänen kokemuksensa oli rankka; hän ei luottanut hoitotilanteeseen. Kyse saattoi olla riittämättömästä valmistelusta. Hän oli poissa tolaltaan, ja koki olonsa vieraantuneeksi -- myös minusta. Hänessä heränneen vainoharhaisuuden laannuttaminen vaati intensiivistä keskustelua.

Lopulta hän kuitenkin rauhoittui ja session loppuosuus sujui hyvin; hänen migreeneihinsä LSD ei kuitenkaan auttanut. Hänelle muodostui kokemukseensa hyvin eksistentiaalinen näkökulma; uskon hänen vieraantumiskokemuksensa liittyvän tähän. Hän käsitteli vanhenemistaan ja kuoleman lähestymiseen liittyviä kysymyksiä. Voisi sanoa, että elämän lähestyvään loppuun liittyvät eristäytyneisyyden ja yksinäisyyden ulottuvuudet kävivät aiempaa selkeämmäksi. Kokemus ei ollut helppo.

LSD ei muuta kaikkea hyväksi. Kokemukset voivat olla todella rankkoja, ja terapeutin tai oppaan läsnäolo voi olla todella merkittävä tekijä niiden hyväksymisessä ja integraatiossa.

Kirje, jossa Sveitsin terveysministeriö myöntää vuoden ajaksi luvan LSD:n hyödyntämiseen  yhdellä koehenkilöllä -- tämän lähemmäs varsinaista reseptiä ei toistaiseksi ole päästy.

Mikseivät muut lääkärit tai terapeutit ole hakeneet vastaavia lupia? Miksi juuri sinä?

Miksi juuri minä? Psykedeelit ovat kiinnostaneet minua pitkään, mutta olin myös onnekas saadessani luvat alkuperäiseen LSD-tutkimukseeni, joka teki minusta tunnetun tutkijan. Jos ettinen komitea olisi torjunut tutkimusluvat, homma olisi saattanut keskeytyä siihen paikkaan. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet, ja lupien saaminen ja tutkimuksen tekeminen on nähdäkseni helpottunut. Keskeisin rajoittava tekijä lienee rahoitus. Palkkaa ei ole tarjolla, ja työ myös vaatii paljon aikaa. Koen tämän kuitenkin hyvin palkitsevaksi alaksi, ja kohtaan jatkuvasti työstäni kiinnostuneita ihmisiä. Se avaa ovia maailmalle.

Artikkelin kirjoittaja Kevin Franciotti on freelance-journalisti, jonka psykedeelitutkimusta käsitteleviä artikkeleita on aiemmin julkaistu New Scientistissä[11] ja Reasonissa[12].

Viitteet:
[1] The Medical History of Psychedelic Drugs, 2007
[2] Fimea: Erityisluvat
[3] Psycholytic Therapy with MDMA and LSD in Switzerland, MAPS 1995
[4] LSD-assisted psychotherapy for anxiety associated with a life-threatening disease: A qualitative study of acute and sustained subjective effects, 2014

[5] Happo valuu takaisin tieteen valtavirtaan – LSD-terapia kuolemaan liittyvän ahdistuksen hoidossa, Psykedeeliuutiset, 2014

[6] Ecstasy and Acid in Your Medicine Cabinet? Doctors Explore Psychedelics

[7] A randomized, controlled pilot study of MDMA (±3,4-Methylenedioxymethamphetamine)- assisted psychotherapy for treatment of resistant, chronic Post-Traumatic Stress Disorder (PTSD), 2013

[8] The Use of LSD, Psilocybin, and Bromo-LSD for the Treatment of Cluster Headaches - Torsten Passie, 2012

[9] Itsemurhapäänsärky - haluaisitko sinäkin kuuman jääpiikin silmäkuoppaasi?, Psykedeeliuutiset 2011

[10] Safety and Efficacy of Lysergic Acid Diethylamide-Assisted Psychotherapy for Anxiety Associated With Life-threatening Diseases, 2014

[11] LSD’s ability to make minds malleable revisited, New Scientist 2014

[12] Psychedelic Science, Reason 2014

Tutkija kuvaa psilosybiinihoitoa "traumatisoivan kokemuksen vastakohdaksi"

Alkuperäinen artikkeli: [Interview] Michael Bogenschutz likens psilocybin treatment to ‘reverse PTSD’, Stichting Open, 05.08.2015.

Addiktioihin erikoistunut psykologi Michael P. Bogenschutz työskentelee New Yorkin Yliopiston psykiatrian osastolla. Aiemmin hän on työskennellyt myös New Mexicon yliopiston psykiatrian ja käyttäytymistieteiden osastolla.

Bogenschutzin työ on keskittynyt paljolti olemassaolevien hoitomuotojen uusiin sovelluksiin. OPEN-säätiö [Hollantilainen psykedeelitutkimussäätiö --suom. huom.] haastatteli häntä liittyen hänen tutkimukseensa psilosybiinin tehosta alkoholiriippuvuuden hoidossa[1]. Tutkimus on ensimmäinen laatuaan.

Kuvailisitko uraasi? Miten päädyit psykedeelitutkimuksen äärelle?

Urani on keskittynyt kliiniseen hoitotyöhön ja, erityisesti viimeisten 10-15 vuoden aikana, addiktioihin liittyvään kliiniseen tutkimukseen. Minua on aina kiinnostanut ihmisten psykologisten muutosten toimintamekanismit ja se, miten ongelmallisiin käyttäytymismalleihin liittyviä muutoksia voidaan edesauttaa.

Potilaiden parissa työskennellessä voidaan huomata, että osa ihmisistä lopettaa käyttönsä seinään, toiset taas kulkevat asteittain kohti raittiutta, tai ongelma vain hellittää ajan kuluessa; jotkut retkahtavat kerta toisensa jälkeen, eikä heidän tilansa osoita kohentumisen merkkejä. Äkilliset, jyrkät muutokset käyttäytymisessä eivät ole harvinaisia, ja tätä ilmenee muuallakin kuin addiktioiden piirissä. Pidän tätä mielenkiintoisena ilmiönä niin tieteellisestä, psykologisesta kuin kliinisestäkin näkökulmasta. Miksi näin tapahtuu joillekin ihmisille muttei toisille?

Kiinnostukseni psykedeelitutkimukseen syntyi aloittaessani työt New Mexicon yliopistossa (NMY) vuonna 1994. Tuohon aikaan Rick Strassman tutki suonensisäisesti annostellun DMT:n vaikutuksia. Pian saapumiseni jälkeen Strassman lähti NMY:stä, ja koska olin vasta aloittanut laitoksessa, aihepiirin parissa tapahtuva tutkimus ei vaikuttanut realistiselta suunnitelmalta. Psykedeelitutkimus palasi mieleeni vasta nähtyäni Roland Griffithsin vuoden 2006 julkaisun, jossa selvitettiin psilosybiinin vaikutuksia terveisiin koehenkilöihin.

Niin löydökset itsessään kuin se tosiasia, että tämäntyyppinen tutkimus oli ylipäänsä mahdollista, tekivät minuun suuren vaikutuksen. Julkaisussa kuvataan psilosybiinin välittömiä vaikutuksia koehenkilöihin, ja mystistyyppisten kokemusten korkeaa esiintymistiheyttä. Kliinisestä näkökulmasta erityisen olennaisia olivat huomiot psilosybiinin aiheuttamista pitkäaikaisista muutoksista asenteissa, emotionaalisissa tiloissa ja ihmissuhteissa. Kahta vuotta myöhemmin julkaistu seurantatutkimus osoittaa yhden suhteellisen voimakkaan psilosybiiniannoksen vaikutusten pysyvyyden. Pidin tutkimusta todella mielenkiintoisena, ja ajatus tämäntyyppisten lääkeaineiden kliinisestä tutkimuksesta alkoi tuntua varteenotettavalta.

Erilaisilla riippuvuuksilla on valtavia kansanterveydellisiä vaikutuksia. Miksi juuri alkoholiin liittyvät ongelmat kiinnostavat?

Riippuvuudet ovat kiinnostava alue yleisemminkin, mutta yleisyydessään ja tuhoisuudessaan alkoholiriippuvuus oli looginen aloituspaikka. Aihepiiriin perehtyessäni kävi ilmeiseksi, että psykedeelien tehoa alkoholismin hoidossa oli tutkittu laajasti jo 1950-luvun lopulla. [Vuonna 2012 toteutettua meta-analyysitutkimusta voi katsoa tästä[2]. --suom. huom.]

Yhdysvalloissa AA-liikkeen filosofia näyttelee merkittävää roolia addiktioiden hoidoissa. Siinä painotetaan riippuvuusprosessien henkisiä elementtejä sekä henkisen hyvinvoinnin tärkeyttä paranemisessa. Myös tätä pidän kiinnostavana.

Millaisia eroja psilosybiinin ja LSD:n välillä on tällaisessa tutkimuksessa?

Psilosybiinillä on kaksi käytännön etua. Ensimmäinen on se, että sen vaikutus on huomattavasti lyhyempi – kuusi tuntia verrattuna LSD:n kymmeneen. Tämä helpottaa psilosybiinin käyttöä avohoitomallin puitteissa. Toisin sanoen, ainetta voidaan annostella normaalin työpäivän kuluessa, kun taas LSD-sessiot saattavat jatkua myöhään iltaan saakka. Toinen merkittävä syy on, että LSD:hen liittyy huomattavasti enemmän kielteisiä stigmoja. Monet kantavat käsitystä LSD:stä erittäin vaarallisena, pelottavana huumeena, ja on totta, että 60-luvulla LSD:n käytöllä oli haittavaikutuksensa. Nuo haittavaikutukset liittyivät monesti siihen, että pitoisuudeltaan tuntematonta ainetta otettiin valtavia annoksia, eikä tuohon aikaan vielä kovinkaan hyvin ymmärretty käyttökontekstin tärkeyttä kokemuksen lopputuloksen suhteen. Kliinisessä mielessä niin LSD:tä kuin psilosybiiniäkin voidaan pitää huomattavan turvallisina aineina, kun niitä hyödynnetään tarkkaan valvotuissa tutkimusolosuhteissa. Tämän lisäksi vaikutusta on myös sillä, että vaikka käyttämämme psilosybiini onkin synteettistä, assosiaatiot "sieniin" tai "luonnollisiin aineisiin" rauhoittavat ihmisiä.

Minkätyyppiset ihmiset halusivat osallistua tutkimukseenne?

Haimme paikallisia osallistujia mainoksilla, joissa etsittiin nimenomaisesti sellaisia ihmisiä, jotka eivät vielä olleet minkään hoidon piirissä, koska tarkoituksenamme oli tutkia psilosybiinihoidon tehoa ainoana hoitomuotona. Kriteereinä oli alkoholiriippuvuus, muutoin hyvä terveydentila ja vakavien psykiatristen sairauksien puute. Albuquerquessa toteutetun tutkimuksemme potilaat olivat työelämässä, ja heillä oli ainakin jonkin verran sosiaalisia tukirakenteita. Alkoholiriippuvuuden keskimääräinen pituus oli 15 vuotta, osallistujien keski-ikä oli 40, ja joukkoon kuului kuusi miestä ja neljä naista. Osalla oli joitakin aiempia kokemuksia psykedeeleistä, mutta enemmän käyttäneet rajasimme pois.

Yhtenä huolenaiheenamme oli, että jotkut saattaisivat haluta osallistua, koska olivat kiinnostuneita nimenomaisesti psilosybiinistä. Etsimme nimenomaisesti ihmisiä, jotka halusivat muuttaa juomiseen liittyviä käyttäytymismallejaan ja olivat avoimia uudenlaisia hoitomenetelmiä kohtaan.

Kuvailisitko niitä puitteita, joissa tutkimus toteutettiin?

Avohoitoklinikkamme rakennettiin näyttämään mahdollisimman paljon mukavalta, sohvalla varustetulta olohuoneelta. Suurimman osan istunnon kestosta osallistujilla oli yllään silmälaput ja kuulokkeet – musiikki oli valikoitu nimenomaisesti näihin olosuhteisiin –, ja heitä ohjeistettiin keskittymään sisäiseen kokemukseensa, hyväksymään ja tutkimaan esillenousseita asioita. Kerroimme etukäteen, minkälaisia kokemuksia on mahdollisesti odotettavissa, ja ohjeistimme kokemusten mahdollisimman hedelmälliseen hallintaan. Pidimme keskeisenä tekijänä intention asettamista etukäteen. Tässä yhteydessä tavoitteena saattoi olla esimerkiksi kokemus, joka opettaa tekemään myönteisiä, juomista tai muita asiaan liittyviä tekijöitä koskevia muutoksia. Osallistujat jätettiin pääsääntöisesti omiin oloihinsa. Kahden terapeutin tiimi tarjosi tukea ja oli valmiina puuttumaan tilanteen kulkuun tarvittaessa; muussa tapauksessa he varmistivat puolen tunnin tai tunnin välein, että koehenkilöllä on kaikki kunnossa. Istunnon lopussa osallistujille tarjottiin mahdollisuus puhua kokemuksestaan. (Koehenkilöille annettiin psilosybiiniä yhdessä tai kahdessa valvotussa istunnossa; tämän lisäksi he saivat myös Motivaatiota edistävää terapiaa (MET) sekä terapiaistuntoja, joiden tarkoituksena oli psilosybiinisessioiden valmistelu sekä jälkityöstäminen --toim. huom.)

Osassa varhaisia LSD-tutkimuksia tutkijoiden tarkoituksena oli luoda delirium tremensiä (DT, juoppohulluus), alkoholiriippuvaisten toisinaan kokemia rankkoja vieroitusoireita muistuttava tila. Tällaiset tilat ovat usein alkoholiriippuvaisten elämän käännekohtia, ja ajateltiin, että LSD:llä voisi olla samantyyppisiä vaikutuksia. Koehenkilöt läpikävivät mystisiä, transsendenttisiä kokemuksia, jotka vaikuttivat pysyvästi heidän käyttäytymiseensä. Voisitko kuvailla huippukokemusten vaikutusta tutkimuksenne potilaisiin?

Psykologian tai biologian näkökulmista teorioita tai dataa näiden ilmiöiden selittämiseksi ei vielä ole olemassa. Kun tavoitteena on tarttua ongelmiin ja tehdä niihin liittyviä muutoksia elämässä, monet läpikäyvät ykseyden kokemuksia, jotka ovat mystisen kokemusten tunnusmerkkejä: Tunne yhtenäisyydestä koko luomakunnan tai Jumalan kanssa, sekä voimakas, syvän emotionaalisen tason kokemus rakkaudesta ja yhteydestä. Tähän liittyy itseen kohdistuva rakkaus, myötätunto ja hyväksyntä. Ääneen sanottuna tämä saattaa kuulostaa mitättömältä, mutta sellaiselle ihmiselle, jolta tunne rakastetuksi tulemisesta on saattanut puuttua koko elämän ajan, kokemus on äärimmäisen voimakas. Joissain tapauksissa osallistujat kertoivat juomisensa olleen reaktio rakkauden tai rakastettavuuden tunteen puutteeseen, ja tutkimuksen tarjoaman kokemuksen myötä tarve kompensoida tuota puutetta juomalla hellitti monella.

Tämäntyyppiseen kokemukseen liittyy muunkinlaisia muutoksia. Ihmiset löytävät muutoksen mahdollisuuteen liittyvää optimismia, kokevat, että elämä voi muuttua koska ovat läpikäyneet jotain niin täydellisesti mistään kuviteltavissa olevasta poikkeavaa. Monet viettävät huomattavan osan istunnosta perheeseen ja ihmissuhteisiin liittyvien kysymysten parissa, ja pohtivat juomisen aiheuttamaa katumusta, syyllisyyttä ja niin muihin kuin itseensäkin kohdistuvia haittoja. Sessioiden jälkeen monet puhuvat sosiaalisesti myönteisistä arvoista, hyvästä vanhemmuudesta tai yhteiskunnallisiin asioihin myötävaikuttamisesta. Olemme mitanneet huomattavaa juomishimon laskua sekä lisääntynyttä luottamusta omaan kykyyn muuttaa juomatottumuksiaan.

Miten on mahdollista, että jokin aine aiheuttaa pysyviä muutoksia käyttäytymisessä yhdellä tai muutamalla käyttökerralla? Onko todistusaineistoa, joka auttaa ymmärtämään ilmiötä?

Minulla ei ole tarjota vastausta. Aivoissa tapahtuu monenlaisia asioita, joita ollaan alkamassa tutkia ennen ja jälkeen psilosybiinisessioita toteutettavien MRI-kuvausten avulla. Toistaiseksi ei tiedetä, miten yksittäinen vahva kokemus voi johtaa tällaisiin pysyviin muutoksiin.

Mielestäni selkein analogia on traumaperäinen stressihäiriö (PTSD), jossa yksittäinen traumaattinen tapahtuma voi muuttaa ihmisen arkikokemusta pysyvästi. Vaikka niihin usein liittyy myös fyysistä väkivaltaa, ovat tällaiset traumat toisinaan pelkästään psykologisen tason ilmiöitä. PTSD on esimerkki siitä, kuinka yksittäinen voimakas kokemus voi aiheuttaa pysyviä psykologisia sekä mitattavissa olevia biologisia muutoksia aivojen toiminnassa ja rakenteessa. Psilosybiinin vaikutusta voidaan kuvata eräänlaisena käänteisenä PTSD:nä – kokemuksena, jonka myönteinen voimakkuus jättää mieleen ja aivoihin pysyvän jäljen.

Monesti sanotaan, että addiktio on harhapoluille ajautunutta henkisyyden etsintää. Kommentoisitko näkemystä?

Carl Jungin mukaan päihdeaineiden vaikutukset tarjoavat (rajatuissa määrin) kokemuksia yhteydestä, ykseydestä, hyvinvoinnista ja rakastetuksi tulemisesta. Tätä voidaan ajatella harhautuneena mystisen tai inhimillisen yhteyden etsintänä, tapana kokea luotettavaa emotionaalista kytköstä johonkin itsen ulkopuoliseen. Tarkoituksena on löytää jonkinlaista hoivaa. Tämä voi olla hyödyllinen tapa jäsentää ja uudelleenmuotoilla ihmisten kamppailua addiktioidensa kanssa: kyse ei ole pelkästään hedonistisesta nautinnontavoittelusta vaan aidosta eheydenkaipuusta. Mikäli eheyttä ei löydy terveellisimmistä lähteistä, tämä voi helposti muodostua ansaksi.

Tutkimuksenne lopputulokset vaikuttavat huomattavan lupaavilta: kaikkien osallistuneiden tila koheni selkeästi. Tutkimuksen otos oli kuitenkin pieni. Onko tarkoituksenanne jatkaa kliinisiä kokeita?

Tämä oli pilottitutkimus, jossa ei ollut kontrolliryhmää. Tutkimuksen tarkoituksena oli osoittaa tällaisen tutkimuksen käyttökelpoisuus. Osoitimme kliinistä kohentumista sekä korrelaation kokemuksen voimakkuuden ja kohentumisen asteen välillä. Tässä vaiheessa tuloksiamme on syytä pitää suuntaa-antavina, ei siis missään mielessä lopullisina tai yksinään vakuuttavina todisteina. On tehtävä huomattavasti laajempia, kontrolloituja kokeita. Tällä hetkellä käynnissä oleva tutkimuksemme pyrkii kattamaan 180 alkoholiriippuvaista, ja sen pohjalta menetelmän toimivuutta voidaan arvioida jo huomattavasti paremmin. Tutkimuksen loppuunsaattamisessa kestää vuosia – tämänhetkisen arviomme mukaan puhutaan viidestä.

Näetkö muita kuin tieteellisiä esteitä, jotka voisivat jälleen johtaa psykedeelitutkimuksen keskeyttämiseen? Uskotko psykedeeliterapian kehittyvän vakiokäytännöksi?

Näitä aineita ymmärretään tieteellisessä mielessä paremmin kuin 60-luvulla niin vaikutusten kuin mahdollisten riskienkin osalta. Tiedämme, kuinka riskit on kliinisissä tutkimusolosuhteissa mahdollista minimoida. Kliinistä psykedeelitutkimusta tehdään vakavastiotettavien, kokeneiden tutkijoiden toimesta, jotka lähestyvät tekemäänsä työtä huolellisesti ja tieteellisellä perinpohjaisuudella. Myös suuri yleisö ymmärtää psykedeelejä paremmin kuin 50 vuotta sitten. Lähestymistavan on oltava tasapainoinen, ja perusteettomia ylitulkintoja sekä yliampuvia väitteitä ja odotuksia on vältettävä. Ihmisiä on muistutettava niistä olennaisista riskeistä, joita esiintyy kun aineita käytetään valvottujen olosuhteiden ulkopuolella.

Vaikka olen monien kentälläni työskentelevien lailla toiveikas sen suhteen, että löydöksemme tulevat johtamaan merkittäviin edistysaskeliin addiktioiden hoidossa, mikään aine ei ole taikalääke. Jokaisessa hoitomuodossa on rajoituksensa. Riippuvuus on monimutkainen, pitkäaikainen häiriötila, eikä kaikkia potilaita ole mahdollista parantaa yhdessä tai kahdessa hoitosessiossa, eikä kaikkia riskejä myöskään ole mahdollista eliminoida. On kuitenkin perusteltua toivoa, että kykenemme osoittamaan toistettavissa olevia hyötyjä sekä kasvattamaan matkan varrella ymmärrystämme käyttäytymisen muutoksiin liittyvän psykologian ja biologian kentillä.

Dara Colwell

Viitteet:
[1] Psilocybin-assisted treatment for alcohol dependence: A proof-of-concept study, 2015
[1] Lysergic acid diethylamide (LSD) for alcoholism: meta-analysis of randomized controlled trials, 2012

MDMA-avusteinen terapia kuolettaviin sairauksiin liittyvän ahdistuksen hoidossa

Alkuperäinen artikkeli SFGate-sivustolla: Ecstasy therapy approved for trial in Marin County, 26.05.2015.

Tutkimusta johtava tri. Philip Wolfson ja terapeutti Julane Andries MDMA-tutkimuskeskuksessa Kalifornian San Anselmossa. Tutkimussessiot videoidaan kahdella kameralla prosessin dokumentoimiseksi, ja jotta FDA voi arvioida sessioissa käytettyjä terapeuttisia menetelmiä. MAPSin sponsoroima tutkimus selvittää MDMA-avusteisen psykoterapian tehoa hengenvaarallisten sairauksien aiheuttaman ahdistuksen hoidossa.

Ekstaasinakin tunnettu empatogeeni MDMA kiellettiin kolme vuosikymmentä sitten Yhdysvalloissa ja suuressa osassa läntistä maailmaa. 2000-luvun alkupuolella tutkimus on jälleen käynnistynyt. Tutkimus MDMA-avusteisen terapian tehosta traumaperäisen stressihäiriön hoidossa on jo pitkällä, ja MDMA:n tehoa sosiaalisesta ahdistuksesta kärsivien autistien hoidon apuvälineenä tutkitaan myös.

Kaliforniassa toimivalle tutkimusryhmälle on jokin aika sitten myönnetty luvat tutkia MDMA:ta hyödyntävän terapian vaikutusta syövästä ja muista potentiaalisen tappavista sairauksista kärsivien ahdistuksen hoidossa.

San Anselmossa työskentelevä ja jo pitkään MDMA:ta hyödyntävän terapian puolesta puhunut Tri. Philip Wolfsonin tutkimus kattaa 18 koehenkilöä. Tutkimus toteutetaan seuraavan vuoden aikana Wolfsonin mäen laella sijaitsevassa, viihtyisässä psykoterapiakeskuksessa Tamalpais-vuoren tuntumassa.

Terminaalidiagnoosi aiheuttaa usein rampauttavaa ahdistusta, pelkoa ja masennusta. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, voidaanko usealla pitkällä, MDMA-avusteisella terapiaistunnolla auttaa näistä kärsiviä potilaita löytämään rauhaa.

MDMA poikkeaa merkittävästi ahdistuksen hoitoon tyypillisesti käytettävistä lääkkeistä. Aine ei turruta tai lamaannuta; sen sijaan neljän tai viiden tunnin mittainen, MDMA:ta hyödyntävä psykedeelikokemus saattaa tarjota hyvinkin transformatiivisia kokemuksia kun sitä otetaan turvallisessa, miellyttävässä ympäristössä koulutettujen terapeuttien seurassa (jotka tutkimuksessa toimivat mies-nainen-pareina).

MDMA tukee Wolfsonin mukaan "syvää, merkityksellistä ja poikkeuksellisen tehokasta psykoterapiaa". Tutkimus on hänelle poikkeuslaatuisen henkilökohtainen. 1980-luvulla hän ja silloinen vaimonsa Alice työskentelivät MDMA:ta hyödyntävän terapeutin kanssa käsitelläkseen sitä henkistä sekasortoa, joka liittyi heidän teini-ikäisen Noah-poikansa taisteluun leukemian kanssa.

Lapsen menettämisen tuska

Noah menehtyi, mutta kokemus ohjasi Wolfsonin omistamaan elämänsä löytämään keinoja, joiden avulla tällainen terapia voidaan tuoda saataville perheille, joiden lapsi tai muu läheinen tekee kuolemaa.

Keino on löytynyt: Wolfson on saanut Yhdysvaltain FDA- ja sekä DEA-virastoilta tutkimusluvat, joiden haltijalla on mahdollisuus tehdä ihmiskoehenkilöillä toteutettavaa tutkimusta toistaiseksi laittoman substanssin avulla.

FDA:n tiedottaja Sandy Walsh kertoo virastonsa todenneen aiempien MDMA-tutkimusten osoittavan aineen turvallisuuden oikeanlaisissa olosuhteissa.

"Jos jokin lääke osoittaa tehonsa vakavan sairauden hoidossa, ja sen turvallinen käyttö kyseisen potilaspopulaation keskuudessa voidaan osoittaa mahdolliseksi", Walsh sanoo, "velvollisuutemme on arvioida todistusaineistoa ja ryhtyä aineiston tukemiin toimenpiteisiin, esimerkiksi sallimalla pilottitutkimuksen käynnistäminen."

Muutkin liittovaltion edustajat ovat osoittaneet mielenkiintoa MDMA-tutkimusta kohtaan. NIMH:in johtaja tri Thomas Insel kertoo virastonsa seuraavan useita yksityisesti rahoitettuja tutkimuksia, joissa pyritään hoitamaan monenlaisia psyykkisiä ongelmia psykedeeliavusteisella terapialla.

"Kyseessä on todella mielenkiintoinen ja erittäin tehokas, uudenlainen lähestymistapa", Insel toteaa. "Kyse ei ole MDMA:sta yksinään – olennaista on hoidollinen konteksti, jossa hyödynnetään aineen vaikutuksen tarjoamia hyödyllisiä perspektiivejä ja kohentuneita kykyjä, ja näiden soveltaminen laajemmassa psykoterapeuttisessa kontekstissa."

8-tuntisia terapiasessioita

Wolfsonin tutkimukseen osallistuvat käyvät ensin valmistavassa terapiassa. Koehenkilöistä kolmetoista osallistuu tämän jälkeen kolmeen kahdeksan tunnin mittaiseen terapiasessioon aineen vaikutuksen alaisena. Loput viisi tulevat saamaan plasebokapselin.

Terapiaistunton jälkeisten seurantaistuntojen ja psykologisen testauksen avulla pyritään arvioimaan osanottajien mielenterveydellistä tilaa ja hyvinvointia. Kaikkinensa prosessissa kestää viitisentoista kuukautta. Niille, joille arvotaan tutkimuksessa lumelääke, tarjotaan myöhemmin mahdollisuus Wolfsonin ja tämän kumppanin, laillistettuna perheterapeuttina toimivan Julane Andriesin vetämään MDMA-sessioon.

"Ero 50 minuutin mittaisiin terapiasessioihin on merkittävä", Wolfson kuvaa. "Lämpimissä, ystävällisissä puitteissa toteutettavaa istuntoa jatketaan niin pitkään kuin on tarpeen. Hoidettavien kanssa muodostuu läheinen yhteys. MDMA on lähestymistapana vallankumouksellinen, ja sen hyödyntämiseksi on poikettava vakiintuneista käytännöistä."

Marinin piirikunnassa toteutettu projekti on Santa Cruzissa toimivan MAPSin (Monitieteellinen psykedeelitutkimusyhdistys) tukema ja rahoittama. MAPSin aiemmassa tutkimuksessa[1] kartoitettiin menestyksekkäästi MDMA-avusteisen terapian tehoa seksuaalisen hyväksikäytön tai sodan aiheuttaman traumaperäisen stressihäiriön hoidossa (ks. myös seurantatutkimus[2]). Kyseisessä, Journal of Psychopharmacologyssa julkaistussa tutkimuksessa neljä viidesosaa koehenkilöistä sai MDMA-terapiasta merkittävää, pitkäaikaista apua.

MDMA aiheuttaa tyypillisesti lisääntynyttä energisyyttä, euforisuutta, emotionaalista lämpöä ja empaattisuutta, minkä vuoksi aineeseen viitataan "empatogeeninä" tai "entaktogeeninä".

"MDMA voi auttaa tuntemaan haltioitumista, jolla on ahdistusta ja masennusta vähentäviä vaikutuksia", Andries kertoo. "Muisto elinvoimaisuudesta, onnellisuudesta ja haltioitumisesta kulkee mukana myös aineen vaikutusten loputtua."

Kuten useimmilla aineilla, laillisilla tai laittomilla, myös MDMA:lla voi olla vaarallisia sivuvaikutuksia, jotka liittyvät esimerkiksi pulssin kohoamiseen sekä verenpaineeseen. Tästä syystä tutkimukseen ei oteta mukaan sydänongelmista kärsiviä. Valituille tarjotaan seikkaperäinen selonteko mahdollisista sivuvaikutuksista, mutta heille kerrotaan myös, että MDMA:ta on tutkimusolosuhteissa annettu jo yli tuhannelle koehenkilölle ilman merkittäviä ongelmia.

Aine nousi massojen tietoisuuteen 1970- ja 1980-luvuilla. Aluksi sitä hyödynnettiin underground-kemistien, terapeuttien ja psykedeeliväen keskuudessa. Myöhemmin aineelle kasaantkielteistä julkisuutta, koska se toimi läpi yön kestävien reivien keskeisenä polttoaineena. Eräänlaisen sakramentin aseman aine on saavuttanut myös Nevadan Black Rock -aavikon Burning Man -tapahtumassa.

Työ uudelleenluokittelun puolesta

Vuonna 1985 Yhdysvaltain viranomaiset alkoivat iskeä kiihtyvällä tahdilla kasvavaan MDMA-kulttuuriin, joka ilmeni niin aineen viihteellisenä, henkisenä kuin terapeuttisenakin käyttönä. Aine kiellettiin ja sijoitettiin Schedule I -luokkaan. Nämä aineet ovat kaikista tiukimmin rajoitettuja, ja luokituksen määritelmään kuuluu, että aineella on "merkittävä väärinkäyttöpotentiaali eikä lääketieteellistä arvoa". [Tämä siirto tehtiin huolimatta hallituksen omien asiantuntijoiden voimakkaista kehoituksista toimia toisin --suom. huom.]

Wolfson ja muut MAPSin toimijat toivovat tämän ja tulevien, laajempien PTSD-tutkimusten osoittavan FDA:lle ja DEA:lle, että aineen uudelleenluokittelulle on perusteet. Uudelleenluokittelun seurauksena lääkäreillä olisi mahdollisuus kirjoittaa PTSD:stä tai kuolemaan johtavista sairauksista kärsiville reseptejä MDMA-sessioihin koulutetun psykoterapeutin seurassa.

Wolfsonin ja Andriesin kanssa työskentelevä 27-vuotias neurotutkija, tutkimuskoordinaattori John Hartberg toteaa, että valtavirtakulttuuri on alkanut hyväksyä "muuntuneiden, epälineaaristen tilojen olemassaolon" sekä "voimakkaiden mystisten tai henkisten kokemusten merkittävät parantavat vaikutukset."

'Tutkimusalamme on astunut valtavirtaan'

"Tutkimusalueestamme on muodostumassa yleisesti hyväksytty, kiihtyvällä tahdilla kasvava ja potentiaalia tulviva kenttä", Minnesotan yliopiston neurotieteen kandidaatti Hartberg sanoo. Hänen tehtävänään on seuloa tutkimukseen sopivia koehenkilöitä. "Mistään rajatieteestä ei ole kyse", hän toteaa.

Tämä pitänee paikkansa, mutta aivan välittömästi psykiatrit eivät tule ekstaasia määräämään. DEA:n edustaja Joseph Moses toteaa, että vaikka hänen virastonsa onkin myöntänyt MDMA-tutkimukselle lupia, se ei välttämättä tarkoita, että liittovaltion toimijat suhtautuisivat psykedeelien lääkekäyttöön uudenlaisella avoimuudella. Hänen mukaansa viraston roolina on yksinkertaisesti pitää huolta tutkimuksen "turvallisuuteen liittyvän infrastruktuurin" toiminnasta, jotta voidaan varmistaa, että ainetta käytetään tutkimuksen aikana vain osoitettuihin tarkoituksiin.

Muiden liittovaltion tahojen, joista keskeisenä FDA, on edelleen myönnettävä tutkimusluvat laajemmille jatkotutkimuksille sekä arvoitava tutkimusten tuottama aineisto ennen kuin ainetta voidaan alkaa luvallisesti määrätä.

MAPSin johtaja Rick Doblin kuitenkin toteaa olevansa vakuuttunut siitä, että tämä tulee tapahtumaan viiden-kuuden vuoden kuluttua. Hänen mukaansa "kaikista psykedeeleistä juuri MDMA:n vaikutukset ovat suoraviivaisimmin parantavia".

Doblin kertoo Minnesotalaisen nuorenparin, Shane ja Sue Stevensin kokemuksesta esimerkkinä MDMA:n potentiaalisista hyödyistä syövästä kärsiville ihmisille sekä heidän läheisilleen. Heidän kokemuksellaan oli vaikutuksensa myös keskeiseen rahalahjoitukseen, jonka turvin Marinin tutkimusprojekti saatiin käyntiin. 90-luvun puolivälissä 22-vuotiaalla Shanella todettiin munuaissyöpä. Munuainen poistettiin, mutta tauti oli jo ehtinyt levitä keuhkoihin. Hän kävi läpi rajun sädehoidon – 23 tuntia aktiivista hoitoa, jota seurasi tunti oksentamista ja peseytymistä.

"Välimme tulehtuivat", Sue kertoo The Chronicle -lehdelle. "Stressin määrä oli valtava. Mieheni teki kuolemaa, emmekä tienneet, miten asiaan tulisi suhtautua."

Kuoleman kohtaaminen

Suen lapsuudenystävä Tim Butcher ehdotti, että emotionaalista apua saattaisi löytyä erään terapeutin kautta, jolta oli mahdollista saada MDMA:ta. [Terapeutit ovat kaikessa hiljaisuudessa hyödyntäneet MDMA:ta kielloista huolimatta. --suom. huom] Butcherilla oli yhteyksiä psykedeelialakultuuriin, ja hän hankki pariskunnalle pari annosta MDMA:ta. He ottivat aineen kotisohvallaan, ja terapeutti oli koko session ajan tavoitettavissa puhelimitse.

"Aloimme keskustella asioista, joista olimme aiemmin pelänneet puhua. Rakkauden ja ymmärryksen määrä oli valtava", Sue sanoo. "Halasimme, itkimme ja hymyilimme."

Seuraavana päivänä Sue huomasi miehessään täydellisen muutoksen: Shane halusi yhtäkkiä jälleen tehdä asioita joita oli aiemmin rakastanut – esimerkiksi maastopyöräillä ja rullaluistella.

"Aloimme rakastaa elämää, vaikka syövän varjo leijuikin yllämme. Tähän asti olimme pelänneet jokaikistä päivää, koska jokainen aamu tarkoitti heräämistä syövän kanssa. Kokemuksemme myötä aloimme herätä elääksemme."

Shanen elämä syövän kanssa kesti neljä vuotta. Hän kuoli lokakuun toisena päivänä vuonna 1999.

Suurten ikäluokkien viimeinen rutistus

Sydänkohtaus vei 45 vuoden ikäisen Butcherin vuonna 2012. Hänen isänsä Samuel Butcher oli Precious Moments -keräilyhahmoja valmistavan, miljoonaluokan firman perustaja, joten Timillä oli paljon rahaa. Hän jätti MAPSille 1,9 miljoonaa dollaria, josta osa käytettiin artikkelissa käsitellyn tutkimuksen rahoittamiseen.

“Etukäteen en tiennyt, että Tim oli merkinnyt MAPSin testamenttiinsa", Doblin sanoo. "Hän teki lahjoituksensa, koska piti psykedeelien vaikutusta omaan elämäänsä suuressa arvossa. Erityisen tärkeänä hän piti kuolemaan liittyviä terapiasovelluksia."

Doblin uskoo psykedeelien ennen pitkää seuraavan kannabiksen viitoittamaa polkua: Ensin laillistetaan lääkinnällisen käyttö, ja lopulta täyskielloista luovutaan kokonaan.

"Suurten ikäluokkien viimeinen rutistus tulee olemaan kannabiksen ja psykedeelien laillistaminen", Doblin sanoo.


Artikkelin kirjoittaja Don Lattin on Chronicle-lehden entinen toimittaja, joka on julkaissut viisi kirjaa, mm. Timothy Learyn, Ram Dassin ja kumppanien 60-luvun tekemisiä käsittelevän teoksen "The Harvard Psychedelic Club", jonka voi käydä lainaamassa Varjokirjastosta. Lisätietoa: donlattin.com

Viitteet:
[1] A randomized, controlled pilot study of MDMA (±3,4-Methylenedioxymethamphetamine)- assisted psychotherapy for treatment of resistant, chronic Post-Traumatic Stress Disorder (PTSD)
[2] Durability of improvement in posttraumatic stress disorder symptoms and absence of harmful effects or drug dependency after 3,4-methylenedioxymethamphetamine-assisted psychotherapy: a prospective long-term follow-up study

Taikasienten sisältämä psilosybiini voi olla tehokas apuväline tupakkavieroitukseen

Alkuperäinen artikkeli: Could psychedelic drugs make smokers quit, BBC Future 15.06.2015. Tekstin minä-muoto on säilytetty käännöksessä, ja viittaa siis alkuperäiseen kirjoittajaan eikä tämän blogin pitäjään.

Nikotiinilaastarit. Nikotiinipurukumit. Seinään lopettaminen. Tupakoinnista vieroittautuminen voi olla vaikeaa. Lopettamiseen tarjotaan monenlaisia keinoja. Matthew Johnson haluaa laajentaa valikoimaa: hänen mukaansa psilosybiini saattaa olla poikkeuksellisen tehokas apukeino. Psilosybiini on kuitenkin ollut laitonta suuressa osassa Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa jo vuosikymmenten ajan, ja Johnson tiedostaa ehdotuksensa epäsovinnaisuuden.

"Ymmärrän, että tutkimus voi vaikuttaa epäintuitiiviselta," Johnson kertoo minulle toimistossaan Johns Hopkins -yliopiston Käyttäytymistieteellisen farmakologian tutkimusyksikössä, Baltimoressa.

Johnson on käyttäytymistieteellinen farmakologi, joka on tutkinut psykoaktiivisten aineiden, aivojen ja ihmisten käyttäytymisen välistä suhdetta yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Viimeiset kymmenen vuotta Johnson on viettänyt Johns Hopkinsissa, jossa hän on työryhmineen keskittynyt psilosybiiniin, luonnonvaraisenakin taikasienissä esiintyvään psykedeeliin. Aine on toistaiseksi laiton, mutta hänen mukaansa muutama psilosybiinin tukema hoitosessio voi tarkoin valvotuissa olosuhteissa tarjota poikkeuksellisen tehokasta apua vieroitukseen.

"Useimmat ihmiset olettavat automaattisesti, että kyseessä on jonkinlainen korvaushoitoterapia, samaan tapaan kuin metadonia käytetään heroiiniriippuvuuteen tai nikotiinilaastareita tupakkariippuvuuteen. Psilosybiiniä tai sieniä ei kuitenkaan olla nauttimassa päivittäin – kyse ei siis ole yhden riippuvuuden vaihtamisesta toiseen."

Uuden tutkimuksen inspiraationa on toiminut 50- ja 60-luvuilla tehdyt tutkimukset, joissa kartoitettiin psilosybiinin ja LSD:n tehoa riippuvuuksien hoidossa. Vaikka tuolloiset tutkimustulokset olivat todella lupaavia, tutkimustyö ajautui umpikujaan aineiden käytön levitessä laboratorioista nousevan huumealakulttuurin piiriin. Aineet kiellettiin, ja kliinisen tutkimuksen toteuttaminen kävi mahdottomaksi.

"Tutkimusta on rajoitettu vääristä syistä", Johnson selittää. "Tiedetään, että psykedeelejä käytetään yhä, ja koska hallitsemattomaan viihdekäyttöön kannustamista on haluttu välttää, tutkimusta ei ole sallittu. Nyt yritämme kiriä menetettyjä vuosia takaisin. Tutkimukset olisi pitänyt saattaa loppuun jo 70-luvulla; sen sijaan kaikki asiaanliittyvä tutkimus jäädytettiin vuosikymmeniksi."

Johnson oli yksi vuonna 2008 julkaistun 'Human hallucinogen research: guidelines for safety' ('Hallusinogeenitutkimus ihmiskoehenkilöillä: turvallisen tutkimuksen ohjenuoria') -tutkimusraportin kirjoittajista. Raportti oli yhteenveto psykedeelitutkimuksen turvallisesta toteuttamisesta ihmiskoehenkilöillä. Se tarjosi suosituksia sopivien koehenkilöiden seulonnasta ja heidän valmistamisestaan kokemusta varten, ja yleisiä ohjeita turvallisten sessioiden toteuttamiseen. Julkaisu ilmensi psykedeelitutkimukseen liittyvän asenneilmapiirin muutosta, jota heijastelee myös se tosiasia, että pelkästään Johns Hopkinsilla on uuden tutkimusaallon aikana toteutettu jo yli 460 yksittäistä psilosybiinisessiota. Tutkimusprojekteissa kartoitetaan psilosybiinin vaikutuksia mm. syöpäsairaiden kuolemanpelkoon ja meditaatioon.

Hiljattain valokeilassa on kaikista näkyvimmin ollut juuri Johnsonin psilosybiinitutkimus. Ensinäkemältä tutkimusasetelma vaikuttaa hämmentävän yksinkertaiselta. Viisitoista vapaaehtoista, kaikki Baltimorelaisia pitkäaikaistupakoitsijoita, ovat yrittäneet lopettaa tupakointia useita kertoja. He käyvät aluksi kognitiivis-behavioraalisen terapian kurssin. KBT on psykologian standarditekniikka tupakoinnin lopettamiseksi, ja sen menetelmänä on rohkaista tutkimaan iskostuneita ajatustottumuksia.

Olennainen osa Hopkinsin ohjelman KBT-lähestymistapaa on henkilökohtaisen mantran luominen ja toistaminen. Mantralla tarkoitetaan koehenkilön luomaa yksinkertaista lausetta, joka kiteyttää heidän motivaationsa tupakoinnin lopettamiseen. "Se on eräänlainen tehtäväkuvaus: Yksi lause, jolla voi muistuttaa itseään lopettamisensa syistä. Joillakin painopiste on ollut perheessä: 'Haluan olla paikalla lapsenlapsilleni.' Toisten syyt painottuvat sisäänpäin, "Kaipaan vapautta, puhtautta ja selkeyttä.'"

Mantran rooli käy yhä keskeisemmäksi päivänä, jona koehenkilöt saavat ensimmäisen psilosybiiniannoksensa. He polttavat neljän KBT-session jälkeen tupakan, jonka on tarkoitus jäädä heidän viimeisekseen. Jotkut tekevät tämän sessiota edeltävänä iltana, toiset taas juuri ennen sessiota. "Jotkut koehenkilöistä polttavat viimeisen kerran viereisellä parkkipaikalla juuri ennen saapumistaan sessioon," Johnson kertoo.

Sitten on lääkkeen aika. Albert Garcia-Romeu, Johns Hopkinsilla työskentelevä tutkijatohtori joka opastaa vapaaehtoisia KBT:n ja psilosybiinisessioiden läpi, kuvaa toimintaa: "He ottavat kapselin oma-aloitteisesti. Otamme heidän puhelimensa ja kenkänsä, ja annamme heille sandaalit. Tavoitteenamme on, että he tuntisivat olonsa rennoksi – kuin olisivat kylpylässä, ilman työhön tai arkielämään liittyviä velvoitteita."

"Käymme etukäteen session kulkua läpi. Haluamme heidän tietävän avun olevan lähellä siltä varalta, että sille on tarvetta," selittää Mary Cosimano, toinen tutkimuksen oppaista, joka on työskennellyt psykedeelitutkimuksen parissa jo yli 15 vuoden ajan. "Kerromme heille, että tukemme on saatavilla session alusta loppuun."

"Kun aineen vaikutukset alkavat, kehoitamme heitä asettumaan makuulle," Garcia-Romeu jatkaa. "He asettavat korvilleen kuulokkeet ja peittävät silmänsä. Makaavat paikoillaan, havainnoivat ja odottavat."

Tässä vaiheessa tutkijat vetäytyvät taka-alalle. "Tutkimus perustuu psykedeeliterapian malliin," Garcia-Romeu selittää. "Psykedeeliterapia-nimikkeellä viitataan suuria psykedeeliannoksia hyödyntävään terapiamuotoon.* Se ei tyypillisesti ole puheterapiaa. Koehenkilöitä pääsääntöisesti rohkaistaan välttämään liiallista puheliaisuutta, koska huomio saattaa tuolloin keskittyä epäkäytännöllisen paljon mielenkiintoisiin aistimuksiin. Pyrkimyksenämme on rohkaista heitä ohjaamaan huomionsa sisäänpäin, jossa tärkein työ tapahtuu. Oma tehtäväni on pitkälti koehenkilöiden turvallisuuden valvominen."

[*Hieman hämmentävien käytäntöjen mukaisesti nimetyn psykedeeliterapian lisäksi toinen tyypillinen psykedeelejä hyödyntävän terapian muoto, jossa annokset ovat psykedeeliterapiaa pienempiä, kulkee nimellä "psykolyyttinen terapia". --suom. huom.]

Tutkijat kertovat minulle, että tutkimuksen tavoitteena on tarjota vapaaehtoisille "syvällinen mystinen" kokemus, joka saa heidät uudelleenarvioimaan suhdettaan tupakointiin. Tämä saattaa kuulostaa sellaiselta new age -henkiseltä huumehourailulta, jonka seurauksena tämänkaltaiseen tutkimukseen alettiin aikoinaan suhtautua nyrpeästi, mutta Garcia-Romeaun selitys saa asian kuulostamaan huomattavasti maanläheisemmältä.

"[Tutkimuksen mukaan] 71% välittömästi sydänkohtauksen jälkeen lopettaneista onnistuu pysymään erossa tupakasta", hän selittää. "Sydänkohtausta voidaan epäilemättä pitää syvällisenä kokemuksena, mutta sellaista ei voida tuottaa ihmisille tupakoinnista vieroittautumisen apukeinoksi. Tavoitteena on laukaista psykedeelien avulla vastaavanlainen voimakas tila; intensiivinen, abstrakti kokemus, jonka seurauksena potilaan näkökulma muuttuu. Tähän tutkimusryhmä viittaa 'mystisenä kokemuksena'."

Kokemus saattaa hänen mukaansa sisältää esimerkiksi Jumalaan liittyviä näkyjä tai voimakkaita henkilökohtaisia muistoja, jotka liittyvät koehenkilön omaan elämään, esimerkiksi lapsuuteen.

Avain tällaisen kokemuksen käynnistämiseen piilee olosuhteissa ja puitteissa. "Kliininen vaikutelmani on, että tavoitellun kaltaisia kokemuksia esiintyy kaikista todennäköisimmin olosuhteissa, joissa henkilö kokee olonsa mahdollisimman turvalliseksi, ja luottamussuhde läsnäolevien ihmisten kanssa on mahdollisimman syvä. Samaten on huomattu, että lääkkeen ottamisen ritualisointi tehostaa haettua vaikutusta."

"Pyydämme osallistujia tuomaan mukanaan vuosien varrella otettuja kuvia itsestään, perheestään, tärkeistä paikoistaan ja esineistään. Jotkut osallistujista ovat täyttäneet huoneen kuvilla," Cosimano kuvaa. "Merkityksellisiä esineitä; jotkut ovat rakentaneet alttareita. Ihmiset tuovat mukanaan täytettyjä eläimiä tai huovan – mitä tahansa sellaista, joka voi auttaa heitä tuntemaan olonsa mukavaksi, turvalliseksi, kodikkaaksi ja merkitykselliseksi."

Voimistaakseen kokemuksen rituaalinomaisuutta, tutkijat tarjoavat kapselin puisessa maljassa suitsukkeen kanssa, ja kehottavat osallistujia toistamaan kognitiivis-behavioraalisen terapian aikana luomansa mantran.

Garcia-Romeu ja Cosimano esittelevät minulle sessiohuoneen, paikan jossa kuvatut rituaalit tapahtuvat. Tila on heidän kuvauksensa mukainen – pieni, lämpimästi valaistu, mukavalla sohvalla varustettu viihtyisä huone. Istun sohvalle ja tutkijat ojentavat minulle vapaaehtoisille tarjottavan puisen maljan. Tilassa on Michelangeloa ja Van Goghia käsitteleviä kirjoja. Miltei kohtumaiselta tuntuvan huoneen luomaa turvallisuudentunnetta on mahdoton kieltää. Vapaaehtoiset viettävät tilassa kuusikin tuntia. Kun aineen vaikutukset ovat haihtuneet pois, joku heidän perheenjäsenistään tulee hakemaan heidät kotiin.

Käyn tutkimusryhmäläisten kanssa kiehtovia keskusteluita. He ovat kaikki todella ystävällisiä, ehdottoman ammattimaisia ja selvästi työhönsä intohimolla suhtautuvia. Siltikään en voi sivuuttaa tuntemustani tutkimuksen epäintuitiivisesta luonteesta. Syynä saattavat olla omat näihin aineisiin liittyvät ennakkoluuloni, mutta skeptisyyteni säilyy.

Tämä pilottitutkimus on kuitenkin, pienestä koostaan huolimatta, tuottanut kutkuttavia tuloksia. Tutkimukseen osallistuneista 15 koehenkilöistä 12 oli tutkijoiden mukaan yhä savuttomia kuuden kuukauden päästä. "Mielestämme – ja toivoaksemme – tässä on kyse jostakin uudenlaisesta," Johnson sanoo.

"Jotkut tutkimukseen osallistuneista kuvasivat poikkeuslaatuisia kokemuksia – esimerkiksi, etteivät tunne nikotiinin vieroitusoireita vaikka ovat polttaneet askin päivässä 40 vuoden ajan. Tuollaisen muutoksen näkeminen yhdessäkin ihmisessä tuntuu todella merkittävältä."

Kyselen vielä tarkemmin hänen käsityksistään psilosybiinin olennaisista toimintamekanismeista: Onko kyse vain psykologisesta vaikutuksesta, vai ajatteleeko hän aineen vaikuttavan suoraan aivokemiaan? "Tällä hetkellä vaikutusta voidaan ymmärtää parhaiten psykologisesta näkökulmasta," hän vastaa. "Kyse ei ole aineesta joka vaikuttaisi ainakaan millään yksinkertaisella tavalla suoraan aivojen nikotiinireseptoreihin. Vaikuttaako aine oikeissa olosuhteissa aivojen ja nikotiinireseptorien väliseen vuorovaikutukseen? Se on hyvin mahdollista. Emme osaa sanoa."

Johnson ei ole ainoa psykedeeliterapian parissa työskentelevä tutkija. Anthony Bossis kuuluu New Yorkin yliopiston tutkimusryhmään, joka tutkii psilosybiinin vaikutuksia syöpäpotilaiden kokemaan ahdistukseen. Hän on vaikuttunut Johnsonin alustavista tuloksista, jotka "osoittavat ehdottomasti perinpohjaisen lisätutkimuksen tarpeen."

Juuri tähän Jonhsonin ja hänen tutkimusryhmäläistensä huomio on nyt suunnattu – tutkimusten seuraavaan vaiheeseen. Tutkimuksen otanta on kasvatettu kahdeksaankymmeneen, ja osallistujat käyvät MRI-aivokuvauksissa ennen ja jälkeen sessioiden, jotta tutkijat voivat saada paremman kuvan psilosybiinin mahdollisista neurologisista vaikutuksista tupakkariippuvuuteen. On selvää, että edessä on vuosikausien työ, mutta Johnson on optimistinen. Hän uskoo [jo olemassaolevaan tieteelliseen aineistoon perustuen. --suom. huom.] , että aineella on addiktioiden lisäksi potentiaalia monenlaisten muidenkin psykologiaan ja käyttäytymiseen liittyvien ongelmien hoidossa.

On tietenkin muitakin kynnyksiä, jotka on ylitettävä, jotta kuvatut hoidot voivat levitä laajempaan käyttöön. Keskeisenä kysymyksenä on Yhdysvaltain National Institute of Mental Healthin -viraston johtaja Thomas Inselin mukaan se, mikä taho toisi aineita kaupallisesti saataville: Tavallisesti lääketeollisuus hoitaa asian, mutta lääkefirmat eivät ole tyypillisesti olleet kovinkaan kiinnostuneita aivojen häiriötilojen hoitamisesta. "Tästä huolimatta ketamiinin enantiomeeri esketamiinia tutkitaan lääkefirma Johnson & Johnsonin toimesta masennuksen hoitoon."

Myös lakikysymyksiä on selvitettävänä. "Näitä aineita käytetään psykoterapeuttisessa kontekstissa, eikä tämän alueen sääntelylle ole vielä olemassa selkeitä malleja", Insel sanoo. Aineilla on vielä pitkä matka laajasti saatavilla oleviksi laillisiksi lääkkeiksi. "Se ei kuitenkaan ole syy vältellä psykedeeliavusteisten terapiamuotojen kehitystyötä," hän sanoo. [Psykedeelitutkijoiden omissa arvioissa on ennustettu, että psilosybiinin ensimmäiset lailliset käyttömuodot saattaisivat olla yleisesti saatavilla aikaisintaan kuuden vuoden päästä, vuonna 2021. --suom. huom.] 

On myös mahdollista, että näiden pienten pilottitutkimusten tehoa ei saadakaan toistettua suuremmassa mittakaavassa. Totta kuitenkin on, että vuosikymmenten tauon jälkeen Johnsonin ja hänen kollegoidensa kaltaiset tutkijat ovat jatkaneet kaivautumista syvemmälle kyseenalaista mainetta kantavan psilosybiinin odottamattomiin vaikutuksiin. [maine lienee kyseenalainen ja vaikutukset odottamattomia pääasiassa aihepiiriä tarkemmin tuntemattomien keskuudessa – asiaan perehtyneiden tutkijoiden keskuudessa psilosybiinin ja muidenkin psykedeelien laaja-alaisesta potentiaalista on ollut vainua jo 50-luvulta lähtien. --suom. huom.]


Linkki artikkelissa mainittuun tutkimukseen: 
Pilot study of the 5-HT2AR agonist psilocybin in the treatment of tobacco addiction

Jani Kaaron psykedeeliaiheinen joukkorahoitusprojekti

Seuraavaa varsinaista Psykedeeliuutiset-artikkelia odotellessa Suomalaisen journalismin rintamalta kulkeutuu raikkaita tuulia. Vuoden tiedetoimittajaksi vastikään valittu Jani Kaaro hakee joukkorahoitusta psykedeelitutkimusta ja -terapiaa kartoittavalle artikkelilleen. Kaaron omin sanoin:

"Mielenkiintoisia pikkututkimuksia huumeiksi luokiteltujen psykoaktiivisten aineiden lääketieteellisistä sovelluksista tehdään maailmalla, mutta mitä tarvitaan, että ne muuttuvat todellisiksi hoitomuodoiksi meillä?

Jos suomalainen tutkija haluaa järjestää ensimmäisen kliinisen kokeen psykedeeleillä Suomessa, mitä se vaatii? Millaisia esteitä on ylitettävä? Kenet on vakuutettava? Ketkä sitä vastustaisivat? Onko edessä pitkä ja kivinen tie? Vai onko se vain ilmoitusasia ja helposti järjestettävissä? Jos jälkimmäinen on totta, miksi emme tee sitä?

Entäpä sama kysymys yleisemmin? Miten uudet hoitomuodot ylipäänsä vakiintuvat? Millaista pioneerihenkeä siihen tarvitaan?"

Tukemalla tätä projektia tuet laatujournalismin mahdollisuuksia laajemminkin. Internetin myötä kuluttajille käytännössä ilmaiseksi muuttuneen lehdistön nurja puoli on se, että selviytymisestään kamppailevia mediaorganisaatioita kiinnostaa ensisijaisesti lyhyet ja pinnalliset artikkelit, koska niiden tuottaminen on halpaa ja helppoa – ne tarjoavat toisin sanoen kustannustehokkaimmat tulovirrat.

Jokaisen tällaisen joukkorahoitusprojektin onnistuminen osoittaa, että ihmisillä todella on halua tukea laadukasta, syväluotaavaa, huolella taustoitettua journalismia, ja edesauttaa siten kokonaisuudessaan tasokkaan journalismin toteutumista ja alan elinvoimaisuutta.

Jos arvostat vahvaa, kantaaottavaa ja vastuullista lehdistöä ja laadukkaita, avartavia, perinpohjaisia artikkeleita, haluan rohkaista osoittamaan tukeasi tälle projektille lahjoituksen tai vaikkapa facebook-seinällesi jakamisen muodossa. Mieluiten tietysti molempien. (Psykedeeliuutisten alkuperäinen FB-postaus löytyy jaettavaksi tämän linkin takaa.) Pidetään yhdessä huoli siitä, ettei kaikki journalismi taannu muutaman lauseen pintaraapaisuja suoltavaksi hötöntöttömasiinaksi!

Tutkijan taistelu pelkoa ja hölynpölyä vastaan - Robin Carhart-Harris LSD:n äärellä

Alkuperäinen artikkeli: Dr Robin Carhart-Harris is the first scientist in over 40 years to test LSD on humans - and you're next, The Independent 17.08.2014. [Alkuperäisartikkelin otsikko on tyypillisen disinformatiivinen, sillä Carhart-Harris ei ole ensimmäinen LSD:tä ihmiskoehenkilöillä 40 vuoteen tutkinut ihminen, vaan ensimmäinen LSD:tä ihmiskoehenkilöillä 40 vuoteen tutkinut britti. Mutta mikäs siinä, jollekin se oma Perä-Pynttään kylä on koko maailma. --suom. huom.]

On kuuma kesäkuun iltapäivä. Lontoolaisen pubin yläpuolella sijaitsevassa väentäyteisessä huoneessa Imperial Collegen Neuropsykofarmakologian keskuksen tutkija tri. Robin Carhart-Harris pitää työstään kertovaa luentoa. Hän joutuu korottamaan ääntään, jottei hänen puheensa jäisi alakerrassa jalkapallo-ottelua seuraavien ihmisten tuottaman metelin jyräämäksi. Tilan tunnelma on poikkeuksellisella tavalla innostunut. Tämä johtuu tohtorin tutkimusalasta, joka on yhtäläisesti jännittävä ja aiheena tabu: Carhart-Harris tutkii psykedeelien vaikutuksia aivotoimintaan, ja aineiden potentiaalisia terapeuttisia käyttötarkoituksia.

Carhart-Harris on ensimmäinen tutkija, joka on Iso-Britanniassa vuonna 1971 voimaan astuneen huumausainelainsäädännön jälkeen saanut laillisen oikeuden annostella lysergihapon dietyyliamidia (LSD:tä) vapaaehtoisille koehenkilöille. Hänen esitelmänsä huipentuu kuvasarjaan, joka paljastaa jotain ennennäkemätöntä: Artikkelin kirjoitusvaiheessa vielä julkaisemattoman, fMRI-skannerin tuottaman kuvan koehenkilön aivoalueista LSD:n vaikutuksen alaisena. Kuva havainnollistaa verenkierron muutoksia, joiden pohjalta voidaan päätellä muutoksia aivoalueiden aktiivisuudessa. Tässä tapauksessa muutokset liittyvät erityisesti hippokampukseen, jonka toiminta liittyy erityisesti muistoihin.

"Tässä vaiheessa olemme kuvanneet vasta kuusia aivoja", Carhart-Harris sanoo tavatessamme muutamaa viikkoa myöhemmin hänen Notting Hillin lähellä sijaitsevan kotinsa tuntumassa sijaitsevassa kahvilassa. Durhamissa 33 vuotta sitten syntynyttä tutkijaa voisi olemuksensa puolesta luulla julkkisfyysikko Brian Coxin tyylikkäämmäksi pikkuveljeksi. Hänen ulosantinsa on huolellista ja sujuvaa, muttei peitä sitä innostusta, jota hän tuntee työtään kohtaan. "Olemme vielä varhaisessa, joskin lupaavassa vaiheessa. Kartoitamme todella jännittäviä alueita", hän sanoo.

Psykedeelien tarjoamat mahdollisuudet tieteen kentällä (erotuksena niiden mahdollisista kulttuurillisista, sosiaalisista, taiteellisista, henkisistä tai muista subjektiivisista hyödyistä) jakautuvat pääosin kahteen luokkaan. Niiden potentiaalista lääketieteellisessä ja terapeuttisessa kontekstissa on näyttöä, ja toisaalta ne myös tarjoavat poikkeuksellisen näkökulman ihmismielen toimintaan tavalla, joka saattaa helpottaa esimerkiksi klassisen "tietoisuuden vaikean ongelman" lähestymistä; sanan "psykedeeli" kreikankielinen alkuperäismerkitys psukhḗ dêlos tarkoittaa "mieltä (tai sielua) paljastavaa".

Eloperäisiä psykedeelejä, joihin lasketaan esimerkiksi peyote- ja San Pedro -kaktusten sisältämä meskaliini, monenlaisissa eliökunnan edustajissa (esimerkiksi Psychotria viridis -kasvissa sekä suomalaisille tutummassa ruokohelvessä) esiintyvä DMT ja psilosybiini (jota voi tavata esimerkiksi Suomessakin viihtyvissä psilocybe-suvun sienissä), on käytetty terapeuttisiin ja lääkinnällisiin tarkoituksiin vuosituhansien ajan. Vuonna 1943 37-vuotias sveitsiläinen kemisti Albert Hofmann päihtyi vahingossa aiemmin torajyväsienestä eristämänsä kemikaalin vaikutuksesta (vai päihtyikö sittenkään?[1] --suom. komm.), ja oli täten ensimmäinen kyseisen aineen huomattaville tajunnallisille vaikutuksille altistunut ihminen. Hieman ennen sadatta syntymäpäiväänsä toteutetussa haastattelussa[2] hän kutsui luomustaan "sielun rohdokseksi".

Äärimmäisen pienillä annoksilla vaikuttava, Carhart-Harrisin sanoin "fysiologiselta turvallisuusprofiililtaan oivallinen" (=aine ei ole myrkyllinen) LSD avasi uusia ovia monillakin eri rintamilla. "Psykedeelitieteen voidaan sanoa käynnistyneen LSD:n löytämisestä", Carhart-Harris sanoo. "Vasta sen myötä näitä aineita alettiin tutkea järjestelmällisesti."

Jo vuonna 1947 Sandoz kauppasi LSD:tä, tuotenimikkeellä Delysid, terapian apuvälineeksi. Niin näyttelijä Cary Grant kuin Anonyymien alkoholistien perustajajäsen Bill Wilsonkin kertoivat terapeuttisista kokemuksistaan. [Psykedeelikokemuksistaan kertoneiden julkisuuden henkilöiden lausuntoja voi selata People on Psychedelics -wikistä. --suom. huom] Vuoteen 1965 mennessä, jolloin Sandoz veti tuotteen markkinoilta, julkaistujen tiedeartikkeleiden määrä oli jo ylittänyt tuhannen, ja hoidettuja potilaita oli yli 40,000. Vuonna 2012 toteutetussa, kuutta ennen kieltoa toteutettua kontrolloitua tutkimusta käsitelleessä meta-analyysissa todettiin aineen vielä nykypäivänäkin ylittämätön teho alkoholismin hoidossa[3].

"Henkilökohtaisesti uskon aineen huomattavaan potentiaaliin riippuvuuksien hoidossa", Carhart-Harris sanoo. "Toistaiseksi liikutaan vielä jossain määrin hypoteesien tasolla. Käsityksemme perustuu ymmärrykseen aivojen toimintamekanismeista, erityisesti sen osalta, kuinka aivot juuttuvat tietynlaisiin toiminnallisiin kaavoihin. Juuri tähän mekanismiin tietyt psyykkiset häiriöt kytkeytyvät."

"Masennus ja riippuvuudet kytkeytyvät jähmettyneisiin aivorakenteisiin, ja psykedeelit tuottavat eräänlaisen suhteellisen kaaoksen, jonka vallitessa kangistuneet rakenteet hellittävät. Olen käyttänyt metaforana lumisadepallon ravistamista. On myös todistusaineistoa, jonka mukaan psykedeelit lisäävät aivojen hermokytkentöihin liittyvää plastisuutta tavalla, joka mahdollistaa kytkentöjen katkaisun tai vahvistamisen. Tämä edesauttaa sekä uusien asioiden oppimista että vanhojen asioiden poisoppimista. Mieltä ikään kuin notkistetaan."

Viime vuosisadan puolivälissä psykedeelikokemuksen biologiset mekanismit olivat vielä täysin hämärän peitossa. Asia on alkanut muuttua vasta modernin aikakauden neurotieteen ja aivokuvantamisen myötä. "Pidän nykyistä, aivokuvaukseen perustuvaa toimintamallia parempana kuin aiempaa metodia, jossa kokeiltiin sokkona, toimiiko tietty aine, ja jos näin vaikutti olevan, yritettiin kehittää aineen toimintaa selittävä teoria", Carhart-Harris kuvaa. "Lähestymistapamme on hitusen verran aiempaa loogisempi ja varovaisempi."

Varovaisuus nousee keskustelussamme toistuvasti esille, eräänlaisena mottona. "Psykedeelien vaarat – jotka ovat ehdottoman todellisia", tohtori sanoo, "nousevat esiin kun aineita käytetään varomattomasti. Terapeuttinen malli eroaa merkittävästi viihdekäytöstä. Ihmiset ovat psykedeelien vaikutuksen alaisena poikkeuksellisen herkässä ja haavoittuvassa tilassa, ja pidän ammattimaista, järjestelmällistä lähestymistapaa välttämättömänä."

Carhart-Harrisin tutkimuksessaan hyödyntämät annokset ovat pienempiä kuin tyypilliset viihdekäyttöannokset, mistä huolimatta koehenkilöiden kokemukset voivat olla jopa viihdekäyttökontekstissa toteutettua käyttöä intensiivisempiä. "Kun psykedeelejä viihdekäytetään sosiaalisessa kontekstissa", hän sanoo, "ihmiset saattavat keskittyä aistimusten muutoksiin ja uutuudenviehätykseen, ja nauraa tiensä kokemukseen liittyvän hämmennyksen ja ahdistuksen lävitse. Koetilanteessa, erityisesti terapeuttisessa kontekstissa, henkilö makaa sohvalla silmät suljettuna, mikä ohjaa kokemusta hyvin introspektiiviseen suuntaan. Kokemus on rikkaampi ja psykologisessa mielessä kiinnostavampi. Ulkoisten häiriötekijöiden puuttuessa tunnetiloilla ja muistoilla on enemmän tilaa nousta spontaanisti esiin. Muistot ja menneet kokemukset voivat palata mieleen hyvinkin elävinä, jolloin ne tavallaan siirtyvät menneisyydestä nykyhetkessä koettaviksi. Ihmisten kuvaukset sisäisistä kokemuksistaan ovat hyvin mielenkiintoista. Vastaavanlaisia kuvauksia ei tavallisesti juuri kuule muualla."

Sekä terapeuttisissa että aivokuvaukseen keskittyneissä tutkimuksissa hyödynnetään musiikkia. "Tyypillisesti psykedeeliavusteisessa psykoterapiassa soitetaan klassista musiikkia", Carhart-Harris kertoo, "mutta meidän valintamme on rauhoittava ambient, joka sopii erityisesti kovaäänisen MRI-skannerin kylkeen. Tutkimme myös musiikin ja LSD:n välistä vuorovaikutusta; tarkoituksenamme on selvittää, kytkeytyvätkö tunnemaailman voimistuminen ja egon hälveneminen toisiinsa. Teorian mukaan – joka on tässä vaiheessa nimenomaisesti vain teoria, jota koetellaan nyt ensimmäistä kertaa – musiikilla on monenlaisia vaikutuksia: Sen vaikutus voi olla vakauttava, mutta se saattaa myös edesauttaa tunteiden purkautumista."

Koehenkilöiden (joista useimmat ovat olleet miehiä – "Tarvitaan lisää vapaaehtoisia naisia", Carhart-Harris toteaa) kokemukset ovat olleet pääosin myönteisiä. Hän kuitenkin lisää, että "sekä kyyneliä että ahdistusta on nähty; niiden lisäksi yksi koehenkilö piti kokemusta epämiellyttävänä." Yksi vapaaehtoisista päätyi käsittelemään aiemmin päättynyttä ihmissuhdettaan. Hän kuvasi kokemustaan "melankoliseksi mutta myös liikuttavaksi tavalla, joka ei välttämättä ollut mitenkään epämukava".

Kysyn, josko erään Carhart-Harrisin tutkimusta käsitelleen artikkelin kommenttipalstalla esiintyvät puheenvuorot (mallia "Aivothan siinä kärventyvät, ihminen taantuu idiootin tasolle" tai "Ei ihme jos ei masenna jos henki tai järki on mennyttä?") tarjoaisivat kattavan näkymän tyypillisiin pelkoihin. Carhart-Harris epäröi vastaustaan. "Kyse on primitiivisestä ajattelusta: Järjen ja todistusaineistoon perehtymisen sijaan antaudutaan emotionaalisten ennakkoasenteiden varaan – jotka tässä tapauksessa liittyvät tuntematonta koskevaan pelkoon."

Tähän hän vielä lisää: "Menneisyydestä tunnetaan joitakin tapauksia, joissa psykedeelien käyttö on johtanut psykoosiin. Ongelmien todennäköisyys kasvaa huolimattomassa viihdekäytössä. Viimeaikaisissa tutkimuksissa tällaisia reaktioita ei ole esiintynyt, mutta 1960-luvun tutkimuksissa viitataan jokuseen psykoosiin*. Omaan tutkimukseemme hyväksymme vain ihmisiä, joilla on psykedeeleistä aiempaa kokemusta. Keskeisimpänä tavoitteenamme on selvittää aineiden toimintamekanismeja aivoissa, eikä ole syytä ottaa turhia riskejä. Aiempaa kokemusta omaavat koehenkilöt ovat varmempi valinta."

[*Suom. huom: Toisenlaisen näkökulman psykooseihin tutkimusolosuhteissa tarjoaa tämä Sidney Cohenin ajatuksiaherättävä lausahdus, jota ei tule tulkita väitteeksi siitä, etteikö psykoottinen reaktio psykedeeleihin todella olisi tutkimusolosuhteissakin mahdollinen:

"Psykedeelikokemuksen intensiivisyys voi johtaa siihen, että ihmiset assosioivat siihen kyseenalaistamatta myöhempiäkin häiriötilojaan. Suggestioherkät tai hysteeriset saattavat pyrkiä selittämään myöhempiä sairauksiaan LSD-istunnon seurauksina. Esimerkkitapauksena potilaat, jotka valittivat LSD:n aiheuttaneen migreeniä ja influenssaa vuodenkin kuluttua tutkimussessiosta. Eräs kiinalaistyttö halvaantui ja syytti tästä katastrofista aiempaa LSD-kokemustaan. Oli vain niin, että mainituista potilaista jokainen oli kuulunut tutkimuksen kontrolliryhmään, eivätkä he siten olleet saaneet tutkimuksessa hanavettä kummempaa ainetta. --Sidney Cohen"[4]]

LSD on Iso-Britanniassa määritelty vuoden 1971 Psykotrooppisia aineita koskevassa yleissopimuksessa Schedule I -luokituksen aineeksi, sekä Misuse of Drugs Act -sopimuksessa Schedule I - ja luokka A -luokituksiin kuuluvaksi aineeksi. Tämä luokittelu, johon LSD:n pahamaineisuus ja tutkimuksen tekemisen vaikeus perustuvat, on enemmänkin historiallinen vahinko kuin aineen todellisia riskejä heijastava, perusteltu tilanne.

Esimerkiksi heroiini on vuoden 2001 lainlisäysten myötä määritelty vähemmän vaaralliseksi Schedule II -luokituksen aineeksi, vaikka aine on LSD:tä vaarallisempaa ja sen väärinkäyttöpotentiaali on suuri. Tämä johtuu siitä, että heroiinin tehokkuus kipulääkkeenä on tunnustettu jo kauan. Pelkkään LSD:n varastointiinkin vaaditaan jo sisäministerin lupa, koska aineella ei toistaiseksi ole virallisesti tunnustettuja lääketieteellisiä käyttötarkoituksia. Tarvittavat luvat ovat niin hintansa kuin lupien hakemisen vaatiman ajan suhteen kohtuuttoman hintaisia, ja niitä on toistaiseksi jaettu vasta neljä kappaletta. Myöskin kykenevän ja halukkaan laboratorion löytäminen aineen valmistamiseksi on ollut haasteellista, ja edellämainituista syistä myöskin sopivat laboratoriot ovat harvassa.

Carhart-Harrisin Neuropsykofarmakologian tutkimusyksiön johtaja, professori David Nutt (joka tokaisee olevansa tutkimuksesta vastuussa, mutta "todellisen työn tekee Robin: minun tehtävänäni on lähinnä varastaa kunnia hänen tekemästään työstä omiin nimiini") on kirjoittanut paljon[5] nykyisen huumausainelainsäädännön pohjalla majailevasta perusteettomasta jääräpäisyydestä. "On absurdia, että LSD:tä ja psilosybiiniä kohdellaan heroiinia vaarallisempina aineina", hän toteaa.

Nutt sai vuonna 2009 huomattavaa kritiikkiä herättäneet potkut Iso-Britannian hallituksen huumeita käsittelevän toimikunnan (Advisory Council on the Misuse of Drugs, ACMD) puheenjohtajan virasta sietämättömäksi koettujen kannanottojensa vuoksi. The Lancet -lehdessä vuonna 2010 julkaistussa tutkimuksessa[6] Nutt kollegoineen arvioi 20 yleisimmin käytetyn päihdeaineen haittoja. Arviot pohjautuivat aineiden kokonaishaitoittoja käyttäjille ja ulkopuolisille kartoittaneeseen aineistoon. Psilosybiini sijoittui listan viimeiseksi haittalukemalla kuusi, LSD puolestaan oli seitsemällä pisteellään kolmanneksi viimeinen – siinä missä esimerkiksi kärkipäissä majailleen alkoholin lukema oli 72 ja heroiinin 55. [Bloginpitäjän on kuitenkin huomautettava, ettei kyseinen lista etenkään asiayhteydestään irroitettuna tarjoa mitään absoluuttista totuutta erilaisten päihdeaineiden haittoihin, ja esimerkiksi suomalaisille tutun buprenorfiinin alhainen pisteytys herättää allekirjoittaneessa hämmennystä. Jos jollain on tarjota tähän näkökulmia, kommenttipalsta on auki!]

Kysyessäni LSD:n kieltämisen syitä, professorin vastaus on yllättävänkin yksioikoinen: "Vietnamin sota". Pohjimmiltaan kyse on Nuttin mielestä siitä, että aineen käytön levitessä valtaväestön keskuuteen 60-luvun puolivälissä "nuoret amerikkalaiset totesivat saaneensa tarpeeksi sotimisesta, mikä aiheutti valtavia yhteiskunnallisia jännitteitä. Oli keksittävä syitä aineen kieltämiseksi. Päätöstä ei vastustettu, vaikka perustelut yleisesti ymmärrettiinkin silkaksi potaskaksi."

Carhart-Harrisin selitys on monisyisempi: "Psykedeelit herättävät pelkoa, koska ne paljastavat mieltämme. Ihmismielen syövereitä pelätään – tai oikeammin, ihmisyyttä ylipäänsä."

Niin aivojen kuin mielenkin rakenne on hierarkkinen. Jo Freudin intuitiivisesti oivaltamien periaatteiden mukaan – joiden paikkansapitävyyden neurotiede on sittemmin osoittanut – merkittävä osa mielemme toiminnasta tapahtuu tietoisen, egon toimintakenttänä toimivan arkitajunnan tasolla. Alitajuisten prosessien tutkiminen on ollut hankalaa jo niiden luonteen vuoksi. Psykedeelien aiheuttamia poikkeuksellisia tietoisuudentiloja leimaa egon hälventyminen – itsetietoisuuden häviäminen. "Tämä tekee psykedeeleistä tärkeitä mielen ymmärtämisen työkaluja," Carhart-Harris toteaa. "Raja-aidat egoon kytkeytyvän ja primitiivisemmän tajunnan välillä luhistuvat, minkä seurauksena alitajunnan havainnoinnista tulee mahdollista."

Tsekkiläinen psykiatri Stanislav Grof ennusti vuonna 1975, että psykedeelit tulisivat "vastuullisesti ja varovaisesti hyödynnettyinä olemaan psykiatrialle samaa kuin mikroskooppi biologialle tai teleskooppi astronomialle". LSD-tutkimuksen täyskielto kuitenkin asettui näiden unelmien tielle. Nutt saattaa viitata juurikin Grofiin kutsuessaan tätä "pahimmaksi tutkimukseen liittyväksi sensuuriksi sitten teleskoopin kieltämisen katolisen kirkon toimesta" [Prof. Nutt näyttää nielleen vailla totuuspohjaa olevan myytin, sillä katolinen kirkko ei ilmeisestikään kieltänyt teleskooppia[7] – olkoonkin, että jotkut Galileon aikalaiskollegoista todella kieltäytyivät katsomasta tämän tarjoaman teleskoopin läpi. --suom. huom] Nutt jatkaa: "Huomattava todistusaineisto osoittaa LSD:n olevan tehokas hoito esimerkiksi riippuvuuksien hoidossa. Tästä huolimatta ainetta ei ole tutkittu 50 vuoteen. Tämä on pöyristyttävää."

Johtui asia sitten Carhart-Harrisin psykedeeleissä näkemästä potentiaalista, tai mahdollisesti tohtorin haastatteluntekoviikolla kärsimästä tutkimusrahoitukseen liittyvästä takaiskusta, miehen äänessä voi havaita ärtymystä hänen puhuessaan psykedeelien marginaaliasemasta tieteellisen tutkimuksen kentällä. "Olen työskennellyt aihepiirin parissa jo vuosikymmenen, ja mielestäni tekemääni tutkimustyötä voi rehellisesti sanoa melko uraauurtavaksi. Tästä huolimatta olen silti yhäkin huomaavinani jonkinlaista konservatiivista vastustusta aihetta kohtaan. Ihmiset saattavat sanoa kannattavansa uutta tutkimusta, mutta onko näin todella?"

Psykedeeleillä on toki puolestapuhujansa. Yksi heistä on Amanda Feilding, Wemyssin ja Marchin kreivitär, joka vuonna 1998 perusti The Beckley Foundationin, hyväntekeväisyysjärjestön, jonka pyrkimyksenä on sekä psykedeelitutkimuksen edistäminen että globaalin huumepolitiikan uudistaminen. Säätiö on rahoittanut merkittävän osan LSD-tutkimuksesta. "Hänen vakaa tukensa on ollut edistymisemme kannalta välttämätöntä", Carhart-Harris-sanoo.

"Olen halunnut tämän tutkimuksen toteutumista jo 20 vuoden ajan", Feilding kertoo, ja lisää tehneensä Albert Hofmannille henkilökohtaisen lupauksen LSD-tutkimusten käynnistämisestä tämän elinaikana. ("Hän oli kovin mielissään. Pienestä koostaan huolimatta Hofmann oli varsinainen jättiläinen mieheksi.") Hofmann kuoli vuonna 102 vuoden ikäisenä vuonna 2008. [mutta ehti vielä nähdä luvattujen LSD-tutkimusten käynnistyvän uudestaan tutkija Peter Gasserin saadessa tutkimusluvat kuolemansairaiden LSD-terapiaa varten vuonna 2007; ks. tuore, aihetta käsittelevä Psykedeeliuutiset-artikkeli. --suom. huom.]

"Pidän näihin aineisiin liittyvien tabujen murtamista todella tärkeänä," Feilding selittää, "ja toivon, että voimme hitaasti, huolellista työtä tekevien tieteen ja politiikan asiantuntijoiden avulla, kasvattaa perustaa psykedeelien potentiaalin ymmärtämiselle, ja lisätä tietoutta kieltolakipolitiikan haitallisuudesta. Psykedeelit ovat auttaneet ihmistä historian alkuhämäristä saakka. Niitä on pidetty sakramentteina; niitä on kutsuttu jumalten lihaksi. Modernissa kulttuurissamme näihin aineisiin on suhtauduttu kuin ne olisivat peräisin itse Saatanalta.."

Feildingin tuki on Carhart-Harrisin mukaan ollut ainutlaatuista, minkä vuoksi tutkija harkitsee muitakin rahoituskeinoja. Hän kertoo pureskelevansa ajatusta joukkorahoituskampanjasta: "Innostus aihetta kohtaan on suurta. Hukun sähköposteihin, joissa ihmiset kertovat uskovansa psykedeelien potentiaaliin."

Tuo potentiaali on käymässä ilmeiseksi. Keskeisimmät esteet eivät ole tieteellisiä vaan lainsäädännöllisiä, ja niiden purkaminen vaatii poliittista tahtoa. "On helppoa sortua liialliseen optimismiin", Carhart-Harris sanoo: "Mitä enemmän näkyvyyttä psykedeelit saavat, sitä todennäköisempää on, että ne synnyttävät jonkinlaisen konservatiivisen vastareaktion."

"Psykedeelit jakavat mielipiteitä, ja niitä vastustetaan koska ne nähdään uhkana. Tieteenteossa on kuitenkin viime kädessä kyse rehellisyyden harjoittamisesta: pyrkimys rehellisyyteen on tieteen suurin ansio. Jos tarkoituksena on todellisuuden ymmärtäminen, ei vaikeita asioita voi loputtomiin vältellä."

Lisätietoa Carhart-Harrisin tutkimuksesta tästä; tutkimukseen voi tehdä linkin kautta myös rahalahjoituksia.


Viitteet:
[1] Hypothesis on Albert Hofmann's Famous 1943 "Bicycle Day"
[2] Nearly 100, LSD's Father Ponders His 'Problem Child'
[3] Tutkijat etsivät LSD:stä apua alkoholismin hoitoon,
[4] Lainauksen lähde: Psychedelic Psychiatry: LSD from Clinic to Campus, s.123-124
[5] Effects of Schedule I drug laws on neuroscience research and treatment innovation
[6] Drug harms in the UK: a multicriteria decision analysis
[7] MDMA-tutkija Matthew Baggott kommentoi väitteitä teleskoopin kieltämisestä


Lisää tutkailtavaa:
Carhart-Harrisin erittäin mielenkiintoinen AMA-kyselysessio Redditissä
Harrisin videoluento "How do psychedelic drugs work on the brain?"